Part 9

-- Onnellinen se, joka saa asettua Herran jalkojen juureen, sill'aikaa kuin toisten osana ovat talouden huolet! Vaan nekin ovat tarpeellisia. Kirkko tarvitsee järjestäjiä ja puolustajia. Minä ikävöin kuten sinäkin pois näistä moninaisista toimista, näistä riidoista ja taisteluista, hiljaiseen miettimiseen, kärsivälliseen odotukseen. Vaan taistelu on minun kutsumukseni, niin kauan kuin käteni jaksaa miekkaa heiluttaa, sillä totuudella on monta ja vaarallista vihollista.

Näin keskustellen he olivat yhä kulkeneet eteenpäin. He astuivat hautakentältä ulos vastapäisestä portista, kuin mistä olivat sinne tulleet.

Heidän edessään oli nyt kirkkaassa kuun valossa tasanko, jonka oikealla puolella oli jakso kukkuloita, joiden ylitse kaupungin muuri luikerteli suunnattoman suurena vaaleanharmaana vyönä. Taustan sulkivat oliiveja kasvavat kummut; niiden varjosta vilahti näkyviin joki, joka tuli Lykabeettos-vuoren toiselta puolelta; se luikerteli hiljakseen korkean kaislikon, yksinäisten salavain ja kypressiryhmien välissä ja heijasti pinnastansa kuun taittuneen kuvan, kunnes matkallaan Keefiisos-jokeen kätkeytyi ikivanhojen puiden taakse, jotka pitkänä tummana, kaukaisuuteen katoavana rivinä osottivat mistä tie kävi Akadeemiaan.

Tasangon keskellä törrötti yksinäinen pylväs. Sen päällä näkyi liikkuva esine, ihmisolennon näköinen.

Liikkuva esine oli todellakin ihminen -- kaljupää ukko, jolla oli harmaa, aaltoileva parta. Hän oli polvillaan kumarassa alaspäin yli syvyyden ja piteli kädessään köyttä, kuin olisi tahtonut mitata pylvään korkeutta.

Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Pylvään juurella seisoi kolme naista; kaksi niistä koetti sysätä toinen toistaan syrjään, kilpaa ojennellen ylöspäin vasujansa, kiinnittääkseen ne rautakoukkuun, joka oli nuoran alapäässä.

-- Hurskas Simoon, huusi toinen ukolle, -- tässä on vain leipä ja...

-- Pois tieltä sinä, huudahti toinen; -- kuinka sinä, vääräuskoinen, uskallatkaan tarjota pyhälle, oikeauskoiselle Simoonille...

Edellisen tyrkkäys katkaisi tämän soimauksen.

-- Hyvä Simoon, minähän se olen, Tabita, Batylloksen, oliivikauppiaan vaimo, joka niin usein tulen luoksesi...

-- Tässä on vain leipä, ja muutama tippa viiniä...

-- Myrkkyä hän sinulle tarjoo, Simoon! Minä olen Anastasia, oikeauskoinen Anastasia... Pois tieltä sinä käärme!...

-- _Lama ragscha gojim!_ kuului ukon ääni, vihaisena ja jylisevänä. -- Kirotut lörpöt! Mitä siellä teette?

Nyt kolmas vaimo tuli ystävälleen avuksi ja tempasi korin Tabitalta. Anastasia ehti kiinnittää omansa nuoraan, joka samassa vedettiin ylös.

-- Kas niin, huudahti Anastasia voitosta riemuiten Tabitalle, joka sukkelasti korjasi maasta pienen viinipullonsa; se näet oli taistelussa pudonnut korista ruohostoon, -- ähä, mitä sait vaivastasi? Sinä olet vienyt pöllöjä Ateenaan ja heiniä Megaraan. Jollet ole, niin sano!

Ukko tyhjensi pylvään päällä ylöshinaamansa korin ja heitti sen omistajalle takaisin.

-- Lentäkää pois täältä, te rääkkyvät harakat, huusi hän vihaisella ja karkealla äänellä alas kiisteleville vaimoille, -- muuten ... muuten...

-- Tule, sanoi Anastasian ystävä ja tarttui hänen käteensä; -- emme saa häiritä häntä kauemmin. Hän suuttuu, ja sinä tiedät, että hän silloin puhuu hirmuisia sanoja.

Ukon uhkaus vaikutti sen, että riitelevät, vaihdettuaan vielä pari sangen lyhyttä, vaan mehevää sanaa, lähtivät eri haaroille. Anastasia otti tyhjän korinsa käsivarrelleen ja palasi seuralaisensa kanssa kaupunkiin tehden suuren kierroksen välttääkseen pakanoiden hautoja. Tabita täysine koreineen ohjasi alakuloisena askeleensa tasangon perälle oliivikumpuja kohden, joiden välissä Batylloksen, hänen miehensä, köyhä maja oli.

Noin neljä vuotta sitte Petros oli tullut Ateenan piispaksi. Pian sen jälkeen hän oli käskenyt viedä pois yhden pylvään eräästä pakanain temppelistä ja pystyttää sen kaupunginmuurin ulkopuolella olevalle kentälle, ei tiedetty missä tarkoituksessa. Mutta kaksi nuorukaista, jotka olivat matkalla Akadeemiaan kuuntelemaan Kryysanteusta, näki hämmästyksekseen eräänä aamuna jonkun liikkuvan olennon tuon yksinäisen patsaan päällä. Kummastellen he menivät lähemmäksi ja näkivät, että siellä oli ukko, joka vuoroin laski polvilleen, nousi ja laski taas, kasvot käännettyinä äsken noussutta aurinkoa kohti. Tätä hän teki yhä, niin kauan kuin he häntä katselivat. Nuorukaiset jättivät siksensä matkansa Akadeemiaan ja riensivät takaisin kaupunkiin kertomaan mitä olivat nähneet. Huhu levisi uskomattoman nopeasti uteliasten ja vilkasten kaupunkilaisten kesken, ja koko päivän virtasi kristittyjä ja pakanoita sekaisin kaksoisportista tähystelemään uutta ilmiötä. Oikein tungeskeltiin, ettei olisi tultu myöhään; tasanko tuli täyteen kirjavaa kansaa: jalkamiehiä, ajavia, ratsastajia ja kantotuoleja, kansalaisia ja muukalaisia, sotilaita, lapsia ja naisia. Vaan kiire oli tarpeeton. Vielä puolenpäivän aikana tuo pitkäpartainen, kauhean ruma, outo olento oli kummallisella paikallaan ja jatkoi aina lyhyiden väliaikojen perästä yksitoikkoisia liikkeitään. Hän ei näkynyt huomaavan niitä tuhansia, jotka vilisivät patsaan ympärillä ja katselivat häntä sekavien tunteiden, uteliaisuuden, ihmettelyn, inhon ja pelon valtaamina. Mutta hänen kasvonsa olivat silloin etelään päin kääntyneinä, josta keskipäivän aurinko paistoi polttavin sätein.

Kuka hän oli? Taikauskoiset pakanain joukossa epäilivät, oliko hän ollenkaan ihminen: he pitivät häntä kauheana enteenä, joka ennusti hirveitä onnettomuuksia, tyhjänä haamuna, joka ilmestyi pian kadotakseen. Vaan arvoituksen selitys löydettiin pian, kun illan suussa kaupungin kristillinen papisto, piispa etunenässä, risteineen ja lippuineen kulki pylvään luo, järjestyi sen ympärille, veisasi virsiä, laskeutui polvilleen ja yhdellä suulla rukoili tuolta tuntemattomalta siunausta. Aurinko oli silloin laskemaisillaan ja ukon kasvot kääntyneinä länttä kohti; hänen paljas päälakensa näytti heliotropin tavoin ikävöivän ja janoovan alenevan tulipallon viimeistä sädettä. Vasta kun se oli kadonnut Aigaleoos-vuoren taa, hän katsahti alas kokoontuneiden puoleen. Hänen silmänsä tuijottivat vertyneinä, hänen, partansa riippui kuin pitkä, tuuhea naava alas pylväänpäältä. Hän ojensi kätensä ja mumisi: minä siunaan teitä!

Pylvään päällä oleva mies oli kristitty askeetti, yksi noita itsensäkiduttamisen kummituksia, joita väärin ymmärretty kristinusko on synnyttänyt yhtä hyvin kuin Intian tyhjiinraukeamista opettavat uskonnot -- yksi niitä sieluja, jotka hengen ja maailman vaatimusten ristiriitaisuus oli särkenyt sydämen juuria myöten ja jotka pyrkivät saavuttamaan hengen täydellisyyden murhaamalla luontonsa -- ehkä yksi niitä, jotka, tahtoessaan perinjuurin hävittää lihalliset taipumuksensa, eivät löytäneet muuta pelastuskeinoa kuin sen, että synnintuskan rasittaman omantunnon kuluttavia liekkejä vastaan asettivat ruumiillisia tuskia; he kiihottuivat kulkemaan yhä eteenpäin sitä tietä, monistamaan tuskiansa ja keksimään mitä kummimpia keinoja niiden enentämiseksi, koska heitä innostutti ihastelevan joukon kunnioitus, pyhimyksen loistokehä tässä elämässä ja korkeamman autuuden, selittämättömien riemujen ja käsittämättömän hekuman toivo tulevaisessa.

Simoon pylväspyhimys -- niin häntä kutsuttiin -- oli jo avaralta tunnettu kristityssä maailmassa. Pyhiinvaelluksia tehtiin idästä ja lännestä hänen luoksensa; kaikki tahtoivat nähdä hänet ja saada häneltä siunauksen. Hänen pyhimyskunniansa loiste kasvoi, kun Petros selitti että hän, pylväsmies oli _tunnustaja_, yksi niitä harvoja vielä elossa olevia, jotka ensimäisessä vainossa keisari Maximinuksen aikana olivat sankarillisesti kestäneet kärsimyksiä uskonsa tähden. Mistä hän oli tullut ei muutoin tietänyt kukaan, ellei piispa.

Mutta neljä vuotta, sen kaikki tiesivät, Simoon oli viettänyt tuolla ylhäällä pylväänpäällä muutaman jalan pinta-alalla, äkkijyrkkä yltympärillä, sekä joka päivä, auringon noususta sen laskuun, ainoastaan määrätyt lomahetket poislaskettuna, jatkanut polviennotkistuksiansa. Sanottiin, että hän lankesi polvilleen tuhannen kertaa päivässä. Neljänä suvena aurinko oli siellä tyhjentänyt kuumuuttansa hänen päälaelleen, neljän talven lumituiskut olivat siellä riehuneet hänen ympärillään. Hänen pukunaan oli karhuntalja ja köysi vyönä; hänen ainoana talouskalunaan oli nuora, jolla veti ylös sen ruoan, jonka kaupungin hurskaat vaimot hänelle toivat. Hän oli kristityn väestön ylpeys; molemmat suuret uskonlahkot, homouusialaiset ja homoiuusialaiset, kiistelivät kunniasta saada lukea häntä riveihinsä; molemmat pitivät häntä Ateenan suurimpana merkillisyytenä ja kaunistuksena. Pakanat sitä vastoin kammoivat pylväsmiestä, kun tämä oli lakannut olemasta heidän uteliaisuutensa esineenä. Hehän uhrasivat kukkia ja suitsutusta elämän ja ilon jumaluusvoimille ja seppelöivät niitä kauniita kuvia, joita taide oli niistä luonut. Kristityt taasen polvistuivat pyhimystensä luurankojen eteen. Sen tähden tuntui pakanoista aivan luonnolliselta, että kristityt vielä hartaammin palvelivat tuota likaista, rumaa, hourupäistä ukkoa, jolla toki oli luurankojen ja mumioiden rinnalla se etu, että hän oli _elävä_ epäjumala.

Ne pakanat, joiden uskonnollinen tunne ja kauneudentunto ei pakottanut heitä inhoamaan häntä, katselivat häntä yhtä välinpitämättömästi kuin tritoonia, joka vuosisatoja oli liehuttanut tuuliviiruaan Tuulien tornissa Ateenan torin vieressä. Ne näyttivät olevan, pylväspyhimys ja bronssitritooni, samaa ainetta, yhtä kestäviä auringon paahteessa ja myrskyissä, yhtä lujasti juurtuneina ahtaasen korkeuteensa.

Mutta joskaan luonnonvoimat eivät vaikuttaneet Simooniin, niin hän oli kenties toiselta puolen hyvinkin herkkä sille jumaloimiselle, joka tuli hänen osalleen. Sellaisina päivinä näet, joina paljo vieraita oli käynyt häntä töllistelemässä, hän kohteli lempeästi niitä hurskaita vaimoja, jotka toivat hänelle leipää, viiniä ja vettä; jos hän sitä vastoin päivällä oli ollut vähemmän huomion esineenä, niin hän syyti heihin illalla auringonlaskun jälkeen -- sillä vasta silloin hän puhui -- sekavia sanoja ja kamalia uhkauksia.

Yöt Simoon omisti itselleen. Hän tarvitsi sen tunnit kootakseen voimia tulevan päivän vaivoihin. Kun hän puolenyön lähestyessä oli veisannut iltavirtensä, ei kukaan saanut lähestyä hänen pylvästään. Hän näytti häpeävän olevansa sen luonnonlain alainen, joka vaatii levon ja liikkeen, unen ja valvonnan vaihtelua. Vaan vaikka hän nukkuikin, niin se oli linnun kevyttä unta, sillä hänet herätti yksinäisen yömatkalaisen askeleet ja hän oli aina valmis viskaamaan kauheita ennustuksia hänen peräänsä. Sen tähden eivät kristityt eivätkä pakanat mielellään kulkeneet pylväskentän kautta yöllä.

Kun nuo kolme naista oli poistunut, kuulivat piispa ja esilukija lähestyessään, kuinka pyhimys, joka oli istahtanut syömään iltaistansa, päästi kummallisen vaakkuvan äänen, johon tuli vastaus pienestä lehdosta toiselta puolen jokea. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi suuri, musta lintu kohoavan lehdosta, ohjaavan lentonsa pylvästä kohden ja räpytellen lentelevän sen ympärillä, ikäänkuin olisi tahtonut vaan ei uskaltanut laskeutua alas.

-- Tulehan, korppini! kuului pyhimyksen käheä ääni. -- Tule ja syö iltasesi! No tulehan, tulehan, korppiseni, korppiseni!

Korppi vastasi näihin sanoihin surullisesti ja epäluuloisesti koikkuen, vaan lenteli räpytteli yhä patsaan ympärillä, ja pyhimys seurasi häntä kädellään, johon hän luultavasti oli pannut muutamia leipämuruja.

-- Älä ole arka! En ole enää vihainen sinulle. En väännä kaulaasi poikki. No tulehan nyt, tule nyt!

Ääni, jolla nämät vakuutukset lausuttiin, näytti vaikuttavan korppiin. Se laskeutui pylväänpään reunalle, vaan hypähti taaksepäin, liikutteli siipiään ja parahti muutaman kerran käheästi kun Simoon ojensi kätensä ottaakseen sen kiinni. Sen epäluulo ei siis vieläkään ollut poistunut. Vaan kun Simoon oli luopunut yrityksestään ja kääntynyt pois jatkamaan illallistaan, palasi vähitellen luottamus jälleen lintuun. Se tuli lähemmäksi, hypähti viimein Simoonin polvelle ja salli tämän vapaasti silittää sysimustaa, kiiltävää selkäänsä, sekä otti sangen ahnaasti osaa pyhimyksen ateriaan.

-- Olet ollut poissa koko päivän, olet vihoissasi istua törröttänyt tuolla puussa, sanoi Simoon ystävällisesti nuhdellen. -- Minä kuritin sinua jotensakin ankarasti eilen, sen tein, vaan kylläpä sinä oletkin niin tyhmä ja kovapäinen, että joskus raivostun ja tekee mieli vääntää sinulta niskat nurin. Kaksi pitkää vuotta koulussa, etkä vielä osaa lausua nimeä Elpiniike!

Simoonin korppi oli melkein yhtä kuuluisa kuin pyhimys itsekin. Kristityt luulivat tietävänsä, että se oli yli sadan vuoden vanha, ja huhu liikkui, että kun hurskaat vaimot, jotka asuivat kaksoisportin likellä, eräänä päivänä olivat unohtaneet Simoonin, niin korppi oli tuonut hänelle ravintoa, kuten muinoin tapahtui Eliaalle, suurelle profeetalle.

Korppi kenties olikin vanha eräkäs, joku pitkäikäisen sukunsa Metusala, joka oli jäänyt eloon aikalaistensa jälkeen ja vieraana nuoremmalle korppimaailmalle viettänyt vuotensa Keefiisosjoen äyräiden kallioissa ja lehdoissa yksin ja sureskellen, kunnes viimein löysi uuden seuratoverin toisesta suvusta, ystävän, joka monessa kohden oli hänen kaltaisensa ja johon häntä vähitellen veti se myötätuntoisuuden side, se hellä, selittämätön voima, joka suo jokaiselle sydämelle, yksinäisimmällekin, kylmimmällekin ja kuihtuneimmallekin esineen, johon se saattaa vuodattaa sen hellyyden, johon vielä kykenee.

Pylväsmiehen ja hänen korppinsa tuttavallinen keskustelu keskeytyi, kun edellisen tarkka korva keksi lähestyvien askeleita nurmikolta. Hän oli istunut kasvot peräalan oliivipensaikkoihin päin. Nyt hän kääntyi, asettui vatsalleen, ja hänen paljas päänsä pörhöisine partoineen näytti patsaanpään lehtikoristeiden välistä julman, pensaikossa väijyvän petoeläimen naamalta. Korppi oli asettunut hänen olkapäälleen.

Simoon oli harmissaan, kun hänen aterioimistaan häirittiin. Hän tosin ei ollut vielä veisannut iltavirttänsä, vaan yötä alkoi jo kulua pitkältä, ja hän tahtoi olla yksinään. Sentähden hän ärjyi jo kaukaa tulijoille:

-- Menkää pois, menkää pois! Menkää, sanon minä! Vaan kun he yhtä hyvin lähestyivät, niin hänen silmänsä säkenöivät ja hän aloitti pilkkaavalla äänellä:

-- Tulkaa, lapseni! Tulkaa ja kuulkaa! Minkä tähden korva on pantu päähän kiinni? Repäise korva pois, tyhmä ihminen, ja naulaa se rintaasi...

Nämät sanat olivat sekavan rangaistussaarnan johdantona; sellaisilla saarnoilla hänen oli tapa pelottaa yksinäisiä vaeltajia, jotka sopimattomaan aikaan lähestyivät pylvästä. Vaan Simoon ei ennättänyt jatkaa, sillä hänet keskeytti tuttu ääni, joka huusi:

-- Isä Simoon, älä suutu. Minä, Petros, täältä tulen.

-- Ahaa, sinäkö siellä olet, Petros, piispa ... piispa! Ahaa!

-- Olen täyttänyt toivomuksesi ja tuon nuoren Clemensini luoksesi.

-- Kuka Clemens on?

-- Sinä tiedät sen, isä.

-- Clemenskö? En.

-- Clemens, minun nuori ottopoikani, josta kerran puhuin sinulle ja jota sinä halusit nähdä.

-- Ahaa! Nyt tiedän.

-- Hän tulee rukoilemaan sinulta siunausta.

Pylväsmies oli vielä hetken samassa asennossa ja kiinnitti silmänsä piispan nuoreen seuralaiseen, joka nyt oli vetänyt kaapunsa päähineen taaksepäin ja näytti pitkien, vaaleanruskeiden kiharoiden peittämän päänsä. Sen jälkeen Simoon nousi polvilleen, pani arvellen kätensä parralleen, katsahti vakoillen ympärilleen kaikille ilmansuunnille ja tarttui sitten köyteensä, jonka toisen pään kiersi useita kertoja pylväänpäästä ulkonevaan lehtikoristeeseen.

Korppi, joka oli unissaan, tuli levottomaksi tämän liikkeen johdosta, räpytteli siipiään, kohosi ja lensi raskain siivin puoleksi rappeutuneen kaupunginmuurin lähimpään kohtaan, istahti sinne myrttipensaan suojaan ja pisti päänsä siiven alle.

Hiljaisuuden vallitessa kuului kaukaa sointuvia laulun ääniä, ja joella, joka loisti kirkkaassa kuutamossa kuin sula hopea, näkyi vene lähestyvän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä pyhimys tarttui molemmin käsin köyteen, laskeutui alas pylväänpäältä ja liukui maahan.

Hän seisoi tai oikeammin, istui kyykkysillään pylvään vieressä piispan ja esilukijan edessä. Olisi luullut että viimeksimainitun kunnioitukseen pyhimystä kohtaan, nähdessään hänet näin läheltä, olisi sekautunut kauhistusta. Aurinko oli paahtanut ja tuulet kuivanneet tuon olennon luurangoksi, jota peitti mustanruskea nahka, minkä alla suonet pingoittuivat kuin soittimen kielet ja liikkuivat kuin yhteenpunoutuneet madot, sen vähäisen veren virtaellessa, joka vielä levitti eloa kamalaan ruumiiseen. Silmät olivat syvällä kuopissaan, ja niiden terien kehistä loisti ruskeanpunainen kiilto. Pyhimys istui puoleksi polvillaan, sääret allaan, eteenpäin kumarassa, nojautuen pitkiin karvaihoisiin käsivarsiinsa, joita karhunnahka ei peittänyt.

Petros kosketti kunnioittavasti hänen partaansa ja polviansa sekä kuiskasi samalla hänen korvaansa:

-- Isä, varo kieltäsi.

Simoonin silmissä sekautui hurjaan loisteeseen älyn ja salaisen ymmärtämisen ilme. Hän nyökkäsi päätään ja käänsi katseensa Clemensiin.

-- Tule luokseni! Älä pelkää! sanoi hän huomattavan hellällä äänellä.

Clemens totteli. Hän lähestyi mitä syvimmästi kunnioittaen ja kumarsi päätään sanoen:

-- Siunaa minua, hyvä isä!

Kuu valaisi sillä hetkellä kaksia toisiansa lähestyviä kasvoja: nuorukaisen, jotka olivat ihanat ja suloisen puhtaat, ja ukon, jotka olivat äärettömän rumat ja kammottavat ... ne lähestyivät toisiansa ikäänkuin selvemmin näyttääkseen sitä suunnatonta erotusta, joka voi olla olemassa saman suvun erikoismuodostumien välillä, sillä ne olivat niin erilaiset, niin toistensa vastakohtia, kuin perikuvallinen ihmisyys eroaa lajistaan poikenneesta, siitä joka inhimillisyytensä kadottaessaan on tullut kauheammaksi kuin kauheinkin hirviö, minkä eläinkunta voi näyttää ... ja kuitenkin -- kuka olisi sitä aavistanut? -- tuon enkelinkaltaisen nuorukaisen totinen, lämmin, sydämellinen halu oli tulla samanlaiseksi, kuin tuo oli, tuo hirveä, eriskummallinen olento, joka istui hänen edessään ja pani toisen kätensä hänen kutrilleen, sivellessään toisen käden ryppyisillä pitkäkynsisillä sormilla hänen poskeaan.

Clemensin mielestä voitti ilmiön kaiken kamaluuden pyhyys, jonka hän siinä näki. Hänestä ukko oli ihana.

Sillaikaa Petros tunsi levottomuutta. Hän pelkäsi että pylväsmies sanoisi jotain, jota ei olisi pitänyt sanoa. Hän kiirehti sen tähden katkaisemaan kohtausta lausuen:

-- Hurskas isä, nyt olen tyydyttänyt toivosi saada nähdä nuorta, suuresti rakastettua poikaani. Ja hänkin on saanut, mitä on ikävöinyt: sinun siunauksesi. On aika jättää sinut rauhaan.

Pylväsmies nojautui toisella kädellään maahan; toisen hän nosti silmilleen ikäänkuin kirkas kuutamo olisi häntä huikaissut.

-- Clemens, sanoi piispa, -- minulla on muutama sana tälle pyhälle miehelle sanottavana. Mene edellä ja odota minua kaupungin portilla.

Tottuneena kuuliaisuuteen nuori pappi jätti vanhan pyhimyksen kunnioittavasti hyvästi ja poistui tasangolle.

Hetkinen kului äänettömyydessä; Simoon laski kätensä silmiensä päälle. Hän poisti niistä vieraan, jota moneen aikaan ei ollut niissä näkynyt -- hellien tunteiden pusertaman kyyneleen. Sen jälkeen hän sanoi katsahtaen ympärilleen:

-- Minkätähden Filippos lähti pois?

-- Älä lausu sitä nimeä, isä! rukoili Petros levotonna, vaikk'ei kukaan voinut heitä kuulla. -- En uskaltanut antaa hänen viipyä täällä, sillä sinä et voi varoa kieltäsi.

-- Oletpa oikeassa, sanoi ukko pannen molemmat kätensä päälaelleen. -- Kun olen kauan laskeskellut polvilleni, tuntuu minusta niin kummalliselta täällä ylhäällä. Minun aivoissani suhisee ja kohisee. Vaan anna minun nähdä hänet jälleen!

Minä olen kyllä oleva varuillani. Hänen nimensä nyt ei ole Filippos, vaan Clemens; hän ei enää ole Elpiniiken poika ... ei ole!

-- Oi, jatkoi hän itsekseen, -- kuinka hän on hänen näköisensä! Elpiniike morsiuspuvussaan myrttiseppele päässään! Elpiniike ruumisvaatteissaan selleriseppele otsallaan. Elpiniike ruumispuvussaan ... Elpiniike!

Simoonin rautaista rintaa kohotti syvä huokaus, joka kuului kuolon korinalta; hän kääntyi ja painoi kylmään patsaaseen kamalat kasvonsa, polttavan otsansa, poskensa, joka sai todistaa uuden ihmeen: kyyneleen.

-- Rauhoitu, isä! sanoi Petros, joka vasta nyt huomasi pyhimyksen mielenliikutuksen. -- Etkö kuule? Tänne lähestyy ihmisiä. Joella tulee vene. Älä anna kenenkään nähdä, että olet jättänyt paikkasi tuolla ylhäällä.

Hänen sanoilleen antoivat tukea kitaran säveleet, jotka säestivät eloisaa, heleätä ja soinnukasta laulua. Välistä sitä keskeytti nauru ja iloiset, puhelevat äänet. Vene, josta nämät kuuluivat, läheni hiljaisin ja tasaisin aironvedoin pitkin hopeoitua vedenpintaa.

Piispan sanat olivat omiaan palauttamaan Simoonin entiselleen, sillä ne puhuivat hänen askeettiselle kunnianhimollensa. -- Hän suoristihe, katsahti terävästi ja nopeasti joelle, tarttui köyteen, sovitti sen patsaan varjopuolelle ja kiipesi ketterästi kuin apina paikalleen. Sinne päästyään hän asettui tavalliseen asentoonsa, pisti päänsä ulos pylväänpään lehtikoristeiden välistä ja sanoi tuttavallisella, kärkkäällä äänellä:

-- Mahtoivatko nähdä minua, Petros?

-- Eivät, ole huoleti.

-- Petros, onhan Filippos kristitty?

-- Tietysti.

-- Onhan Filippos kastettu? Onhan Filippos pappi?

-- On.

-- Ihanaa, ihanaa! Niin minä tahdoinkin. Pieni karitsa, jonka vapahdimme suden kynsistä! Pieni karitsa, jonka kannoimme oikean paimenen luo! Petros, salli minun taas nähdä tuo pieni karitsa! Älä pelkää, minä olen varova kieleni. Anna hänen tulla ennen auringon laskua; sinä tiedät, etten puhu ennen auringon laskua.

-- Minä lähetän Clemensin tänne joka ilta leipää ja viiniä muassa.

-- Petros, sinä olet hyvä poika. Tuhatkertaisesti sinut siunaan, oma hyvä Petrokseni! Vaan miten on laita? Tuo vihattuko se on, joka kelloja soittaa kaupungissa?

-- Kryysanteusko? Häntäkö tarkoitat?

-- Niin. Eivätkö hän ja pakanat ole taas herroja kaupungissa?

-- Mitä sanot? Taivaan herra estäköön sellaisen ajan koskaan enää tulemasta!

-- Vai vietättekö nyt joka yö martyyrien juhlaa?

-- Mikä on sinut saanut sellaista uskomaan, isä?

-- Eikö teillä kahtena viime yönä ole ollut kokouksia tuolla noin? sanoi Simoon ja ojensi käsivartensa oliivilehtoja kohti. -- Enkö ole kuullut uskovaisten virsien kaikuvan, ikäänkuin ne tulisivat syvältä maan povesta? Onhan ajat kuin ennen, kun meitä vainottiin uskomme tähden ja me vietimme Herran juhlaa luolissa ja hautakammioissa. Ihanat ajat!

Ja pylväspyhimys alkoi veisata yhtä noita virsiä, -- alussa hiljaisella äänellä, kuin olisi tahtonut osoitella niitä ääniä, joista oli puhunut -- sitten yhä kovemmalla äänellä, kuin olisi tahtonut äänellään voittaa niitä iloisia säveliä, jotka tulivat yhä lähenevästä veneestä:

Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa, Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa, Hän kalvat, peitset pirstailee, Eteensä korskat vaipuvat; Vavisten maailma vaikenee, Kun sinkoo koston salamat.

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan, Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotatorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon. Kun Herra kerran vihjasee.

Petroksen kasvoissa ilmautui erinomainen jännitys. Hän näet, kuullessaan pyhimyksen sanoja öisistä jumalanpalveluksista, luuli havaitsevansa tärkeän uuden tiedon. Vaan kun tiesi, ettei mitään hyödyttäisi, jos pyytäisi Simoonilta lisätietoja, ja kun sitäpaitsi tiesi, ettei tämä suvainnut häiritsemistä, kun kerran oli ryhtynyt laulamaan mielivirsiään, niin hän päätti lähteä hiljaisuudessa tiehensä, semminkin kuin Clemens odotti kaupungin portilla ja yö oli jo pitkälle kulunut.