Part 8

-- Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset, veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä, meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat, mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on ollenkaan oltava olemassa, -- kirkon jalkain juureen?

Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.

_Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!_

Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen, henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden säikeet -- olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot. Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat, vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä, rauha vallitsee maan päällä...

Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset liekit.

Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.

Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus, oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.

Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan. Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman merkitystä. Kummallista kyllä!

Kummallista kyllä, -- ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!

Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.

Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti. Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin, hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia, jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta Rooman seurakuntaan.

Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen teos _De Carne Christi_. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä tuumansa toteuttamisen apukeinoa, -- tuuman, joka kiihoitti hänen kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta ja ijankaikkisesta hädästä.

Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat toista vaakalautaa.

Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä vahvistanut sen.

Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti sisään.

Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja nöyryyden ilmeeksi.

Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.

Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan, että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.

-- Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.

-- Puoli tuntia sitte tulin hänen sairasvuoteeltaan.

-- Hän kuolee hyvästi valmistuneena?

-- Kyllä.

-- Ja hänen testamenttinsa?

-- On laillisesti tehty ja allekirjoitettu.

-- Ja sinä olet nyt jättänyt hänet yksikseen perillisten huostaan?

-- Gregorius tuli minun sijaani ja istuu nyt hänen vuoteensa vieressä. Hän ei saa silmänräpäystäkään olla yksinään... Luultavasti hän sammuu jo huomenna.

-- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Hän oli aina hurskas nainen. Odottaako ilolla ja rauhallisesti vapautumistaan?

-- Niin, ylistetty olkoon Jumala!

-- Ja testamentti?

-- On huomenna käsissäsi.

-- Ja sen sisällys?

-- Ah, korkeasti kunnianarvoinen isä, hän ei ole unohtanut kirkkoa eikä sinua, rippi-isäänsä, eikä myöskään sukulaisiensa luonnollisia vaatimuksia. Vieläpä hän on minuakin muistanut lahjalla, tuo hurskas jalo vaimo, kalliimmalla ja arvokkaimmalla kaikista...

Piispa seisahtui. Synkkä varjo lensi hänen otsansa yli, ja hän kiinnitti tuiman katseen presbyteriin.

-- _Sinuako?_ sanoi hän matalalla äänellä. -- No hyvä, toivotan sinulle sydämestäni onnea.

-- Niin, vastasi Eufeemios nöyrästi ja hänen silmänsä katsoivat hurskaasti ja vakavasti leveiden kulmakarvojen alta piispaa kasvoihin. -- En ole todellakaan semmoisen onnen arvoinen, vaan kun Herra on antanut sen minulle tapahtua, niin otan sen vastaan sydämellisimmällä ilolla ja kiitollisuudella.

Piispan katse oli yhä kiinni presbyterissä, kun hän kuivalla äänellä sanoi: -- Tee selvä testamentin eri kohdista!

-- Apolloonia lahjoittaa kirkolle kaupunkitalonsa, rakennuspaikan Peiraieuksen kadulta ja maatalonsa, joka on Meliten portin edustalla, sanalla sanoen kaiken kiinteän omaisuutensa. --

-- Tuota hurskasta, oivallista vaimoa! Tämä palkitaan hänelle tuhatkertaisesti tuolla ylhäällä. Vaan jatka!

-- Sinulle, paimenelleen ja rippi-isälleen, hän lahjoittaa käteiset rahansa sekä kaiken kultansa ja hopeansa...

-- Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes takaisin lattialla, -- vaan jätä tämä ja jatka!

-- Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.

-- Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla silmäyksellä.

-- Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät välkähtivät -- harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja vastasi:

-- Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi...

-- No niin! keskeytti piispa; -- mitä lesken testamentti antaa sinulle?

Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:

-- Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan, lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, -- kolme kristallipullossa säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.

-- Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka päilyi hänen huulillaan.

-- Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.

-- Minä tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi, jatkoi piispa, -- ellei meidän olisi pyhä velvollisuus täyttää hurskaan Apolloonian testamentti sanojen mukaan.

-- Ei, ei, minä en vaihda. Et saa vaatia minulta liikoja, isä! Minä en vaihda.

-- Vaan nyt toiseen, sanoi piispa kirkastunein kasvoin kävellen edestakaisin ahtaassa pitkulaisessa huoneessa. -- Sinun piti tänään aamupuolella käydä juutalaisen Barukin luona.

-- Minä tapasin hänet kotona.

-- Ja saitko hänen ilmoittamaan, mitä tahdomme tietää?

-- Kyllä, muutamien verukkeiden jälkeen.

-- Minä teroitin mieleesi, kuinka sinun tuli menetellä, ja tunnen muuten terävää älyäsi. Kuinka paljo Karmides on hänelle velkaa?

Eufeemios veti vaippansa alta paperin, jonka antoi piispalle. Tämä silmäili sen läpi ja huudahti:

-- Hän on hirveä tuhlari. Tätä menoa ei voi kestää kauan.

-- Samoin sanoin minä Barukille.

-- Mitä se vaikutti?

-- Kun minä huomautin mahdollisuutta, että hänen vakuutensa saattoivat olla riittämättömät turvataksensa häntä tappiosta, niin hän tuli kalmankalpeaksi.

-- Vai niin?

-- Hän on kovasti ahdistava Karmidesta.

-- Oletko siitä varma?

-- Olen.

-- Oivallista, kunnon Eufeemios. Onko Karmidesta näkynyt tuon matkustavan hekuma-filosofin Ateenagoraan seurassa?

-- On, hän ja muutamat muut Ateenan turmeltuneista nuorista pakanoista on nähty yöllä tai aamuyöstä tulevan Ateenagoraan huoneesta.

-- Sepä hyvä. Tämä Ateenagoras on kylväjä ja hänen tiensä on vako, josta kasvaa epätoivo ja omantunnon tuska. Vaan sato, niin tahtoo Jumala, on usein puhtainta viljaa kristinuskon latoon. Jatkakoon sen tähden tointansa! Herra kääntää pahan hyväksi.

-- Paha kyllä on prokonsulikin nähty Ateenagoraan...

-- Jätämme prokonsulin sikseen, poikani. Hänellä on vikansa, kuten suuret ansionsakin. Palatkaamme Karmideeseen! Oletko hankkinut enemmän niitä tietoja, joita pyysin, tästä nuorukaisesta?

-- Sangen vähän, isäni.

-- Annas kuulla!

-- Alkmeene puhuu välistä tuon kauniin orjapojan kanssa, jonka hän osti...

-- Minä tiedän ... satumaisella hinnalla. Koko Ateena on puhunut siitä. Eteenpäin siis! Mitä Alkmeene on saanut pojalta tietää?

-- Ainoastaan että hänen herransa on kauhean synkkämielinen kun hän on yksin. Hän juo silloin juovuttavia viinejä eikä huoli niitä sekoittaa vedellä. Onpa päiviä, joina hän sulkee itsensä huoneeseen eikä salli kenenkään tulla näkyviinsä paitsi kamariorjansa. Hän hautoo silloin surullisia ajatuksia ja juo lakkaamatta. Vaan muuten hän kammoo yksinäisyyttä ja viettää päivänsä hurjissa seuroissa, joista hän tavallisesti tuo kotiinsa nuo pahamaineiset naikkoset Myroon ja Praksinoan, jotka hallitsevat ja vallitsevat hänen talossaan, komentavat orjia, panevat toimeen juhlia, kääntävät kaikki ylösalaisin ja tekevät pahimpia hullutuksia. Minun selkääni karmii, kun semmoista elämää vaan ajattelenkin, isäni.

-- Eipä kummaa... Sinä mainitsit äsken nuoren tytön, joka on kamarineitsyenä Kryysanteuksen tyttärellä. Mikä hänen nimensä on?

-- Alkmeene.

-- Oletko tänään tavannut hänet?

-- Olen. Hän puhui omantunnon vaivoista, kun täytyy salata uskonsa ja mukautua isäntänsä talon pakanallisiin tapoihin.

-- Sinä kai rauhoitit häntä sillä vakuutuksella, että hän uhrautuu hyvään tarkoitukseen?

-- Niin, ja lupasin hänelle synninpäästön sinulta itseltäsi.

-- Sen hän saa. Mitä hänellä oli tällä kertaa sinulle sanottavaa?

-- Hyvin vähä.

-- Eikö mitään heidän salaisesta poissaolostaan Ateenasta?

-- Alkmeene on koettanut tiedustella emännältään tätä asiaa. Se näkyy olleen joku huvimatka vain.

-- Eikö niiden ystävien joukossa, jotka käyvät Kryysanteuksen talossa, ole vielä ketään, jota Hermione erittäin suosii?

-- Ei. Hermione näkyy tarkoittaneen täyttä totta kun hän Alkmeenelle kertoi aikovansa elää yksinomaan isällensä.

-- Entä Karmides...?

-- Kryysanteus on kieltänyt häneltä kynnyksensä.

-- Se on vanha juttu...

-- Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.

-- Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, -- vaan on, jos oikein arvaan, hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta asti rakastaneet toinen toistansa ... ja Karmides, jos tahtoo, on vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, -- tämä Alkmeene ei näy kelpaavan paikalleen.

-- Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, -- hän on tavattoman viisas ja sukkela.

-- Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.

-- Minä annan hänelle uudet ohjeet...

-- Ja juuri Karmideeseen nähden!

-- Hyvä, isäni.

-- Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi heidän talostaan?

-- Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se on hänestä suloista unta.

-- Alkmeeneko tätä kertoo?

-- Niin, nämät ovat hänen sanojaan.

-- Et kai ole aamun jälkeen ollut Teodooroksen luona?

-- En, en sen jälkeen kuin vein hänelle ruoan.

-- Hänen uppiniskaisuutensa saattaa minulle raskasta huolta. Toivon, että se keino, jota nyt käytämme, murtaa sen.

-- Hän oli aamulla vielä herjausta täynnä, hyvä isä.

-- Siitä on kulunut viisitoista tuntia. Ne ovat olleet hänelle pitkiä. Hän on mahtanut malttaa mielensä. Kun huomenaamulla aikaisin käyt häntä katsomassa, niin aseta vesiruukku ristikon eteen, niin että hän näkee sen voimatta sitä saada. Jumala minua ... ellen lannista tuon pakankurisen pojan kapinallista henkeä!

-- Aamen! mutisi Eufeemios.

-- Iltaa on kulunut pitkältä, mene nyt levolle, ystäväni. Vaan sano ensin Clemensille, että minä olen valmis.

-- Hyvä on. Toivotan sinulle hyvää yötä, isä! Lyhytkaulainen katosi ulos ovesta, joka vei peristyyliin.

KAHDEKSAS LUKU.

Pylväspyhimys.

Hetkinen sen jälkeen asteli kaksi kaapuihin käärittyä henkilöä aulan poikki ja meni eteisen läpi ulos Kerameikos-kadulle. Ne olivat piispa ja nuori esilukija.

Pitkä katu päättyi etelässä toriin ja pohjoisessa Dipyloniin eli kaksoisporttiin, jonka edustalla kuuluisin hautausmaa, Ateenan Père Lachaise oli. Kaksoisportin vasemmasta aukosta tultiin niin sanotulle pyhälle tielle, joka vei Eleusiiseen; oikeasta käytävästä näki suoran, jalavien ja platanien varjostaman tien, joka vei Akadeemiaan ja platoonilaisten filosofien huviloihin.

Kadulla vilisi vielä kävelijöitä, joita lauhkea ilma ja ihana kuutamo oli ulos houkutellut. Vasta Teeseuksen temppelin toisella puolen väkitungos harveni, ja kauempana häiritsi hiljaisuutta ainoastaan ohikäyvän patrullin aseiden helinä ja askeleiden töminä. Petros ja Clemens valitsivat oikean käytävän, kulkivat vartioivan sotilaan sivu ja kääntyivät, kuljettuaan kappaleen matkaa pimeässä lehtokujassa, oikealle rautaisesta ristikkoportista, joka vei hautausmaalle.

Clemens teki ristinmerkin ja luki rukouksen astuessaan tähän kristittyjen kammoamaan paikkaan. Oli kuitenkin ihana paikka, täynnä kauneutta ja jaloja muistoja. Siellähän lepäsi Hellaan ja ihmiskunnan suurimmat miehet ja ne tuhansittain tuhannet nuorukaista, joita muinoinen Ateena oli kasvattanut kauneudessa ja ilossa aikaiseen sankarikuolemaan. Temppelinkaltaisia muistomerkkejä ja katkenneita pylväitä kohosi laakeri- ja kypressipuiden tummista ryhmistä, jotka varjostivat yksinkertaisia muistokiviä tai puoleksi peittivät hiljaisia komeroita, joista uurnat ja kuvapatsaat häämöttivät. Kerameikoksen hautausmaa oli Ateenan historia marmoriin veistettynä.

Sen silloinen rappiotila, sen huono hoito, käytävillä kasvava rikkaruoho, kallistuneet hautapatsaat kuluneine kirjoituksineen, lohjenneet korkokuvat ja kaatuneet kuvapatsaat puhuivat nekin aikakirjojen kieltä. Kaupungin muurin takaa, joka yhdeltä puolen rajoitti paikkaa, katseli kaukaa alas hautausmaalle korkea Akropolis ja sen jättiläissuuri Pallas Ateenan kuvapatsas, sen kykloopiset muurit, sen temppelien pylväsrivit, kaikki kuun hopeoimina. Jos niissä eli henki, niin se tunsi silloin mitä ihmissydän voi tuntea katsellessaan menneisyyttä, kun suree kadonnutta kauneutta, kuollutta voimaa.

-- Isä, sanoi Clemens, jouduttaen Petroksen sivulla askeleitaan, -- ne kuolleet, jotka täällä lepäävät, olivat pakanoita, mutta olihan heidän joukossaan toki monta, jotka etsivät oikeata tietä?

-- Tietysti, vastasi Petros, heillä oli luonnollinen laki kirjoitettuna heidän sydämiinsä.

-- Ja etkö usko, kysyi Clemens, luoden surumielisen katseen marmoripatsaisiin, jotka häämöittivät lehtiryhmistä, -- etkö usko, että Vapahtajan kuolema luetaan heillekin vanhurskaudeksi?

-- Minä uskon sen, vastasi piispa. -- Kun Kristus kuolemansa jälkeen astui alas helvettiin, niin hän saarnasi siellä vapahdusta pakanoiden sieluille.

-- Oi Jumalan hyvyyttä! Hän ei hylkää yhtään lapsistaan. Kadotetut saavat palata hänen isälliseen syliinsä.

Nuorukainen huokasi syvään ja vaikeni. Petros sanoi:

-- Poikani, sinä ajattelet ehkä tällä hetkellä maallista isääsi, tuota tuntematonta, joka antoi sinulle elämän?

-- Niin, sinä itse herätit sen ajatuksen, kun tänä iltana käskit minun kirjoittaa testamenttini.

-- Sinä epäilemättä ihmettelet, että sinua siihen kehoitin.

-- Niin, mitä minulla on antamista? Tulinhan tyhjin käsin Antiokeiasta, jossa sinun isällinen hyvyytesi hankki minulle tilaisuuden opintoja harjoittaa ja siten valmistautua pyhään kutsumukseeni. Mitä minulla on, senhän olen saanut sinulta. Sinä otit minut turviisi, kun olin avuton, hyljätty, nälkään nääntymään jätetty lapsi. Oi, äiti raukkani, äiti raukkani!

Clemensin valtasivat kokonaan hänen tunteensa, kun hän ajatteli äitiänsä, jota hän ei tuntenut, vaimoa, joka oli voinut tehdä luonnottomimman ja hirveimmän rikoksen: hyljätä hennon, avuttoman lapsensa. Hän seisahtui ja purskahti itkuun.

Piispa tarttui hänen käteensä ja sanoi:

-- Rakas Clemens, koeta hillitä tunteitasi! Älä ajattele häntä enää! Hän ei sitä ansaitse. Tiikerikin rakastaa sikiötänsä ja puolustaa sitä kuolossakin.

-- Älä puhu niin, hyvä isä, rukoili nuori esilukija luoden kyyneleiset silmänsä ylös. -- En tunne maailmaa enkä ihmisten sydämiä, mutta ymmärrän kuitenkin, että äitini mahtoi olla kovin onneton, ennenkuin niin hirveä päätös kypsyi hänen sielussaan. Etkös usko, että hänen kyyneleensä vuotivat, kun hän minut jätti? Oi, aivan varmaan! Hän oli raivostuneena sillä hetkellä eikä tiennyt mitä teki. Minä luulen, minä olen varma siitä, että hän sitte piankin palasi takaisin siihen paikkaan, johon hän oli minut jättänyt, ja oli epätoivoissaan, kun ei löytänyt minua.

-- Usko niin, Clemens! Teet siinä oikein. Mahtoi todellakin olla niin, huomautti piispa lohduttaen.

-- Oi, jospa saisin nähdä hänet, ajatteli Clemens pyyhkiessään kyyneleensä, -- minä en nuhtelisi häntä, en! Vaan hän varmaankin iloitsisi, että hänen poikansa elää, että Jumala on armahtanut hänen poikaansa ja häntä.

Piispa jatkoi:

-- Minä käskin sinun tehdä testamentti, koska mahdollista on, että sukusi tulee ilmi. Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Kuka tietää, vaikka olisit suurten rikkauksien perillinen?

Clemens hymyili surumielisesti tälle rohkealle arvelulle.

-- Ajattele sitä mahdollisuutta! Testamentti on omassa hallussasi ja jää sinne. Sinulla on valta hävittää se, jos et voi vastustaa odottamattoman rikkauden houkutuksia ja jos kadut antaneesi omaisuutesi minun käytettäväkseni kirkon hyväksi. Puhun nyt ainoastaan mahdollisuuksista, poikani; vaan se, joka palavasti rakastaa kirkkoa, saattaa toivoa mahdotontakin ja pitää silmällä kaikkea, mikä sitä voi hyödyttää.

-- Ah, miksi selität syitäsi? Sinä olet yhtä hyvä, kuin viisas ja harkitseva. Sen minä tiedän, ja siinä on kylläksi.

-- Ja ajattelin, jatkoi piispa lempeästi, -- ajattelin kuinka hartaasti ikävöit eron hetkeä. Sinun ruumiillinen majasi on heikko, rakas lapsi. Sinä et ole kutsuttu kauan elämään tässä maailmassa.

-- Sitä toivon ja ajattelen sitä ilolla.