Part 7

Pappispukuinen poika vavahti kuin olisi herännyt syvistä ajatuksista nimensä kuullessaan. Hänen katseensa oli lakkaamatta tähystellyt Kryysanteuksen kasvoja. -- Ensi kerran hän näki Ateenan pääpakanan, josta piispa niin usein, milloin harmissaan, milloin säälien oli hänelle puhunut. Vaan se kuva, joka piispan sanojen johdosta oli syntynyt nuorukaisen mielikuvitukseen tuosta tunnetusta filosofista, ei ollut todellisuuden mukainen. Clemens tahtoi väkisinkin keksiä hänessä jotain kovaa, röyhkeätä ja itserakasta tai pahanhengen tapaista. Siinä työssä hän nyt tuli keskeytetyksi.

Kun Petros kääntyi pois Kryysanteuksesta, oli tämä katsahtaen salin yli huomannut tuon nuoren papin. Clemens oli kalpea ja hoikka, vaan hänen kasvoistaan säteili enkelinkaltainen puhtaus, joka tunkeutui kaunista rakastavan Ateenalaisen sydämeen ja täytti sen säälillä. Hänestä tuntui olevan julmaa kohtalon leikkiä, että noin hento ja rakastettava olento oli jo puettuna pukuun, joka määräsi hänet luopumaan kaikesta sielun itsenäisyydestä ja sydämen luonnollisimmista taipumuksista.

Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.

Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät, vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa, kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka kummastellen ja huudahti:

-- Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia! Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.

Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.

Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:

-- Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle?

Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.

-- Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!

Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.

-- Sinä näet, sanoi Petros, -- samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle. Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.

-- Toivon niin olevan.

-- Todellako?

-- Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.

-- Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme sen jalostuttaaksemme sitä.

-- Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.

-- Kas tässä!

Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille. Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.

Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja tuskaa, jota hän ei huolinut salata.

-- Julistus, sanoi hän, -- lahjoittaisi siis teille, kristityille, sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu. Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille, sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan, sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota te sinne kokootte -- noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita, noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.

-- Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo pyöri hänen kielellään.

Vaan Petros hymyili ja sanoi:

-- Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette siellä palvelleet.

-- Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, -- julistuksen alla näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios, joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet. Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?

-- Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.

-- Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.

-- Joka ei ole teille kallistava korvaansa.

-- Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.

-- Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!

Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun, jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla, kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:

-- Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.

-- Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää! Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa. Filistealaisten valta on murrettu.

Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.

Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus kysäsi: -- Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:

-- Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?

Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän, koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.

-- Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.

Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen, joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. -- Hyvä tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus, ennenkuin läksi.

Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse, tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.

-- Mitä näenkään? tämä huudahti; -- oma Kryysanteukseni! Olet siis palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa! Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, -- olet ollut piispan puheilla. Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. _Kutsuttu_ -- sinä ymmärrät minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni ... mutta sinä et sitä ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä jumaluusoppia, sinä. _Omnia vincit amor et nos cedamus amori_.[15]

Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.

Piispa vetäytyi korkean vieraansa kanssa erityiseen huoneeseensa, jonka ylellinen komeus ikäänkuin tahtoi puolustaa itseään niillä pyhillä muodoilla, joihin se oli pukeutunut: lattian kimaltelevista kivistä kokoonpantu mosaikki kuvasi Gideonia, joka löi maahan epäjumalan alttarit, kultahetaleisilla purppurapatjoilla kaunistettuihin istuimiin ja leposohviin oli sovitettu pyhiä vertauskuvia norsunluusta ja hopeasta, täysihopeaiset vaasit ja kandelabrit olivat paljaita enkeleitä ja tabernaakeleita, seinäpilarien välit komeilivat apostolein kuvilla.

Keskustelu alkoi siten, että piispa valitti sitä turvattomuutta joka vallitsi Akaian maanteillä. Viime aikoina oli nimittäin usein tapahtunut, että oli karattu hänen Konstantinopoliin ja Korintokseen lähettämiensä sanansaattajien päälle ja kirjeet ryöstetty. Piispa viittasi siihen, ettei tämä juuri ollut Akaian hallitusmiehelle kunniaksi.

Annæus Domitius puolusti itseään aikojen yleisellä levottomuudella. Olot olivat Akaiassa kuitenkin paremmat kuin useimmissa muissa maakunnissa. Olihan Julianuksen kapinan tähden suurempi osa prokonsulin alla olevista sotajoukoista vedetty Konstantinopoliin. Muut olivat jaettuina sellaisiin paikkoihin, joissa ehdottomasti tarvittin varusväkeä: Korintokseen, Ateenaan, Argokseen, Spartaan ja nyt viimeksi Delfoihin, Delfoi parkaan, jota ahdistelivat nuo tuulen Hellaaseen ajamat, Parnassos vuoren luoksepääsemättömiin rotkoihin turvautuneet Donatistien joukkiot. Mitä siis prokonsuli voi tehdä?

Annæus Domitius jätti mainitsematta, että nuo piispalle lähetetyt kirjeet, jotka olivat hävinneet, olivatkin joutuneet hänen, Annæuksen haltuun. Ne kirjoitukset, joita hän aika ajoin sai keisarilliselta hallitukselta, eivät millään muotoa, sen hän tiesi, voineet luotettavuudessa vetää vertoja niille tuttavallisille kirjeille, joita piispat omilla sanansaattajillaan, tavallisesti alemmilla papeilla, lähettivät toisilleen. Niistä kirjeistä, jotka Petrokselle tulivat Makedoniokselta, Annæus Domitius sai parhaat tiedot kapinan tilasta, hovin vehkeistä ja niistä juonitteluista, joita siellä sommiteltiin hänen oman persoonansa eduksi ja vahingoksi.

Prokonsulin lähettilästen ei ollut kuitenkaan onnistunut saada käsiinsä erästä saman Makedonioksen kirjettä, joka juuri samana päivänä oli tuotu Petrokselle. Tässä kirjeessä oli yhtä ja toista, jota prokonsuli _omien_ lähteittensä kautta jo tiesi, mutta myöskin paljo, josta hänellä ei ollut vähintäkään tietoa. Se oli kirjoitettu salakirjaimilla ja ilmoitti Petrokselle muun muassa seuraavaa: -- -- -- -- "Keisarin terveys, niin kirjoittaa minulle Eusebios, näyttää kovin horjuvalta. Useat päivät hän oli suljettuna palatsiinsa, salli ainoastaan Apodeemioksen ja kamariherra Eusebioksen tulla luokseen, vaan kielsi ottamasta vastaan yksin _meidän_ Eusebiostamme, Nikomeedeian piispaa; tämä seikka, se mainittakoon sivumennen, herätti mitä suurinta levottomuutta oikeauskoisissa ja vaikutti alati väijyilevissä atanasiolaisissa mitä rohkeimpia toiveita. -- Nyt hän on vihdoinkin päästänyt ystävät luokseen, vaan he huomaavat hämmästyksekseen, että häntä vaivaavat hirmuiset näyt ja hän puhuu kuin houreissa. Hurskasta ruhtinasta, jonka sielu ennen oli vajonneena pyhiin tutkistelemuksiin ja syvämielisiin mietteisiin jumalallisista salaisuuksista, vaivaa nyt se kummallinen luulo, että häntä vainoo Delfoin Apolloon. Eusebios on koettanut manata pois tätä perkelettä, vaan, paha kyllä, ilman menestystä. Herra suojelkoon kaikkein pyhimmän majesteetin kalliin elämän! Hänen kuolemansa voipi tulla hirmuiseksi onnettomuudeksi, meidän ja totuuden perikadoksi, ellemme ryhdy toimiin tukeaksemme tulevaisuuden varalta tilaamme. -- -- Atanasioksen puoluelaiset hehkuvat vihaa ja raivoa; kärsimättömästi he odottavat sitä hetkeä, jolloin Constantius, meidän tukemme, kutsutaan pois. Vielä, vaikkapa vain muutamia päiviä, meillä on vallan miekka kädessämme. -- -- Sinä tiedät mitä on tapahtunut täällä Konstantinopolissa. -- -- Se kuritus oli ankara, vaan ei riittävä. -- Yleinen käsky lähetetään meidän miehille, että kukin tehköön mitä voi, niin kauan kuin aikaa on".

Makedonios ei ollut allekirjoittanut tätä kirjettä, sillä valtiorikos oli kirjoittaa keisarin terveydestä, jos kuvaili sitä heikoksi.

Prokonsulin valittaessa sotajoukkojen puutetta, joka esti häntä pitämästä tarpeellisella voimalla Akaian järjestystä pystyssä, kysyi häneltä Petros, kuinka paljo sotaväkeä nykyään oli Ateenassa.

-- Seitsemänsataa legionalaista ja viisikymmentä miestä Jovianolaista kaartia, ilmoitti Annæus Domitius.

-- Pieni sotavoima tämänkaltaiselle kaupungille, huomautti piispa. -- Onhan legionalaisten päällikkö, Pylades, oikeauskoinen kristitty?

-- On.

-- Ja joukot muutoin luotettavat?

-- Ovat, herra piispa.

-- Jovianolaisten johtaja on kuitenkin pakana, vai kuinka?

-- On. Ammianus Marcellinus on auttamaton pakana, vaan kelpo sotilas.

-- Hyvä. Tällä hetkellä ei merkitse niin paljoa, että hän on pakana. Onko joukoissa Atanasiolaisia?

-- Ei ainakaan päällikkökunnassa. Ne homouusialaiset, jotka siihen kuuluivat, on poistettu. Muutoin, arvoisa Petros, sotakuriin totutetuilla joukoilla, näiden kaltaisilla, ei ole mitään muuta uskontoa kuin päällikön. Valitettavaa tai ei, se on kuitenkin totta.

-- Olot pakottavat minua ehkä vaatimaan maallisen vallan apua. Minä toivon, että kaikki joukot annetaan minun käytettävikseni.

-- Sinulla on oikeus sitä vaatia. Pitääkö sen tapahtua vielä tänä iltana?

-- Ei. Huomenna on kyllin aikaa.

-- Uskallanko kysyä syytä?

-- Sen saat hyvissä ajoin tietää.

-- Pyydän siis vaan kirjallista todistusta, että sinä olet vaatinut käytettäväksesi Ateenassa olevat keisarilliset joukot.

Petros kirjoitti todistuksen heti, ja Annæus Domitius pisti sen vyölleen.

Prokonsulin kasvoissa ilmautui salainen ilo. Hän aavisti mikä oli tekeillä ja rupesi älyämään, kuinka hän käyttämällä tulossa olevia tapauksia voi päästä ehein nahoin pulasta, johon oli Kryysanteusta koskevan käskykirjeen kautta joutunut.

Kaupungin piti muutamien päivien kuluessa tulla veristen, hirvittäväin kohtausten näyttämöksi. Sellaisten vallitessa saattaa paljo tapahtua kenenkään huomaamatta. Prokonsuli ymmärsi, että asia koski atanasiolaisia, vaan saattoihan erehdyksestä tai varomattomuudesta joku pakanakin joutua mukaan. Pääseväthän sellaisissa tilaisuuksissa kaikki intohimot valloilleen. Kaikkein vähimmän saattoi Annæus Domitius, annettuaan kaikki joukot piispan käytettäviksi, estää saaliinhimoista joukkoa ryöstämästä _rikkaan_ Kryysanteuksen taloa, tai hurjistunutta joukkoa hyökkäämästä _vihattua_ Kryysanteusta itseään ahdistamaan. Annæus Domitius aikoi muutoin hyvissä ajoin pudistaa tomun jaloistaan ja muuttaa kauniin Eusebiansa keralla Korintokseen, jonne tärkeät, välttämättömät valtioasiat tietysti häntä kutsuivat. Tuli sitten mikä tahansa, niin Annæus Domitius tiesi, ettei mikään hallitus panisi pahakseen, jos hän olikin käyttämättä oikeuttaan ottaa _kuolleen_ miehen pään, vaikka ei kukaan häntä palkitsisikaan siitä että hän sen oli laiminlyönyt.

Sillä aikaa kuin Annæus Domitius näitä aprikoi, käänsi Petros keskustelun juuri siihen henkilöön, jota hän ajatteli. Hän kysyi kuiskuttaen, sillä hän tunsi presbyteriensä ja diakoniensa harjaantuneen kuulon, -- hän kysyi, oliko prokonsuli saanut hovista käskyn ottaa arkontilta pään.

Annæus Domitius vastasi tähän kysymykseen kieltämällä, hymyillen ja leikitellen kaulaketjuillaan.

Petros huoahti helpottavan huokauksen, sillä piispa oli tosiaankin _pelännyt_ semmoisen käskyn olemassaoloa.

-- Sitä parempi, hän sanoi. -- Häntä pidetään hovissa Julianuksen hartaana puoluelaisena sekä rikkautensa ja vaikutusvaltansa vuoksi vaarallisena. Pelkästä säälistä olen puhunut hänen puolestaan Eusebioksen ja Apodeemioksen luona. Miehellä on kuitenkin hyvät puolensa...

-- Epäilemättä.

-- Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit ... sinä ymmärrät minua?

Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa _alipilariustaan_,[16] sillä hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota mainittu orja ei ollut huomannut.

-- Mutta asia, jatkoi Petros, -- johon nyt tahdon tulla, on rukous sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle. Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken sydämellesi ja muistoosi.

Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan piispaa kohtaan.

Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.

Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty piispalle eikä hänelle.

-- Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, -- kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Petros.

Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet. Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan länsipuoliseen pylväsriviin.

Petros oli yksin lukuhuoneessaan, sen ainoasta kapeasta ikkunareiästä kuutamo paistoi sisään sekautuen lampun valoon, joka seisoi raskaalla, pönkeämuotoisella pöydällä, ja jonka säteet varjostin suuntasi vieressä olevaan avonaiseen kirjaan.

Lähellä pöytää seisoi samaan tyyliin tehty kaappi, joka oli kirjakomeron alustana; komerossa oli muutamia nidoksia ja papyruskääryjä.

Vastapäätä kirjakaappia riippui seinällä maailmankartta, joka oli piirretty sen käsityksen mukaan, minkä Ptolemaios oli esittänyt maiden ja merien paikoista. Kartalle piispa oli hienoilla vaan selvillä musteviivoilla merkinnyt kristillisten emäkirkkojen alueiden rajat: saattoi nähdä, kuinka itämaa oli jaettu Konstantinopolin, Korintoksen, Antiokeian, Jerusalemin ja Aleksandreian patriarkkaattien kesken, kuinka nämä tunkeilivat toisiansa sillä puolella maata, ja kuinka kaikki muu oli yhtenä äärettömänä kokonaisuutena, johon kuuluivat Italia, Afrikka, Mauretania, Hispania, Gallia ja Britannia, keskuksenaan _Rooma_.

Paljas Rooman nimikin oli vielä mahti. Peläten niitä vapauden muistoja, jotka siellä kummittelivat, oli ensimäinen kristitty keisari muuttanut hovinsa uuteen pääkaupunkiin, jonka oli perustanut Bosporoksen rannalle. Hän oli tuhlannut maailman aarteet, saadakseen luomaansa pääkaupunkiin sellaisen loiston ja suuruuden, että se voisi kilpailla vanhan Tiberin kaupungin kanssa, jos mahdollista voittaakin sen. Hän oli riistänyt tuhannelta kaupungilta niiden taideteokset kaunistaakseen niillä tätä ainoata. Hän oli kutsunut kaupunkiansa _Uudeksi Roomaksi_, jotta uusi nimen kanssa perisi vanhan kaimansa arvon ja pyhyyden.

Vaan kansan silmissä oli vanha Rooma maailman pääkaupunki ja jäi siksi; ja huolimatta Constantinuksen ponnistuksista uuden kaupungin arvo perustui lopulta vain siihen tyhjään taruun, että muka puolet vanhoista senaattori- ja patriisisuvuista oli muuttanut sinne ja asettunut asumaan sen muurien sisäpuolelle. Niin suuri on muiston, nimen ja tottumuksen voima.

Piispanpaikkana vanha kaupunki muutoin sai vielä suurempaa merkitystä juuri keisarin poissaolon ja hovin etäisyyden kautta.

Kun Petros, seisoen kartan edessä, piirteli noita viiruja, seurasi kättä ajatus, josta hän jo kauan oli ollut itsensä kanssa selvillä: ettei Konstantinopoli, ei Aleksandreja, eikä mikään muu itämainen patriarkanalue, vaan Rooma oli kutsuttu olemaan sen pappisvallan alkukohta ja hallituspaikka, joka nyt suunnattoman polyypin tavoin kurotteli päivä päivältä lisääntyviä, yhä pitemmäksi kasvavia lonkeroitaan ympäri maan piiriä Skytien tasangoilta valtamereen asti.

Eikö uskottu yleisesti, että suuret apostolit Pietari ja Paavali olivat kärsineet martyyrikuoleman Roomassa? Eikö Pietari ollut perustanut sen kristillistä seurakuntaa, ja eikö häntä pidetty sen ensimäisenä piispana?

Eikö Simoon, jolle Kristus antoi sen nimen, ollut kallio, jolle hän oli rakentava seurakuntansa? Eikö mestari ollut juuri hänelle sanonut: "ruoki minun lampaitani!" Eikö hän hänelle yksin antanut taivaanvaltakunnan avaimia, näyttääkseen, mistä kirkko ja pappisvalta oli löytävä keskustan -- selvästi osottaaksensa kirkon yhteyden, piispallisen vallan yhteyden.

Eikö jo Cyprianus martyyri ollut Roomaa kutsunut Pietarin katedraaliksi ja kristikunnan vastattavaksi lausunut tuon moni- ja suurienteisen kysymyksen: "Kuka taitaa enää uskoa pysyvänsä Kristuksen kirkon jäsenenä, jos hän irtautuu Pietarin piispakunnasta, jolle kirkko on rakennettu?"

Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi: