Part 41

Yleensä puhuttiin näinä päivinä Ateenassa paljo Hermionesta. Kristittyjen ja myöskin vanhan opin tunnustajain kesken kuiskailtiin, että Petros oli kääntänyt filosofin tyttären kristinuskoon. Tuo erinomainen piispa hankki siis pyhälle opilleen voiton toisensa perästä. Pääpakanan poika ja tytär Petroksen toimesta käännetyt! Ja tytärtä oli kuitenkin lapsuudesta saakka kasvatettu vihassa ja ylenkatseessa kristinuskoa kohtaan, vieläpä hän oli ollut puettuna haarniskaan, joka oli osoittanut torjuvansa ilmoitetun totuuden nuolia paremmin kuin viha ja ylenkatse: filosofian haarniskaan.

Jopa liikkui huhu, joka levisi nopeasti ja jota yleisesti uskottiin todeksi, että Hermione halusi kasteen kautta tulla erottamattomasti yhdistetyksi kristillisen kirkon kanssa.

Sinä päivänä, jolloin tämä oli tapahtuva, oli Ateenan tuomiokirkko varmaan tuleva täpö täyteen hartaita katselijoita.

Teodooros oli pelastunut pakenemalla, vietyään Kryysanteuksen tervehdyksen ja siunauksen Hermionelle ja annettuaan risumökissä säilytetyn kirjeen eräälle uskolliselle palvelijalle, joka toisten keralla oli seurannut Kryysanteusta Ateenasta ja taistelun kestäessä ollut Hermionen luona.

Tältä palvelijalta Annæus Domitius oli saanut kirjeen.

Millä tavoin Teodooros oli päässyt pakoon, on vaikea sanoa. Kenties hän oli käyttänyt jotain kalastusvenettä, jommoisia oli rannalle vedettyinä niiden kallioiden alapuolella, jotka olivat suojelleet uutisasukas-joukon asemaa. Jollakulla niistä pienistä veneistä hän saattoi, koska meri oli tyyneenä, helposti soutaa kappaleen matkaa vihollisen leirin ohitse, nousta sen jälkeen maalle ja kiirehtiä maata myöten Ateenaan.

Oli miten oli; hänen sikäläiset ystävänsä, Myroo niiden joukossa, olivat nähneet hänet ja puhuneet hänen kanssaan. Luonnollista oli, että hän pysyi piilossa kaikkien muiden silmiltä, sillä hän ei suinkaan tahtonut tulla homoiuusialaisen papiston eikä keisarillisen oikeuden kätyrien vangiksi. Hänellä oli paljo toimitettavaa elämässä.

Odotettuaan muutamia päiviä turhaan Korintoksessa tilaisuutta saada puhua Kryysanteuksen tyttären kanssa, hän oli sieltä lähtenyt vaaralliselle jalkamatkalle, jonka päämäärä oli Italia.

Teodooros oli tehnyt rohkean päätöksen: hän aikoi astua länsimaiden keisarin eteen, rukoilla häneltä turvaa Hermionelle ja saada keisarin armosta aikaan, että Hermione tunnustettaisiin sen omaisuuden omistajaksi minkä isä jälkisäännöksessään oli hänelle määrännyt.

Menestyksen toivon hän perusti Jumalaan sekä siihen, että julman ja taikauskoisen Valensin jalompaa veljeä kiitettiin inhimilliseksi ja oikeutta harrastavaksi hallitsijaksi.

Me palaamme huoneeseen, jonne jätimme Petroksen ja Eufeemioksen keskustelemaan.

-- Asialla on kyllä arveluttavakin puoli, vakuutti edellinen seisahtuen ja luoden silmänsä Ptolemaioksen karttaan.

-- Minä ei voi sitä mitenkään huomata, hyvä isä, lausui Eufeemios nöyrällä äänellä. -- Kun ei edes Clemensillä ole mitään perintöoikeutta, niin on Hermionella sitä vielä vähemmin. Onhan keisari eli valtio, joka tässä kohden on sama asia, pannut kapinoitsijan omaisuuden takavarikkoon ja lahjoittanut sen kirkolle.

-- Asiallisesti on kyllä niin kuin sanot, vaan muodon puolesta on toisin. Tiedäthän että on jo olemassa, varsinkin senaatissa, armeijassa ja virkamiehistössä, jumalaton puolue, joka korottaa ääntään sitä tapaa vastaan, että kirkko ottaa vastaan lahjoja ja läänityksiä. Sitä huutoa tukevat täällä itämailla homouusialaiset ja muut vääräuskolaiset, koska lahjat ja läänitykset eivät tule heidän, vaan meidän oman oikeauskoisen homoiuusialaisen seurakuntamme hyväksi. Länsimailla sitä vastoin, jossa homouusialaiset vielä ovat vahvemmat, he itse ovat vaiti ja siellä meidän omat oikeauskoiset veljemme ottavat huutoon osaa. Oli miten oli, keisari Valens, joka on kirkkomme vilpitön ja innokas ystävä, arvelee kuitenkin, että rähinässä on jonkunmoista perää. Hänen omatuntonsa on takertunut kiinni sellaisiin väärin ymmärrettyihin pyhiin lauseisiin kuin se, ettei Jumalan valtakunta ole tästä maailmasta, ja sen kaltaisiin. Sen vuoksi, kun minun hurskas ystäväni ja kunnioitettu esimieheni, patriarkka Eudoksos, esitti meidän tärkeän asiamme hänelle, emme edes ehdottaneetkaan, että keisari suoraan kirkon hyväksi luopuisi oikeudestaan, vaan toivoimme että hän armosta asettaisi Kryysanteuksen viattoman pojan suvun jälkeenjättämien varojen omistajaksi, ja ainoastaan tukeaksemme rukouksemme vaikutusta esitimme keisarille sen perintösäännöksen, jossa Clemens luovuttaa tuon omaisuuden kirkolle. Siis on tässä Clemens välikätenä. Vaan tätä muotoasiaa Karmideen sukulaiset uhkaavat käyttää hyväkseen. He arvelevat, että sisaren oikeus on turvattu samalla kuin veljenkin, ja aikovat tarpeen vaatiessa kääntyä itse keisariin saadakseen aikaan, että Hermione saapi perintöosuutensa.

-- Älyämme kyllä heidän tuumansa, sanoi Eufeemios. -- Eivätköhän toivone, että Clemens pian kuolee ja Hermione siten tulee yksin perilliseksi, ja että hänen oikeutensa joutuu vihdoin Karmideen sukulaisille, jonka kanssa hän oli naimisissa vaikkapa vain muutamia tuntia?

-- Epäilemättä se on heidän tuumansa.

-- Se on verratonta jumalattomuutta, huomautti Eufeemios.

-- Asian tekee jossakin määrin arveluttavaksi se seikka, jatkoi piispa, -- että Clemens on kristitty ja Hermione vielä oli ulkopuolella kristillisen seurakunnan yhteyttä.

-- Hyvä isä, miksi tämä tekee asian arveluttavaksi? kysyi Eufeemios.

-- Keisari Valens on kristittyjen vääräuskolaisten vihollinen, vaan osoittaa suurta suopeutta vanhan opin tunnustajia kohtaan. Häntä viehättää valitettavasti se väärä kunnianhimo, että hän voisi sanoa käyttävänsä oikeutta tasapuolisesti kristittyjen ja pakanain välillä. Sen vuoksi pelkään että hän, välttääkseen puolueellisuuden ulkonäköäkin, on suopeammin kuunteleva Karmideen sukulaisia, kun he puoltavat Hermionen oikeuksia.

-- Ahaa, senkö vuoksi siis lähetät minut Hermionen luo taivuttamaan häntä jos mahdollista kääntymään julkisesti kristilliseen kirkkoon?

-- Niin. Itselläni ei ole mitään menestyksen toivoa Kryysanteuksen tyttären luona, sillä hän vihaa minun kasvojani. Sinä olet kaunopuheinen, Eufeemios, ja osaat luikertautua naisten suosioon. Minä toivon että yrityksesi menestyy, sitä enemmän kun jalo Eusebia vakuuttaa Hermionen olevan kypsyneen armoa vastaanottamaan.

-- Ateenassa puhutaan yleisesti että hän on kristitty.

-- Minä tiedän sen.

-- Ja että hän mitä pikemmin haluaa tulla kastetuksi...

-- Senkin tiedän. Emme saa antaa kansan luottamuksen oppimme käännytysvoimaan joutua häpeään. Huhun täytyy toteutua. Pyhän oppimme kunnia, kirkon etu ja -- sanon sen suoraan -- oma kunnianhimoni vaativat sen.

-- Olet oikeassa, hyvä isä.

-- Sinä olet saava liittolaisia, hyvä Eufeemios, hurskaasta Eusebiasta, jonka on onnistunut saavuttaa Hermionen täysi luottamus, Clemensistä, onnettomasta kasvattipojastani, joka joka päivä ahdistaa häntä rukouksilla, että kastattaisi itsensä, ja ennen kaikkea auttaa sinua hänen oma murtunut mielensä. On vielä olemassa yksi seikka, joka on auttava taivuttamaan häntä. Lääkäri, joka hoitaa Clemensiä, lähetetään Hermionen luo ilmoittamaan hänelle ajatuksensa, että se ilo, jota nuorukainen tuntisi, jos Hermione ottaisi vastaan kasteen, saattaisi pelastaa hänet mielipuolisuudesta. Kaikki tämä on tekevä voiton sinulle helpoksi.

-- Hyvä isä, sanoi Eufeemios arvellen, -- ne liittolaiset jotka luettelet ovat mahtavia, vaan kuitenkin lienee tehtäväni vaikea suorittaa. Älä toivo nopeata menestystä! Minä tiedän Eusebian kautta, että Hermione inhoo kirkkoa. Teodooros on vuodattanut myrkkyään hänen sieluunsa. Oi, tuo Teodooros on vahingoittanut meitä enemmän kuin aavistatkaan. Hermione ei tahdo uskoa, että hengen armonvaikutukset sydämiimme ovat sidotut määrättyihin ulkonaisiin menoihin. Hän pitää ehtoollista ainoastaan muisto- ja rakkausjuhlana ja kastetta paljaana merkkinä siitä puhdistuksesta, jonka täytyy tapahtua sydämessä. Hän tunnustaa kyllä Kristuksen nimen, vaan on yhä vielä sama ylpeä, järkeen vetoava naisfilosofi kuin ennenkin.

-- Tämä ylpeys täytyy voittaa, sanoi piispa, -- ja syy, miksi jätin tämän toimen sinulle, Eufeemios, on se, että menestyksen täytyy olla pikainen. Muutoin voisimme kadottaa paljon. Minä odotan, että tehtäväsi on suoritettu kahdeksan päivän kuluessa tästä lukien...

-- Hyvä isä...

-- Se on viimeinen aika. Pitemmälle ei saa asiata lykätä.

-- Vaan jollei minun onnistuisi...

-- Niin täytyy kastetoimituksen kuitenkin tapahtua.

-- Ahaa!

-- Me emme saa pelästyä mitään vaikeutta, kun kysymyksessä on kirkon etu.

-- Olet oikeassa.

-- Kirkko ei ole unohtava niitä uskollista palveluksia, joita sen poika Eufeemios tekee sille, jatkoi Petros. -- Todennäköistä on, Eufeemios, että sinusta tulee seuraajani Ateenan piispanistuimelle.

-- Sinun seuraajasi, huudahti Eufeemios osoittaen surullista hämmästystä. -- Se on siis totta, se masentava huhu, joka kertoo sinun aikovan jättää laumasi?

-- Sieluni kehottaa minua voimakkaasti jättämään maailman ja menemään hurskasten munkkien luo Nisibiiseen, pyytämään sijaa heidän keskuudestaan.

-- Älä sitä tee, lausui Eufeemios vilkkaasti. -- Sinä luopuisit siunauksekkaasta vaikutuksestasi, kun vielä olet voimakkaimmassa iässäsi ja mitä tehokkaimmin voit tehdä työtä viinitarhassa! Isä, tämä olisi syntiä!

Petros ei vastannut, vaan asteli ääneti huoneessa.

-- Toista olisi, jatkoi Eufeemios, alentaen ääntänsä, -- jos on totta, mitä huhu niin ikään kertoo, että sinut on kutsuttu paljoa suurempaan ja sinun voimillesi sopivampaan vaikutuspiiriin, nimittäin sille korkeassa kunniassa pidetylle piispanistuimelle, jolla sinun kaimasi apostoli Petros itse kerran on istunut, maailman ikivanhassa pääkaupungissa.

-- Huhu on kuin vanha lörpöttelevä akka, sanoi Petros. -- Mikä hulluus, että roomalaiset muka pitäisivät tuntematonta itämaalaista omia oivallisia miehiään etevämpänä! Lisäksi tulee, että homoiuusialaisuus, jota me tunnustamme, Roomassa valitettavasti vielä on heikomman puolueen tunnussanana. Kuinka voit siis uskoa, että itämaalainen ja homoiuusialainen -- en puhu omasta arvottomasta persoonastani, vaan arvokkaimmasta ja parhaimmasta joukossamme -- näinä aikoina saisi osakseen sellaisen kunnian?... Poikani, keskustelumme on nyt lopussa. Mene pitämään huolta velvollisuuksistasi!

Eufeemios nousi, kumarsi syvään ja poistui.

Muutamia tuntia tämän keskustelun jälkeen Eufeemios oli toisessa keskustelussa, kahden äsken Roomasta saapuneen miehen kanssa.

Rooman piispanistuin oli nyt noin kolme kuukautta ollut tyhjänä. Pyrkijöitä sille ilmautui monta. Eri lahkokunnat kiirehtivät kokoutumaan johtajiensa ympärille ja esittelemään kukin omaansa ainoana, joka ansaitsi pitää kädessään päästöjä pidätysavainta.

Ehdokkaiden joukossa oli kreikkalainenkin piispa, Ateenan Petros, jonka nimi oli laajalti kuuluisa koko kristikunnassa eikä vähimmin Roomassa. Kuka ei olisi kuullut mainehikkaasta pylväspyhimyksestä, joka oli ollut Ateenan kaunistuksena? Sirnoonin nimeen oli Ateenan Petroksen nimi läheisesti yhdistettynä. Olihan se sen miehen nimi, joka rukouksensa voimalla oli herättänyt Simoonin kuolleista. Se ihmetyö oli maineen siivillä lentänyt läpi maailman.

Molemmat äsken mainitsemamme Rooman miehet olivat sopineet Eufeemioksen kanssa yhtymisestä, jonka piti tapahtua eräässä puutarhassa kaupungintullin ulkopuolella, ja keskustelu tapahtui auringonlaskun jälkeen.

Aluksi vieraat ilmoittivat Eufeemiokselle, että hänen isällänsä piispalla oli suuret toiveet tulla apostolin, pyhän Pietarin jälkeläiseksi Rooman piispanistuimelle.

Eufeemios lausui sen johdosta sydämellisen ilonsa ja onnitteli, ei ainoastaan isäänsä piispaa, joka siten saisi arvoansa vastaavan paikan kristillisen kirkon johdossa, vaan myöskin Rooman seurakuntaa, joka ei mitenkään voinut valita paremmin.

Eufeemios lisäsi, että mahtoi olla hengen työtä, jossa tuli näkyviin kaikki jumalallisen ihmeen tunnusmerkit, että ajatuskanta Roomassa oli siinä määrin kääntynyt miehen eduksi, jonka muutoin luulisi olleen Rooman seurakunnan ennakkoluuloisen halveksimisen esineenä.

-- Sinä tarkoitat, sanoi toinen vieraista, -- että hänen homoiuusialaisuutensa muka tekee hänet mahdottomaksi tulemaan piispaksi seurakuntaan, jossa ankarammin kuin muualla missään pidetään kiinni Nikaian kokouksen periaatteista?

-- Sitä juuri tarkoitan, vastasi Eufeemios.

-- Kaitselmuksen tiet, jatkoi vieras, -- ovat ihmeellisiä, ja se on itse asiassa poistanut tämän vaikeuden, joka luonnollisille silmille näyttää voittamattomalta.

-- Mitä tarkoitat? Kuinka on sellaista voinut tapahtua?

-- Rooman homouusialaisten kesken liikkuu huhu, että Ateenan piispa ei suinkaan ole se jyrkkä homoiuusialainen, joksi häntä luullaan. Tämä huhu on varsinkin köyhempien kansalaisten lukuisassa luokassa oikein järkähtämätön uskonkappale. Hänessä yhdistyy, he sanovat, käärmeen viekkaus kyyhkysen hurskauteen. Hänellä on naamari, jonka hän viskaa pois, heti kun huomaa oikean ajan tulleen ja kirkon edun sitä vaativan. Ellei hän sydämessään olisi oikeauskoinen, kuinka hänen rukouksillaan olisi ollut voimaa herättää pylväsmies Simoon kuolleista? Siten haastelevat hurskaat keskenään maailmankaupungissa. Meidän velvollisuutemme on valita hänet, he sanovat, -- että hän voisi riisua yltänsä valepuvun ja siten yhtä paljon nöyryyttää homoiuusialaisuskoa kuin maailman silmissä korottaa oikeauskoista Nikaian tunnustusta. Minä puhun kuin kansa Roomassa puhuu.

-- Mutta mistä tuo valheellinen huhu lienee syntynyt? kysyi Eufeemios.

-- Älä sano sitä valheelliseksi, sanoi vieras; -- se on ehkä hengen keino suurta tarkoitusta varten ja sellaisena pyhä. Onpa älykkäitäkin ihmisiä, jotka uskovat huhua todeksi. Siinä kyllin, että Petros on varma voitostaan. Molemmista suurista leireistä hän on saava lukuisia ääniä.

-- Hänellä on sentään varmaan mahtavia vastustajiakin, huomautti Eufeemios.

-- On kyllä...

-- Ja näiden vastustajain joukossa on epäilemättä keisari Valentinianus itse ja koko hänen hovinsa sekä kaikki Rooman ylhäiset, jotka seuraavat hovin viittausta.

-- Sinä erehdyt, sanoi vieras. -- Jos ne olisivat hänen vastustajiansa, niin ei hänen menestyksensä suinkaan olisi varma.

-- Keisari ja hovikin olisivat siis hänelle suosiollisia? Mutta tämähän on ihmeellistä!

-- Sen voi kuitenkin selittää, sanoi vieras. -- Kaitselmus on tahtonut, että isäsi Petros juuri näinä päivinä on saanut haltuunsa keinon, joka pettämättä hankkii hänelle keisarillisten suosikkienkin sydämet.

-- Ja tämä keino? kysyi Eufeemios vaaleten.

-- On raha.

-- Ahaa, ajatteli Eufeemios, -- sitä aavistin.

Hän lisäsi ääneensä:

-- Vieras, sinä panettelet isääni piispaa. Hän ei saattaisi käyttää sellaista halpaa ja ylenkatsottavaa keinoa voittaakseen itselleen puoluelaisia ja ääniä...

-- Malta, keskeytti Rooman mies. -- Olet kärkäs tekemään äkkipikaisia ja vääriä johtopäätöksiä. Rooman piispanistuin on kyllä ennenkin ostettu. Hurskasten miesten esimerkit ovat pyhittäneet keinon. Älkäämme siis sitä halveksiko!

-- Voitko näyttää väitteesi todeksi? kysyi Eufeemios.

-- Ettäkö Rooman piispanistuinta useammin kuin kerran on ostettu?

-- Ei, mennyt ei minua liikuta ... minä tahdon tietää, onko totta, että Petros on tehnyt sellaista kauppaa.

-- Kaupasta ei ole vielä sovittu vaan sitä hierotaan, sanoi vieras, -- ja sanojeni todistukseksi saat lukea tämän kirjeen. Menkäämme lähimmän soihdun ääreen. Sen loiste on näyttävä väitteeni todeksi.

Miehet astuivat ulos puutarhasta ja menivät portin lähellä palavan soihdun viereen.

Eufeemios sai lukea muutamia kirjeitä, joita Petros ja muuan Valentinianuksen mahtavimpia hovimiehiä olivat vaihtaneet; Petroksen käsialan hän heti tunsi. Kirjeet olivat lyhyitä ja salaperäisiä, vaan toinen vieraista valaisi kaikki pimeät kohdat, ja Eufeemios sai selville että vieras oli oikeassa, ja että kysymyksessä oli suuri rahasumma.

-- Tämä, huomautti vieras, -- on ainoastaan yksi niitä monia ääniä, joita isäsi piispa katsoo tarpeelliseksi hankkia itselleen rahalla. Hän uhraa ruhtinaallisia rikkauksia tarkoituksensa saavuttamiseksi, vaan tekee sen empimättä, koska saavutettu päämäärä on sen runsaasti palkitseva.

-- Toinen kysymys, sanoi vieraista toinen, joka puhui sujuvaa kreikkaa, vaikka sanoi olevansa Roomasta, -- on, mistä Petros aikoo ottaa kaikki nämä summat. Hänen vihollisensa luulevat, että hän käyttää tarkoitukseensa Kryysanteuksen kirkolle jätettyä ääretöntä omaisuutta. Tämä on tietysti törkeätä panettelua.

-- Tietysti, mutisi Eufeemios kalman kalpeana, -- tietysti, sillä tämä omaisuus ei kuulu hänelle, vaan kirkolle, ja hoitamisoikeus tulee hänelle nimenomaan ainoastaan sikäli mikäli hän on Ateenan piispa, ja tämä oikeus menee siis perintönä hänen seuraajalleen...

-- Joka ei ole kukaan muu kuin sinä itse, keskeytti sama vieras.

-- Mistä sen tietänet? Eufeemios katsahti miestä varovasti, vaan hänen katseensa oli hyvin puhuva.

-- Puhu suusi puhtaaksi, kuiskasi toinen vieras toiselle; -- siinä ei ole mitään vaaraa. Hänen suhteensa ei ole erehdytty.

-- Minä tiedän sen Uuden Rooman patriarkan Eudoksoksen kautta, vastasi puhuteltu.

-- Sinäkö?

-- Minä tulen hänen luotaan. Hän vahvistaa edeltäpäin sinun vaalisi, vaikkapa vain muutamankin äänen saisit Ateenan seurakunnasta. Eudoksos näkee asiat edeltäkäsin. Hän tietää, että Ateenan lauma on pian oleva paimenta vailla. Petros muuttaa Roomaan. Sinä olet hänen seuraajansa. Virkavahvistuksesi on taskussani. Kas tässä! Lue!

Vieras otti esille pergamentin; Eufeemios tarttui siihen vapisevin käsin ja luki sitä ahnain, tutkivin silmin. Heikko puna, joka nousi hänen poskilleen, todisti hänen sielunsa liikutuksen.

Hänen tätä kirjoitusta lukiessaan oli toinen vieraista kadonnut. Eufeemios oli yksin patriarkka Eudoksoksen sanansaattajan kanssa.

Kun Eufeemios oli lukenut kirjeen, niin hän käkesi antaa sitä takaisin, mutta vieras sanoi:

-- Patriarkan tahto on, että pidät sen, jotta se aina muistuttaisi sinulle niitä velvollisuuksia, joiden alainen tästä hetkestä olet. Ja nyt lausun Eudoksoksen tervehdyksen hänen kuuliaiselle pojalleen Eufeemiokselle, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rauhan.

Eufeemios kumarsi syvään, kääri huolellisesti kokoon tärkeän pergamentin ja pisti sen vyölleen.

-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vieras. -- Eudoksos odottaa, että teet velvollisuutesi...

-- Olen oppinut tottelemaan.

-- Tiedän sen ... eikä hän suinkaan ole pettyvä niissä ajatuksissa, joita hänellä on sinun innostasi kirkon hyväksi, sinun kuuliaisuudestasi ja viisaudestasi.

-- Mitä isä Eudoksos vaatii kuuliaiselta pojaltaan? kysyi Eufeemios.

-- Että älyät, mikä tällä hetkellä on kirkon ja Ateenan seurakunnan yhteinen etu...

Eufeemios oli vaiti ja katsahti kysyvästi puhujaan, joka jatkoi:

-- Ja, kun olet päässyt siitä selville, että menettelet sen mukaan.

-- Se on velvollisuuteni.

-- Vastaa ... kuinka pitkälle tämä sinun velvollisuutesi ulottuu?

-- Niin pitkälle kuin voimanikin.

-- Ja kuinka pitkälle voimasi?

-- Siihen asti, että uhraan vakaumukseni, tunteeni, sukulaisuudensiteet, kaikki yksityiset velvollisuuteni ja oman elämäni kuuliaisuuden pyhälle alttarille, vastasi Eufeemios toistaen täten papillisen kuuliaisuusvalansa sanat.

-- Hyvä, sanoi mies. -- Teossa saat sen näyttää. Mitä luulet huhusta, joka edistää Petroksen asiaa Roomassa? Pane sydämesi kielellesi, kun vastaat!

-- Että hän itse on levittänyt sen.

-- Epäiletkö sen todenmukaisuutta?

-- En tiedä mitä vastata.

-- Pidätkö mahdollisena, että Petros voi mennä nikaialaisten puolelle?

-- Ihminen, vastasi Eufeemios, -- kykenee paljoon. Minun isäni pyhä kaima, kallio, jonka päälle kirkkomme on rakennettu, kielsi, ei ainoastaan homoiuusionia, vaan itse Kristuksen.

-- Esimiehemme, patriarkka Eudoksos, on samaa mieltä Ateenan piispan suhteen. Petroksesta valta on ensimäisessä sijassa ja homoiuusialaisuus toisessa. Hän on uhraava jälkimäisen, saavuttaakseen edellisen. Hänen täytyy se tehdä, vastoin tahtoaankin, jos hänen on mieli pysyä kuukausikaan Rooman piispanistuimella. Tiberin kaupungin väestö on nouseva kapinaan ja hänet karkoittava, jos se huomaa että hän on sen pettänyt. Sinä tiedät, että jo Constantius tahtoi Roomaan kahta piispaa, toista nikaialaisille ja toista homoiuusialaisille. Kansa vastasi hänelle huutamalla: _yksi Jumala ja yksi piispa!_

-- Se on totta, sanoi Eufeemios huoaten. -- Olojen voima tulee pakottamaan Petroksen luopumukseen. Tämä on mieltä kuohuttava, kauhea ajatus.

-- Ja siten on meidän oikeauskoinen kirkkomme kärsinyt poistumattoman häpeän, jatkoi lähettiläs.

-- Niin, ja vihollisiemme, homouusialaisten vääräuskolaisten riemuhuudot kohoavat taivaan korkeuteen, lisäsi Eufeemios.

-- Siitä tulee onnettomuus, jonka seuraukset ovat arvaamattomat.

-- Valitettavasti, olet oikeassa.

-- Meidän täytyy sen tähden estää se.

-- Niin, meidän täytyy se estää. Mutta kuinka?

-- On ainoastaan yksi keino. Eudoksos panee asian sinun käsiisi luottaen täydellisesti intoosi ja kuuliaisuuteesi.

Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.

-- Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi lähettiläs. -- Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!

-- Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta ... hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.

-- Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän häpeällisen luopumisen.

Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.

-- Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs -- on, kun se on tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.

-- Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. -- Ylistetty olkoon Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.

-- Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia aikoja pyhimysloisteen säteillä.

-- Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on toteltava.

-- Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion, pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.

-- Kuuliaisuus on oleva minulle keveämpi, toisti Eufeemios.

-- Asia on siis päätetty, ja kirkko voi luottaa sinuun.

-- Jumalan tahto tapahtukoon!

-- Välttämättömän täytyy tapahtua pian.

-- Minä käsitän sen.

-- Saavu huomenna tähän aikaan yhtymispaikallemme. Minulla on enemmän sanottavaa sinulle nuoren Clemensin perintösäännöksestä. Sinun velvollisuutesi on katsoa, ettei koko tämä omaisuus häviä ensimäisen hoitajan kädessä hänen yksityisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Eufeemios oli vaiti.

-- Hyvää yötä, veli! Tapaamme toisemme siis huomenna?

-- Niin.

Miehet erosivat. Eufeemios meni asuntoonsa piispan palatsiin.

Samana yönä oli Petroksella pitkä keskustelu kahden muun Roomasta tulleen miehen kanssa. Ateenassa oli niinä päivinä useita matkustajia tuosta suuresta maailmankaupungista, ja juonitteluja, jotka tarkottivat lähestyvää tärkeätä Rooman piispan vaalia, sommiteltiin siellä yhtä hartaasti kuin Konstantinopolissa ja Roomassa.

* * * * *

Eräänä pilvisenä ja sateisena iltana, kolme viikkoa ylläkerrotun kohtauksen perästä, nähtiin prokonsulin, Annæus Domitiuksen puoliso, hurskas Eusebia, kalpeana ja kauhistuneen näköisenä tulevan ulos pääkirkosta, istahtavan portaalin edustalla odottaviin vaunuihin ja ajavan pois.

Oli jo hämärä, ja kaduilta oli rankkasade karkoittanut melkein kaikki ihmiset.

Neljännestunnin perästä Eusebian lähdettyä pääkirkosta sen portti pantiin kiinni, ja parvi pappeja, huolellisesti kaapuihin kääriytyneinä, hiipi sieltä pois.