Part 40

Vanhan donatolaispapin kutsumus vakuutti Petrokselle, että keskustelu hänen tarjoamillaan ehdoilla ei hyödyttäisi mitään. Hän palasi centurion kanssa keisarilliseen taistelurintamaan; seuraavassa silmänräpäyksessä se pitkin pituuttaan lähti liikkeelle.

-- Ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Olympiodooros, joka oli prokonsulin seurassa; -- tuon kirotun papin ei onnistunut varastaa minulta komean näytelmän huvia eikä sinulta, hyvä Annæus, voiton kunniaa. Keskustelu on loppunut siten, että vaihdettiin vain kristillisiä haukkumasanoja, ja siinä taistelussa Petroksen on nähtävästi voittanut suulas ukko, jolla on tuo Heerakleen nuija.

Annæus Domitius, puettuna keveään ja loistavaan haarniskaan, jakeli hevoseltaan käskyjä tribuuneille ja centurioille, jotka nopeasti saattoivat ne armeijan eri osastoihin.

Siltä paikalta, jonka hän oli itselleen valinnut, saattoi nähdä vastustajien koko rintaman ja samalla myös heidän oikean siipensä, jota vastaan hänellä oli aikomus karauttaa rautapukuiset ratsumies-joukkonsa.

Petros oli palannut ja asettunut paikalleen Annæus Domitiuksen viereen. Piispan silmät loistivat taistelunhalusta, ja hänen olennossaan näkyi kärsimättömyys ja hallitsijatahto, joita ainoastaan vaivoin saattoi hillitä. Vaan tänään prokonsuli oli päättänyt käskeä itse. Petros tiesi sen ja tahtoi pysyä vaiti ja olla sotamies, koska ei saanut olla sotapäällikkö.

Kun keisarillisen jalkaväen etulinja lähti liikkeelle painuakseen notkoon ja käydäkseen uutisasukasten rintaman kimppuun, johon ratsuväki maan laadun tähden ei voinut hyökätä, näkyi vastustajain puolella valkovaippainen ratsumies, joka juuri tuli oikealta siiveltä. Prokonsuli ja piispa tunsivat tämän ratsastajan Kryysanteukseksi. Hän oli eräältä kummulta murroksen sivulta tarkastanut vihollisen ratsuväen asemaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä uutisasukasten pienet kolonnat huutaen: _Herran ja Gideonin miekka_, ryntäsivät jyrkän vuorenrinteen partaalle ottamaan vastaan keisarillisen jalkaväen hyökkäystä.

Legionalaiset kehottivat toisiaan suurin huudoin, kiivetessään kilpi selässä ja miekka kädessä vuorta ylös. Vaan ennenkuin he ennättivät sen reunalle, karkasivat uutisasukkaat hurjaa vauhtia heidän kimppuunsa toistellen sotahuutoaan: _Herran ja Gideonin miekka_, ja ennenkuin he olivat ennättäneet järjestää rivinsä he heitettiin notkoon ja kärsivät suurta mieshukkaa.

Heidät johdettiin uuteen hyökkäykseen. He tekivät sen, vaan epäröiden; toisen kerran uutisasukkaat työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heitä takaa kappaleen matkaa vuorenrinnettä myöten; he jättivät jälkeensä suuren joukon kuolleita ja haavoittuneita, joiden aseet uutisasukkaat heti korjasivat saaliikseen.

Mutta centuriat täyttivät kuitenkin notkon, marssien toinen toisensa perästä alas vuoritasangolta, jolle keisarilliset olivat asetetut. Siinä oli lopulta tiheä joukko sotureja, jonka täytyi, takana seuraavien rivien painalluksesta, tunkeutua ylöspäin ja hyökätä taukoamatta.

Kryysanteus ratsasti pitkin uhattua rintamaa ja katsoi, että harvalukuiset puolustusvoimat olivat tarkoituksenmukaisesti jaetut vahvemmille tai heikommille kohdille. Hänen ei tarvinnut kiihottaa soturiensa rohkeutta. He hehkuivat taisteluintoa. Joukko naisia oli rientänyt esille auttamaan taistelevia miehiä. Pelottavaa kolonnaa, joka nyt lähestyi ja jonka viimeiset rivit eivät olleet ehtineet notkoon, kun ensimäiset jo olivat ennättäneet ylös vuorelle, tervehdittiin, ennenkuin päästiin käsikahakkaan, nuolilla, heittokeihäillä ja kivillä, jotka saivat aikaan suuren mieshukan tuossa sakeassa miesjoukossa. Seutu kajahteli hyökkäävien ja hyökättyjen sotakarjunnasta -- huudoista: _Jumala ja keisari_, jonka kaikuessa legionalaiset ryntäsivät esiin, ja _Herran ja Gideonin miekka_, jolla uutisasukkaat tulistuttivat itseään taistelemaan mies miestä vastaan.

Pian taisteltiin pitkin koko rintamaa. Maan laatu ei sallinut keisarillisten joukkojen muodostaa suljettuja rivejä. Ensimäiset, jotka ennättivät vuorenrinteen reunalle, saivat surmansa uutisasukasten miekaniskuista ja nuijankolauksista, vaan kaatuneitten sijaan tuli paikalla toisia, joita takaa tunkeva joukko vasten heidän tahtoansakin ajoi eteenpäin. Sysäys, jonka tämä joukko sai aikaan, oli hirvittävä ja olisi katselijasta, joka näki vähäisen vastustajajoukon, näyttänyt mahdottomalta kestää. Vaan taistelun päätös oli ratkaistu, jos hyökkääjäin onnistui voittaa itselleen jalankaan leveydeltä tasaista maata vietoksen yläpuolelta, ja uutisasukkaat, jotka tämän älysivät, taistelivat jokaisesta tuumasta kuin hengestään. Ei kukaan väistynyt paikaltaan; tappelu ikäänkuin heilui kapealla vuorenreunalla, ja vasta kun legionalaiset olivat tehneet mitä kiivaimpia ponnistuksia ilmaantui yksi ainoa kohta, mistä murrettiin aukko uutisasukasten rintamaan.

Tuskin oli tämä aukko syntynyt, ennenkuin joukko keisarillisia sotilaita tunkeutui sen lävitse. Hetki näytti ratkaisevalta. Uutisasukasten sotapäällikkö oli muualla, sillä taistelu oli alkanut myös oikealla siivellä murroksen ympärillä, ja Kryysanteus oli tällä tärkeällä kohdalla. Vaan hän oli aavistanut tämmöistä tapausta ja asettanut erilleen vähäisen apujoukon, yhden centurian, jonka oli määrä tukea rintamaa, missä se näytti heikoimmalta tai oli murtumisen vaarassa.

Tässä joukossa oli paljaita donatolaisia, miehiä, jotka olivat otelleet Afrikan hiekka-aavikoissa ja Parnassoksen notkoissa.

Niitä johti vanha David.

Donatolaispappi oli miehineen palavoissaan odottanut hetkeä, jolloin saisivat ottaa osaa taisteluun.

-- Veljet, huusi nyt David, -- tuolla he ovat, amorealaiset ja jebusealaiset. Eteenpäin, te Herran sotilaat! Me lyömme heidät ja ajamme heidät aina suureen Sidoniin asti ja aina Mitspan tasangolle asti itään päin ja tuhoamme heidät, ettei ainoatakaan jää jälelle. Seuratkaat minua, te Israelin valitut!

Ja pieni donatolaisjoukko syöksähti eteenpäin tunkeutuvaa vihollista vastaan hurjan taistelunhimon vastustamattomalla raivolla. Keihäät murrettiin legionalaisten käsistä, kypärät halkeilivat kalpojen iskuista, kilvet murtuivat raskasten, nauloitettujen nuijain alla. Muutaman minuutin taistelu, ja se osa säännöllistä voimaa, jonka oli onnistunut saada jalansijaa vuorella, makasi maassa donatolaisten jaloissa tai oli hurjasti paeten heittäytynyt vuoren reunalta alas ja jättänyt voittajain käsiin lipun, jossa nuori kristillinen risti komeili niiden kirjainten välissä, jotka muodostivat vanhan kunnianarvoisan kirjoituksen: "Rooman Senaatti ja Kansa".

Tästä voitosta riensivät David ja hänen miehensä jokaiseen paikkaan, missä uutisasukasten rintama tarvitsi tukea. Pelottavan ukon vertatippuva nuija nähtiin heiluvan tiheimmässä taistelun tuoksinassa, ja hänen ääntänsä kuultiin, kun hän lakkaamatta kehotti miehiään ja kiihotti omaa ja heidän taisteluraivoaan sellaisilla sanoilla kuin:

-- Lyökää heidät, lyökää heidät! Surmatkaa heidät miekan terällä, tuhotkaa heidät kuten Mooses Herran palvelija on käskenyt! Surmatkaa kaikki missä henkeä on! Älkää säästäkö heitä!

Taistelun näin raivotessa pitkin uutisasukasten rintamaa, Annæus Domitius oli ratsastanut vasemmalle siivelleen ja käskenyt hyökätä kapinoitsijain kylkeen.

Torvien törähdykset kajahtivat tältä puolelta notkoon vievien solien läpi, ja ne ratsujoukot, jotka olivat prokonsulin käytettävänä, karauttivat järjestetyin rivein rinnettä ylöspäin, murrosta kohti.

Uutisasukasten vaimot ja lapset, jotka seisoivat takalikon luoksepääsemättömillä kukkuloilla, päästivät yhteisen hämmästyksen huudon, kun tämä vihollinen, jota siihen asti ei oltu nähty, äkkiä ilmestyi hyökäten ratsuillaan niin huimasti eteenpäin, ettei sitä mikään näyttänyt voivan vastustaa.

Tällä ratsujoukolla ei ollut ulkomuodon puolesta mitään paitsi sotamerkit -- kultaiset kotkat -- mikä muistutti Rooman ratsuväen muinaisia aikoja. Paljassääriset, kevythaarniskaiset, komeakypäriset ja lyhytmiekkaiset ratsumiehet olivat muuttuneet haamuiksi, jotka kiireestä kantapäähän olivat eriskummallisen rautapuvun peitossa. Näiltä "rautapatsailta" -- siksi heitä sanottiin -- Rooma nyt, sotataidon yhä enemmän huonotessa, odotti voittojaan taistelussa persialaisia, gootteja ja allemanneja tai omia alamaisiaan vastaan. Jalkaväki oli ainoastaan Julianuksen lyhyen päällikköajan kuluessa saavuttanut entisen merkityksensä kadottaaksensa sen toisissa käsissä uudestaan ja vuosisadoiksi.

Näissä "rautapatsaissa" kangasti keskiaika.

Hyökkäävät rauta-aallot murtuivat kuitenkin murrosta vastaan; ainoastaan harvojen onnistui kannustaa hevosensa sen yli; toiset koettivat tunkeutua sisään sen ahtaista, monimutkaisista aukoista. Rivit joutuivat epäjärjestykseen. Syntyi tungos. Ne yksityiset ratsastajat, jotka olivat päässeet murroksen yli tai takertuneet kiinni yhteensullottujen puunrunkojen väliin, jäivät ilman apua. Muutamien onnistui päästä takaisin omaistensa luo; toiset kaatuivat taistelussa, jossa heidän haarniskansa olivat tehottomana turvana niitä puolialastomia mutta rohkeita vihollisia vastaan, jotka heitä heti joka taholta ympäröivät.

Annæus Domitius näki harmistuen, kuinka liike päättyi, josta hän oli odottanut voimakasta vaikutusta. Kun hän sen käski, oli häntä siihen kehottanut ratsuväen päällikkö, kerskaavainen ja ylpeä gootti; tämä oli vakuuttanut prokonsulille, joka ei tuntenut "rautapatsaiden" ominaisuuksia, että hän, goottilainen tribuuni, oli sellaisten sotilasten etunenässä valloittanut vaikeampiakin vallituksia, kuin tämä. Purettuansa harminsa pakanalliseen kiroustulvaan -- vieläpä aivan oikeauskoisen piispan vieressä -- Annæus Domitius käski puhaltaa peräytymismerkin; peräytyminen pantiin toimeen hyvässä järjestyksessä. Ratsuväki vetäytyi hitaasti notkoihin, joihin se ennen oli ollut asetettuna, ja heti sen jälkeen annettiin myöskin uutisasukasten rintamaa vastaan taistelevalle, uupuneelle jalkaväelle käsky vetäytyä takaisin ja entiseen asemaansa. Taistelu seisahtui hetkeksi koko rintamalla. Peräytyvät legionalaiset kuulivat takanaan novatianolaisten ja donatolaisten voitonhuutoja. Nämä eivät olleet puolituntisen verilöylyn kestäessä kadottaneet maata kämmenen leveydeltäkään suurempivoimaiselle viholliselle; heidän omat tappionsa olivat vähäpätöisiä, mutta vuoren rinne heidän allaan oli kaatuneisiin legionalaisiin peittyneenä.

Taistelu leimahti kuitenkin pian uudestaan tuleen. Prokonsulin valiojoukko, kaksi centuriaa palatiineja, jotka oli koottu Akaian eri kaupunkien linnaväestä, käskettiin valloittamaan ryntäyksellä murros ja avaamaan se ratsujoukolle. Osa muusta jalkaväestä, joka oli vastapäätä uutisasukasten rintamaa, vedettiin asemastaan tukeaksensa palatiinein hyökkäystä.

Muiden centuriain oli pysyminen toimetonna -- ja lepo olikin heille tarpeen sen verisen ja sitkeän taistelun perästä jonka olivat kestäneet -- jollei huomattaisi uutisasukkaiden paljastavan rintamansa auttaakseen uhattua kylkeään. Siinä tapauksessa legionalaisten piti käyttää tilaisuutta ja suuremmalla menestyksen toivolla uudistaa hyökkäyksensä rintamaa vastaan.

Kryysanteus oli ankarasti kieltänyt miehiään liikkumasta asemistaan, vaikka kuinkakin kipeästi heidän apuaan näyttäisi kaivattavan toisilla, uhatuilla paikoilla.

Davidin oli kuitenkin vaikea viihtyä siinä toimettomuudessa, johon hän nyt vihollisen peräydyttyä oli joutunut. Mitä oikealla sivulla oli tekeillä, sitä hän ei tiennyt. Sitä vastoin hän näki, että legionalaisten rintama notkon toisella puolen oli heikontunut eikä nähtävästi odottanut mitään hyökkäystä -- sillä rivit olivat hajautuneet ja monta miestä laskeutunut maahan levolle.

David tahtoi käyttää tilaisuutta. Miestensä etunenässä hän astui alas vaikeakulkuisten kallioiden keskitse, jotka uutisasukasten vasemmalla siivellä erottivat notkon merestä, ja hänen onnistui kenenkään huomaamatta kiertää notko.

Häntä seurasi noin sata miestä, kaikki taistelunhimoisia kuten hänkin.

Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.

Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.

Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä, palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.

Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. Sotahuuto _Herran ja Gideonin miekka_ kaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen oli ryhtynyt.

Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri, joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.

-- Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. -- Meidän täytyy koettaa murtauda lävitse.

Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän tähysteli vihollisten joukkoja.

-- Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit, hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. -- Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan ja Makedaan saakka. Eteenpäin!

Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän seurasi siinä kansansa tapaa.

-- Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. -- Laske nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?

-- Magogin sikiö, vastasi David, -- sinä olet veljiesi kaltainen, et ainoastaan siinä, että olet kookas kuin Goliat, vaan myöskin suurisuinen ja kopea kuin hän. Mitä on sinulla ja kansalaisillasi kerskattavaa? Teidän isänne ovat tulleet niin monilukuisina kuin heinäsirkat Egyptin maan yli, ryntääksensä meidän maanääriemme kimppuun, ja katso, kourallinen roomalaisia löi ja hajoitti heidät kuin akanat. Vaan tämä ei estä sinun kieltäsi lärpättämästä. Minäpä vaiennan sen. Sinä olet tänään ja ainaiseksi kuoleman mies.

David torjui nuijansa varrella iskun, jonka barbari oli tähdännyt hänen päähänsä. Miekka luiskahti, osui Davidin vasempaan käteen ja leikkasi siitä sormet poikki. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä verinen nuija oli sattunut goottilaisen olkapäähän ja lyönyt haarniskan lomoon.

Isku hervaisi centurion käsivarren. Davidkin tunsi, ettei hän saamansa haavan vuoksi enää voinut voimakkaasti heiluttaa nuijaansa. He heittivät sen vuoksi yhtaikaa aseensa luotaan ja ryntäsivät, vihasta vaahdoten, toistensa kimppuun. Davidilla oli iästään huolimatta vielä hyvät ruumiinvoimat. Lyhyen nyrkkitaistelun jälkeen miehet tarttuivat toisiaan vyötäisiin ja kaatuivat painiskellen maahan, jolloin centurion kypärän hihna katkesi ja hänen päävaruksensa vieri pois. Silloin muuan Davidin miehistä, joka äsken oli suorittanut kaksintaistelun aivan lähellä ja voittanut, syöksähti esiin päällikkönsä avuksi ja halkaisi miekallaan goottilaisen pään, vaan kaatui samalla hetkellä itse erään legionalaisen iskusta uhrinsa vereen. Vanha donatolaispappi, vihollisestaan vapaana, nousi jälleen pystyyn Heerakleenkaltaisille säärilleen ja tarttui uudestaan nuijaansa. Hänen ympärillään hänen jälellä olevat miehensä taistelivat henkensä puolesta tai olivat jo kaatuneet keskelle vihollisten rivejä. Ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella johtajaansa, kun tämä nousi ylös ja tarttui aseeseensa; usean keihään lävistämänä hän kaatui maahan, ja ryntäävät rivit tallasivat hänen ruumiinsa.

Taistelu pienen uutisasukasjoukon ja keisarillisten sotilasten välillä oli tällä kohdalla pian lopussa. Tuskin kymmenkunta miehiä edellisistä onnistui päästä verilöylystä ja pelastua pakenemalla asemalleen notkon toiselle puolelle.

Vaan tätä ei voitu enää puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan. Miehet, joille Kryysanteus oli uskonut tämän linjan suojelemisen, makasivat suurimmaksi osaksi kaatuneina. Davidin omavaltainen menettely ja se seikka, että hänelle avuksi rientäneet uutisasukkaat olivat unohtaneet Kryysanteuksen käskyn, ratkaisi päivän ja koko tuon pienen armeijan kohtalon. Annæus Domitius antoi joukoilleen käskyn rynnätä ylängölle. Hän näki, ettei mitään vakavaa vastarintaa enää voitu tehdä sillä puolella. Legionalaiset lähenivät huutaen _Jumala ja keisari_.

Sillä välin oli taistelu lakkaamatta riehunut uutisasukasten kyljellä murroksen ympärillä. Palatiinit ja ne joukot jotka heitä tukivat olivat kerta toisensa perästä hyökänneet murrosta vastaan ja saaneet peräytyä. Taistelu jatkui vielä uupuneiden novatianolaisten ja keisarillisten välillä, jotka alati toivat vereksiä joukkoja käsikahakkaan. Kryysanteus oli astunut alas hevosensa selästä ja taisteli, missä vaara oli suurin, uutisasukasten rinnalla. Murroksessa ja sen ympärillä oli ruumiskasoja.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut täälläkin. Palatiinein oli vihdoin piispa Petroksen kiihottamina -- hän oli kiiruhtanut persoonallisesti ottamaan osaa taisteluun -- onnistunut valloittaa eräs vallituksen osa ja asettua sen eteen; sillaikaa heidän toverinsa hajoittelivat puunrunkoja raivataksensa tietä ratsuväelle, joka kärsimätönnä odotti tilaisuutta saada ottaa osaa taisteluun.

Tämä onnistui. Ratsuväki sai merkin lähteä liikkeelle.

Nähden sen vaaran, joka uhkasi, vaan tietämättä vielä mitä oli tapahtunut eturintamassa, Kryysanteus kokosi kaikki tarjona olevat voimat estääkseen tai ottaakseen vastaan "rautapatsaiden" hyökkäyksen. Ennenkuin nämä olivat ennättäneet perille, oli uutisasukasten kokoutunut voima epätoivoisella ponnistuksella heittänyt palatiinit vallituksen toiselle puolelle. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä "rautapatsaat" tunkeutuivat tehdystä aukosta sisään. Kapeassa aukossa otti heidät vastaan uutisasukasten pieni ratsujoukko, joka puolusti sisäänpääsyä. Murroksen aukon tukkivat pian kaatuneet miehet ja hevoset.

Sillä kannalla taistelu oli, kun Teodooros, joka Kryysanteuksen käskystä oli kiiruhtanut eturintamaan, ottaakseen selkoa sen tilasta, palasi ja ilmoitti, että asema oli melkein suojaton, ja että legionalaiset paraikaa painuivat laaksoon ottaaksensa sen valtaansa. Sanoma oli tuskin tuotu, kun ryntääväin ääni kuului.

-- Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. -- Teodooros, riennä täältä ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!

Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu. Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle. Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää kentän ylitse.

Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä, ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin sankariruumiin rinnalle ja sanoi: -- Näin kirkko tallaa pakanuuden lohikäärmeen.

KUUDESTOISTA LUKU.

Loppu.

Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän keskustelevan.

Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven viereen.

Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien peitossa.

Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki homoiuusialaiset puhuivat siitä.

Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös -- miehiä ainoastaan yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen. Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat centuriat jalkaväkeä.

Hermionea ei oltu nähty vankien joukossa. Kryysanteuksen kirje tuli onnellisesti Annæus Domitiuksen käsiin; Hermione, ainoa vanki jonka hän pidätti itselleen, kun jätti muut Petrokselle, oli otettu hänen erityiseen suojaansa ja viety Korintokseen.

Kuitenkin liikkui Ateenassa nyt huhu, että Kryysanteuksen tytär oli palannut synnyinkaupunkiinsa prokonsulin puolison, hurskaan Eusebian seurassa, ja että sureva tyttö asui prokonsulin palatsissa mainitun jalon roomalaisnaisen kanssa, jonka sanottiin käytöksessään häntä kohtaan osoittavan sisaren lämmintä osanottoa.