Part 39

Armeija seisahtui ja asettui leiriin, ennenkuin oli saapunut jylhempään vuoriseutuun, jonka laaksoista sen tuli etsiä vihollisensa; ja piispa Petros lähetti kaksi pappia viemään uutisasukkaille kirjeen, jossa tarjottiin rauhaa ja anteeksiantoa kahdella ehdolla: että empimättä laittoivat luotaan kaikki rikoksentekijät, karanneet orjat ja pakolaiset, jotka eivät olleet uutisasumuksen jäseniä sitä perustettaessa; sekä että julkisesti luopuivat harhauskostaan ja palasivat oikeauskoisen kirkon helmoihin.

Papit, joille tämä lähetys oli uskottu, näkivät, saapuessaan ensimäiseen asuttuun laaksoon, että asukkaat olivat jo matkalla vaikeampikulkuiseen sisäseutuun, vieden mukanaan irtaimen omaisuutensa. Niitä oli pitkä jono aseellisia miehiä, naisia ja lapsia, karjalaumoja ja juhtia, joille oli kuormitettu tyhjäksi jätettyjen kotien vaatimattomat aarteet ja pelloilta ennen aikaansa leikattua laihoa.

Illan suussa lähettiläät palasivat, mukanaan vastaus, että uutisasukkaat olivat hyljänneet rauhan ehdot mahdottomina.

Heidän entinen veljensä Teodooros oli kapinoivien puolesta antanut tämän vastauksen.

Kryysanteuksesta ja hänen tyttärestään eivät lähettiläät olleet nähneet vilahdustakaan, eivätkä myöskään olleet voineet saada urkituksi, olivatko nämä henkilöt niillä seuduin vai eivätkö. Presbyteri Eufeemios pysyi kuitenkin lujana väitteessään, että vuoristossa käydessään oli nähnyt Hermionen.

Että Eufeemios oli oikeassa, tuli selville sittemmin, kun prokonsuli Annæus Domitiuksen johtamat joukot suorittivat ensimäisen taistelunsa pientä vääräuskolaisarmeijaa vastaan. Ratsastaja, joka kapinoitsijain puolella antoi käskyjä, johti liikkeitä ja välistä otti osaa käsikahakkaan, tunnettiin Kryysanteukseksi.

Ensimäisen taistelun päätöksen jo tunnemme. Sotajoukkojen hyökkäys novatianolaisten miehittämää asemaa vastaan torjuttiin, ja ryntääjät kärsivät suuren mieshukan; Annæus Domitius näki olevan viisainta peräytyä hiukan ja asettua puolustusasemaan, kunnes odotettu lisäväki ennätti saapua.

Vakoojainsa kautta hän sai kuitenkin tietää, että voittajatkin seuraavana yönä olivat jättäneet sen aseman, jota vastaan hyökkäys oli tehty, ja valinneet toisen etelämmältä, Laurionin aikoja sitten hyljättyjen kaivantojen läheisyydestä.

Tässä asemassa oli heidän hallussaan ainoastaan rajoitettu ala, vaan heidän selkäänsä turvasivat äkkijyrkät kalliot, jotka suistuivat mereen; siellä oli sitä paitsi laidunta karjalle ja vesirikkaita lähteitä, ja pääsö näihin olisi muutoin voinut tulla heiltä ehkäistyksi.

Pääasiallisesti viimeksi mainitun seikan tähden Kryysanteus oli valinnut tämän aseman. Hänen liikkeensä näytti kuitenkin peräytymiseltä, ja Annæus Domitiuksen ystävä ja historioitsija Olympiodooros sai sen vuoksi aiheen lausuakseen Suunionin sotaretken historiassaan:

"Kapinoitsijat, jotka lukuisemmuudestaan huolimatta menettivät taistelukentän, käyttivät yön pimeyttä kiireiseen peräytymiseen".

* * * * *

Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä Hermionekin vietti yönsä...

Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.

Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse. Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.

Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö -- nuoret pojat ja hopeahapsiset ukot siihen luettuina -- teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa. Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää miehiensä henkeä.

Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi soihtua oli sitä valaisemassa.

Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.

Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.

Hyökkäjää voitiin kerta torjua -- sitä ei epäilty -- vaan eikö sodan päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat käytettävissä?

Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään, ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija -- ja että hänen käsivartensa jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.

-- Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi -- Tulevaisuuteenko? Se on Herran eikä meidän. -- Huomenna taistelemme amalekilaisia vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas ympärileikkaamattomia vastaan -- ja taistelemme kunnes ei yksikään meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?

-- Olet oikeassa ... mitä enempää tahdommekaan? sanoi joku toinen läsnäolevista, jolla oli yllään täydelliset palatiinolaistamineet, mitkä oli voittanut saaliiksi viime taistelussa; hänen silmissään loisti uskonnollisen innostuksen tuli. -- Emmehän mitään enempää toivokaan. "Jos meidän aikamme on tullut, niin tahdomme kunniallisesti kuolla emmekä sallia kunniaamme häpeäksi muuttaa".

-- Vaan muistakaa, että kun miehet ovat kaatuneet, niin naiset ja lapset ovat turvattomat. Baalin papit kastavat väkisin vaimomme ja opettavat lapsemme kukkuloilla uhraamaan. Meidän lapsemme ja heidän lapsensa tulevat heidän itsensä kaltaisiksi ja kokoutuvat kärpäiskuninkaan ja hänen perkeleittensä alttarien ympärille. Meidän kylvömme ei ole tekevä terää Herralle, vaan tuleva muun rikkaruohon kaltaiseksi, minkä vihollinen on kylvänyt. David, jatkoi novatianolainen, joka puhui näin, kääntyen vanhaan donatolaispappiin, -- mitä teemme vaimoillemme ja lapsillemme? Neuvotelkaamme siitä!

-- Minä tiedän neuvon, lausui donatolaispappi syvällä äänellä. -- Ukot, joilla on vielä voimaa heiluttaa veistä, ja pojat, jotka ovat kyllin vanhoja purraksensa, saavat paikan meidän riveissämme ja kaatuvat meidän kanssamme, kun olemme taistelleet ihanasti Herran silmien edessä. Vaan naiset eivät tule väkisin kastettavaksi eivätkä pienet lapsemme tule uhraamaan kukkuloilla ... ei, ei, nähtyään viittauksen kädestäni ja kuultuaan sanan suustani he syöksyvät kallioilta mereen. Minä tunnen kansani.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! sanoi novatianolainen.

-- Hyvät ystävät, sanoi Teodooros, -- kuulkaamme, mitä Kryysanteuksella, joka on johtajamme ja on yhdistänyt kohtalonsa meidän kohtaloomme, on tästä asiasta sanottavaa.

-- Anna meidän kuulla mieltäsi, Ateenalainen, sanoi vanha David. -- Sinä, joka vielä odotat pakanoiden esikartanolla, vaan jolla on otsallasi Herran merkki, että kerran olet astuva temppelin pyhyyteen, sinä olet urhoollinen kuin Juudas Makkabeus ja neuvokas kuin hän. Sen vuoksi kuulisimme sinua mielellämme, vaikka et olisikaan meidän vapaaehtoisesti valitsemamme päällikkö. Mitä ajattelet?

Kryysanteus, joka vaiti ollen oli kuunnellut edellistä keskustelua, sanoi nyt:

-- Jokaisen taistelun tarkoitus on taistelijan pelastus. Kuinka pimeältä pelastuksen toivo näyttääkin, tulee meidän kuitenkin tehdä toinen suunnitelma kuin se, että hukumme vihollisen miekan kautta.

-- Olet oikeassa, sanoi novatianolainen. -- Vaan muuta loppupäätöstä en näe silmieni edessä.

-- Me saamme vielä voittoja ja ruhjomme monen vihollisen, niinkuin ruhjotaan saviastioita; vaan meidän kohtalomme on kuitenkin ratkaistu, ellei Herra ihmeen kautta tahdo meitä pelastaa, sanoi palatiinin puvussa oleva mies.

-- Asema, johon olemme nyt asettuneet, jatkoi Kryysanteus, -- ei ole vahvin, mitä seutu meille tarjoo; minä valitsin sen siksi että siinä emme tarvitse nääntyä veden puutteeseen, ja siksi että se joksikin aikaa tarjoaa karjalle, josta elämme, riittävää laidunta. Vaan lujien miesten, jotka eivät pidä elämää kuolemaa parempana, täytyy voida vastustaa pelokkaamman, vaikka paljoa väkevämmänkin vihollisen hyökkäyksiä. Jos meidän kimppuumme käydään huomenna ja jos meidän onnistuu voimakkaasti torjua vastustajamme, niin luulen, että he suovat itselleen ja meille muutamien päivien levon. Ei ole mahdotonta, että voimme puolustautua tässä asemassa neljätoista päivää.

-- Ja sitte? sanoi vanha David.

-- Sillaikaa teurastamme karjamme ja valmistaudumme lähtemään tästä maasta pois.

-- Mitä sanot? Kuinka se olisi meille mahdollista? kysyivät läsnäolijat.

-- Laaksoissa ja merituulilta suojassa olevilla vuorenrinteillä kasvaa metsää. Meillä on kirveitä kaataaksemme sen, ja salvumiehiä, jotka kaiketi osaavat liittää kaadetut rungot lautoiksi. Nämä lautat varustetaan korkeilla partailla, mastoilla ja purjeilla. Sanalla sanoen: ne rakennetaan matkaa varten myrskyisen meren yli. Purjeet laitamme peitteistä ja eläinten nahoista. Ei ole olemassa mitään tarvetta, jota ei keksintökyky hädän kiihottamana osaisi tyydyttää. Ja tämä kaikki saadaan valmiiksi neljässätoista päivässä, kun teemme työtä siinä toivossa, että voimme pelastaa vaimomme ja lapsemme, ja omassa pelastuksessamme näemme sen asian pelastuksen, jonka puolesta taistelemme.

-- Sinä olet oikeassa. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, sanoi novatianolainen. -- Me kyllä voimme neljäntoista päivän kuluessa saada alukset valmiiksi, ja niitä niin monta ja niin suurta, että kaikin niihin mahdumme. Meidän joukossamme on laivanrakentajia, jotka voivat johtaa työtä. Meidän kalaveneemme ovat heidän tekoaan. Ehdotuksesi on hyvä. Meidän tulee se hyväksyä.

-- Onhan se ainakin keino rauhoittaa naisiamme, sanoi vanha donatolaispappi. -- Koettakaamme sitä. Onnistuuko se vai eikö, se on Herran kädessä. Minä otan vastaan, mitä hän tahtoo meille antaa. Ihanaa olisi päästä takaisin Afrikkaan. Kun kerran olemme niin pitkälle päässeet, että lautat ovat valmiit, eikä mikään estä meitä niille astumasta, niin minä äänestän Afrikkaa. Se on synnyinmaani; sen aavikoita on vaikeampi valloittaa kuin näitä vuoria; me kiiruhdamme sinne ja löydämme tuhansittain uskonveljiä, jotka taistelevat ja kärsivät totisen kirkon puolesta. Niihin me yhdymme. Tämä olkoon sanottu.

Kokoontuneet miehet ilmoittivat hyväksyvänsä vanhan Davidin sanat.

Kryysanteus jatkoi:

-- Lähin maa rannikoltamme on Aigiinan saari. Itätuuli, joka tähän vuoden aikaan vallitsee, vie meidät sinne tai johonkin paikkaan Peloponneesoksen rannikolla. Tämä sopii tuumaani. Meidän tulee siellä hankkia itsellemme laivoja, joilla nopeammin kuin lautoilla voidaan purjehtia meren yli Afrikkaan.

Keskustelun kestettyä hetkisen kokous hajaantui. Muutamat menivät levolle, toiset heille uskotuille asemille. Teodooros jäi Kryysanteuksen luo.

-- Jos Herra sallii, sanoi nuori pappi, -- että tuuma, jonka tässä olet asettanut meidän silmäimme eteen, onnellisesti toteutuu, niin sinun on aika erota meistä ja kulkea omaa tietäsi. Sinun on omasta puolestasi tärkeitä asioita valvottavana. Jos joskus saavumme Afrikan rannalle, niin sinun tulee sieltä purjehtia Italiaan, käydä keisari Valentinianuksen luona ja laskea kohtalosi hänen käsiinsä. Valensin veli on jalo ja oikeutta harrastava mies. Hän on kuunteleva sanojasi ja tekevä sinulle oikeutta; minulla on se vakaumus. Hänen kauttansa käy sinulle mahdolliseksi saada aikaan puolueeton ja ennakkoluuloton tutkinto niistä rikoksista, joista sinua on syytetty, sinut vapautetaan, sinut asetetaan jälleen omaisuuteesi ja saat palata Ateenaan.

-- Neuvosi on minusta hyvä, ja jos saan elää, tahdon sitä seurata Hermionen tähden. Vaan jos kaatuisin taistelussa, niin on tässä risumajassa kirje keisarillisten joukkojen päällikölle, Annæus Domitiukselle, jossa hänelle muistutan sitä hyväntahtoisuutta, jota hän aina on minulle osoittanut, uskon turvattoman tyttäreni hänen haltuunsa ja pyydän häntä panemaan toimeen päätökseni tyttäreni tulevaisuuteen nähden. Hermionen tulee lähteä Aleksandreiaan, joka kilpailee Ateenan kanssa tieteiden viljelyssä. Siellä on seura mainehikkaita miehiä ja sivistyneitä naisia, Muuseionin turvatteja, joiden joukossa minulla on monta ystävää. Olen varma, että he osoittavat tyttärelleni myötätuntoisuutta, ja että, jos maailmassa on lohdutusta sellaisille suruille kuin hänen, jaloin lohdutus tarjoutuu hänelle siinä kunnioitettavassa piirissä. Rahasumma, joka Ateenasta lähteissäni oli käytettävänäni, ja joka tällä hetkellä on kaikki, mikä minulla on, riittää turvaamaan Hermionelle itsevaraisen ja hänen halunsa ja elintapansa mukaisen tulevaisuuden. Muutoin minä jätän hänet kaikkivaltiaan Luojan haltuun, sillä ihmisten aikeet ovat hauraita kuin kuivettunut ruoko, Teodoorokseni, ja niiden rikkominen on kohtalon tavallista leikkiä... Olen paljon oppinut teidän keskuudessanne, jatkoi Kryysanteus hetken vaitiolon jälkeen. -- Tiedän hyvästi, että sinun opetuksesi, Teodooros, on suuresti vaikuttanut Hermioneen. Älä pelkää että se on synnyttänyt minussa harmia. Olen kadottanut onnettoman poikani Filippoksen. Perikles pani omin käsin ruumisseppeleen viimeisen poikansa päähän, kun rutto oli temmannut heidät pois toisen toisensa jälkeen. Minä olen, kuten hän, nähnyt viimeisen toivoni sammuvan, nurisematta taivasta vastaan. Miehen sopii kantaa kohtaloaan. Ja mitä tyttäreeni tulee, niin hän seuratkoon sinua tielle, jonka olet hänelle viitoittanut. Olen sen näkevä tuskatta, koska tässä piirissä olen tullut huomaamaan, että erotus sen välillä, mitä sinä ja minä katsomme pyhäksi, ulottuu ainoastaan muotoon eikä henkeen. Kristinusko kantaa kuten filosofiakin katoamattoman totuuden helmassaan. Täällä olen nähnyt edellisen saavan aikaan semmoista, johon jälkimäinen ei kykene. Olen nähnyt synkimpienkin kasvojen säteilevän ilosta ja kovimpienkin lempeydestä, kun he kuuntelivat mestarisi opetuksia. Miesten, jotka kurjuus ja vaino olivat tehneet rosvoiksi, joista verenvuodatus oli huvina ja lempeät tunteet häpeänä, olen nähnyt näissä majoissa leikkivän kuin lapset lastensa kanssa ja kohtelevan heitä sillä kunnioittavalla hellyydellä, jonka ainoastaan tieto kuolemattoman olennon äärettömästä arvosta voi synnyttää. Sanalla sanoen, minä olen huomannut, että on olemassa filosofia koko ihmiskuntaa varten, ja että korkeimmat totuudet ja lämpimin rakkaus totuutta ja hyvää kohtaan voidaan istuttaa oppimattomimpienkin rintoihin. Vaan jos tämä on kristinusko, jota en epäile, niin se seisoo sorrettujen riveissä niiden rinnalla, jotka taistelevat järjen, vapauden ja ihmisarvon puolesta. Sen vuoksi minä sanoin kansankokouksessa, että teidän asianne on minun asiani. Taistelkaamme ja kuolkaamme yhdessä! En tahdo salata sinulta, hyvä Teodooros, että olen kyllästynyt elämään. Meidän asiamme on saava toisia ja voimakkaampia taistelijoita, ellei näihin aikoihin, niin sitte kun vuosisatoja on vierinyt hautojemme ylitse.

Kryysanteus toivotti Teodoorokselle hyvää yötä ja meni nauttimaan muutaman tunnin lepoa.

Jo ennen aamun koittoa herätti hänet lähetti etuvartiosta ilmoittamalla, että keisarilliset joukot olivat lähteneet liikkeelle ja eri teitä lähestyivät leiriä.

Kryysanteus nousi hevosen selkään. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen kajahtelivat aamuauteressa torvien toiotukset läpi laajan leirin; ne kutsuivat taistelukuntoisen väen kokoon aseisiin, kunkin centurian määrätylle paikalleen.

* * * * *

Kun merituuli aamun tullessa hajoitti sumun, seisoivat molemmat armeijat toistensa näkyvissä.

Uutisasukasten rintama ulottui pitkin jokseenkin jyrkkää vuorenrinnettä, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä luopääsemättömiä kallioryhmiä.

Heidän vasen siipensä nojautui merta vasten; oikealla oli kenttä joka vietti ahdasta notkoa kohti; notkon toisella reunalla olivat keisarilliset joukot.

Oikealle siivelle, joka siis oli novatianolais-donatolaisen joukon heikoin kohta asemaan nähden, oli heidän sotavoimansa paras osa koottu.

Heidän rintamansa, joka oli järjestetty pieniin kolonniin, joiden välissä oli aina loma, päättyi sillä puolen heidän ratsujoukkoonsa; tätä oli korkeintaan viisikymmentä miestä.

Vähentääksensä oikean kyljen aseman heikkoutta uutisasukkaat olivat laahanneet sinne kaadettuja puita ja tähän murrokseen, joka ulottui aseman selkäpuolella oleviin kallioihin asti, jättäneet ainoastaan kaksi salaista aukkoa, joiden kautta heidän pieni ratsujoukkonsa saattoi tehdä ulosryntäyksiä.

Uutisasukasten aseet olivat hyvin kirjavaa laatua. Toisilla olivat nuijat, toisilla keihäät, toisilla jouset, toisilla lyhyet roomalaiset miekat, toisilla taas niitä pitkiä kalpoja tai niitä n.s. sakseja (lyhyeitä miekkoja), joita allemannit ja gootit käyttivät. Ratsujoukon aseet olivat yhdenkaltaisimmat. Sillä oli kypärit ja haarniskat.

Vuorilla, uutisasukasten sotarinnan takana, näkyivät heidän vaimonsa ja lapsensa tiheissä ryhmissä.

Keisarilliset joukot oli asetettu yhtämittaiseen rintamaan sille verrattain tasaiselle kentälle, joka levisi notkon toisella puolella.

Kun itätuuli poisti sumun ja vieritteli sitä valkeankeltaisena savuna pitkin Saroonilaista lahtea, valeli aamuaurinko tuolle jylhän ihanalle seudulle säteitään, jotka kimaltelivat keihäiden metsässä, minkä yli kullatut kotkat ja liehuvat liput kohoilivat.

Keisarillinen ratsuväki, joka yöllä oli tehnyt vaikean retken, oli asetettu sankkoina joukkoina jalkaväen aukkojen taakse. Nyt, kun keisarillisten sotajoukkojen ylipäällikkö oli tarkastanut vihollisen asemaa, törähtivät sotatorvet pitkin rintamaa, ratsuväki lähti liikkeelle, osasto toisensa perästä katosi rotkelmiin ja tuli näkyviin niiden toisella puolen, kunnes kaikki solat, jotka vastapäätä uutisasukasten oikeata kylkeä veivät notkoon, olivat miehitetyt.

Sillaikaa kun keisarilliset joukot tekivät tämän liikkeen, uutisasukkaat olivat virittäneet vanhan rakkaan sotavirtensä, jonka sävelillä vanhemmat heidän joukossaan ja varsinkin kaikki taistelunhaluiset donatolaiset niin monta kertaa myrskyisessä elämässään olivat vihkineet itsensä taisteluun ja kuoloon uskonsa puolesta.

Sotarinnassa olevat miehet aloittivat ja heidän vaimonsa yhtyivät laulamaan:

Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa, Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa, Hän kalvat, peitset pirstailee, Eteensä korskat vaipuvat; Vavisten mailma valkenee, Kun sinkoo koston salamat.

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan. Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotitorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon, Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon. Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.

-- Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.

-- Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispa Petros.

-- Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, -- olemme siis käsittäneet aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa.

-- Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään alemman, ilmoitti Petros.

-- Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua, ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä kohtaamaan.

-- Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.

Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.

-- Mitä tahdot? tiedusteli hän. -- Älä ratsasta likemmäksi, sillä se voisi olla kuolemasi.

-- Te uskaltaisitte siis tappaa lähettilään? Se sopisi teille, te halveksittavat kapinamiehet. Vaan sinun uhkauksesi ei pelota minua. Minä tulen herramme ja keisarimme, pyhän majesteetin nimessä vakuuttamaan anteeksiantoa ja unohdusta jokaiselle teistä, joka tällä viimeisellä hetkellä tahtoo laskea aseensa ja palata kotiansa elämään rauhassa ja lainkuuliaisuudessa niiden esivaltain ja paimenien alla, jotka keisari suvaitsee teille asettaa. Tästä armosta ja anteeksiannosta ovat osattomia ainoastaan sinun kaltaisesi, se on: joukon yllyttäjät ja johtajat. Hellitä ohjaksista, tai riistät väkivallalla itseltäsi lähettilään oikeuden ja maksat sen hengelläsi. Olemme tässä kaksi yhtä vastaan.

Novatianolainen päästi hevosen ohjakset ja sanoi:

-- Keskustelu on siis loppunut. Me hylkäämme teidän tarjoumuksenne. Menkää ja sanokaa tämä päälliköllenne.

-- Sinun kanssasi emme keskustele, etkä sinä määrää vastausta. Eksyneet valitkoot itse kuoleman ja sen armon välillä, joka on avattu ainoastaan heille eikä sinulle ja sinun kaltaisillesi.

Tämän keskustelun aikana vanha donatolaispappi oli astunut hiukan alemmaksi vuorenrinnettä ja lähestynyt heitä. Koska Petros puhui äänellä, joka kuului laajalle ympäri, oli David täydellisesti käsittänyt mistä puhe oli, ja kun novatianolainen palasi kohtauksesta, korotti ukko äänensä ja huusi:

-- Sinä väärä profeetta! Jos tahdot puhua kansan etkä sen päällikköjen kanssa, niin et ole rauhan hieroja, vaan yllyttäjä, joka täytyy miekalla hakata maahan. Vaan jos luulet olevasi tekemisissä pelkurien kanssa, niin tule tänne, ja kansa on itse vastaava sinulle, että tämä on oleva julmuuden päivä, rajuilman ja myrskyn päivä, pimeyden ja sumujen päivä, pasuunain ja sotatorvien päivä, jona Herra vähäisellä kansansa jäännöksellä on tekevä suuria ihmeitä filistealaisia vastaan. Tule ylös vuorelle, ja jos löydät yhden ainoan, joka sanoo: myöntykäämme tällä kertaa ja peräytykäämme -- tai jos löydät yhden ainoan, joka ottaa vastaan porton kalkin, jota sinä sanot armoksi ja anteeksiannoksi, sinun kädestäsi, niin rangaiskoon minua Herra Herra. Voi porttoa ja hänen palvelijoitansa, jotka sanovat ilkeätä, rietasta, vereen ryvettynyttä Valensia pyhäksi majesteetiksi. Me syljemme tälle majesteetille, joka on saastainen eläin ja jonka tuomarit ovat susia iltasin, jotka eivät jätä mitään aamuksi. Katso, tuolla ovat ne kodit, joihin kehotatte meidän kansaamme palaamaan, jatkoi valkopartainen ukko ja osoitti mahtavalla nuijallaan savupilviä, jotka tuprusivat palavista asunnoista. -- Te olette pakottaneet rauhallisen Israelin hylkäämään majat, joissa se oli onnellinen. Tule nyt ylös katsomaan, kuinka rauhan miehet ovat valmiit taistelemaan Jumalan kasvojen edessä. Minä vien sinut pitkin pelättävien sotilasten rivejä, ja jos löydät, sanon sen vielä kerran, ainoankaan miehen, joka laskeutuu maahan ja palvelee tuota uutta Nebukadnetsaria tai sitä ilettävää Isebeliä, jota te sanotte kirkoksi, niin tulkoon kaikki hänen häpeänsä minun päälleni.