Part 38

-- Et näy, jatkoi Teodooros, -- tuntevan näiden donatolaisten käsitystä iloisesta sanomasta. He ovat kärsimyksien ja vainojen kautta tulleet sellaiseen johtopäätökseen kristinopista, johon eivät ehkä muutoin olisi päässeet. He selittävät yksinvaltiuden ja orjuuden jumalattomiksi laitoksiksi.

-- Ja sinä, sanoi Eufeemios, -- sinä, Teodooros, hyväksyt nämä hirmuiset erehdykset, sinä ajattelet samoin, koska olet näiden ihmisten opettajana?

-- He ovat väitelleet minun kanssani ja saaneet minut vakaumukseensa, vastasi Teodooros. -- Toivoisin Petroksenkin tulevan tänne saamaan tämän vakaumuksen.

-- Minä tiedän, sanoi Eufeemios, -- että Afrikan donatolaiset olivat kirjoittaneet lippuunsa sanat: _yhdenvertaisuus_ ja _veljeys_. Jos sellaisia mielipiteitä levitettäisiin maailmaan, niin se kääntyisi nurin. Ja kirkkoko luopuisi orjistaan ... ei, ei, nuo ovat pirullisia mielipiteitä ja suorassa ristiriidassa pyhien kirjoituksien kanssa, sillä lähettihän Paavali, kuten sanoit, Oneesimoksen tämän herralle Fileemoonille. Vaan kuinka sopivat nämä mielipiteet yhteen sen lainkuuliaisuuden kanssa, jota sanot lampaittesi harjoittavan?

-- Lampaitteniko? Lampaat eivät ole minun. Minä tunnen ainoastaan yhden paimenen, joka on Kristus, enkä itse saata vaatia tätä nimeä. Kuuliaisuus inhimilliselle järjestykselle, veli Eufeemios, on ainoastaan epätäydellinen, kun ei siihen liity ajatus siitä, että tämä järjestys on saatettava täydellisemmäksi, niin että se, jos mahdollista, tulee virheistä vapaaksi ja jumalallisen järjestyksen kuvaksi. Mielipiteitämme yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä tahdomme levittää samalla lempeällä keinolla, jota apostolit käyttivät levittäessään evankeliumin muita totuuksia: vakaumuksemme voimalla, joka vaikuttaa toisten vakaumukseen. Veljeni Suunionissa ovat riisuneet yltään väkivallan aseet, kun väkivalta ei enää pakota heitä puolustautumaan... Mutta nyt, Eufeemios, on iltaa kulunut pitkälle ja sinä tarvitset lepoa. Me jatkamme huomenna keskusteluamme, kun kuljet minun kanssani vuorilla tarkastelemassa hyvää oloamme. Kaikkivaltias suokoon, ettei kukaan vihollinen tule sitä häiritsemään!

-- Olet oikeassa. Olen hyvin väsyksissä vaivalloisen vaellukseni perästä. Kuka tuo nainen oli, hyvä veli, jonka kanssa puhelit kun sinut tapasin?

-- Erään naapurini tytär.

-- En nähnyt hänen kasvojaan, vaan kuulin muutamia sanoja hänen huuliltaan, ja huomasin hänen puhuvan kaunista Hellaan kieltä. Onko siis sivistyneitä helleenejäkin näiden Afrikasta ja Aasiasta tulleiden muukalaisten keskuudessa?

-- Täällä on ihmisiä kaikensäätyisiä ja kaikenkielisiä, vastasi Teodooros, viedessään vieraansa erääseen majansa kamariin, jossa osoitti hänelle vuoteen.

Teodooros käytti osan yötä kirjoittaakseen Petrokselle.

Aikaisin seuraavana aamuna, kun Eufeemios vielä nukkui, hänen isäntänsä meni Kryysanteuksen luo varoittamaan häntä ja Hermionea, etteivät tarpeettomasti tulisi Eufeemioksen näkyviin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Suunionin sota.

-- Julianus oli tosin suuri sotapäällikkö, sanoi Annæus Domitius ystävälleen Olympiodoorokselle, kun viruivat pöydän ääressä komeassa teltassa, joka oli pystytetty eräälle Suunionin kummulle avaran leirin keskelle; -- kieltämättä hän oli sotapäällikkö, joka veti vertoja sekä Aleksanterille että Caesarille, mutta yhtä sotataidon pääasiata hän ei ymmärtänyt.

-- Ottaa nimittäin vihollisilta selkäänsä, näyttää tyytyväistä naamaa ja syödä vahvasti, sanoi Olympiodooros.

-- Sinä keskeytät minua, sanoi Annæus Domitius, -- minä huomaan välttämättömäksi tukkia suusi pikarillisella parasta Falernolaisviiniä... Terve, uskollinen ystäväni, minun sotilasteni Tyrtaios ja oma Homeerokseni! En kuitenkaan tahtonut puhua siitä asiasta, vaikka silläkin on tärkeytensä ja vaikka todellisen sotapäällikön täytyy sekin osata nipasta nappaan. Minä tarkoitan sitä sotataidon osaa, joka koskee sodan vaivojen lieventämistä hyvällä ruoalla. Hyvä ystävä, mitä pidät imukalasta? Eikö se ole oivallista?

-- Jumalallista, Zeus auttakoon, ja kastike on oikea taideteos, ihanampi kuin Efesoksen Artemiin muinainen temppeli.

-- Olympiodooros, sanoa imukalaa jumalalliseksi on vanhaa egyptiläistä taikauskoa. Sellaisesta taikauskosta sinun olisi jo pitänyt päästä, koska egyptiläisetkin ovat sen voittaneet ja muuttuneet maailman hurskaimmiksi kristityiksi. Enkä myöskään ole hyvilläni, kun sinä vannot Zeus vanhuksen kautta. Anna ukon olla rauhassa -- hän lienee nyt joka tapauksessa hyljännyt meidät ja muuttanut Hyperboreiolaisten luo. Sinun pakanalliset valasi loukkaavat korvaani, Olympiodooros. Sinä unohdat, etten ole enää vain kirkonoppilas, vaan kastettu ja opetettu kaikissa uskoni salaisuuksissa. Hurskas, jalo Eusebiani, joka voitti viimeiset epäilyni ja vei minut suolineni sorkkineni totuuden helmaan! Minä en voi kylliksi kiittää Moiria ja Hyymeeniä ... tahdon sanoa: en kylliksi kirota Moiria ja Hyymeeniä, ja kiittää Kaitselmusta ja kaikkia hyviä pyhimyksiä, jotka lahjoittivat minulle sellaisen puolison. Nyt, hyvä ystävä, jatkoi prokonsuli, kun muuan orja astui sisään tuoden paistetun linnun hopeavadissa, -- nyt palanen lintua ja vielä pikari falernolaista, sen jälkeen vaatimaton jälkiruoka .... paras piirakkainleipojani on sairastunut sotaelämän rasituksista ... sitte tulet kanssani tarkastamaan etuvartioja. Minun historioitsijani ei saa koskaan olla poissa vierestäni. Olympiodooros, toivon, että olet ottanut mukaasi papyrusta kylläksi, voidaksesi laveasti kertoa sankarityöni.

-- Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä paperilehtiä, -- sill'aikaa kun syöt lintuasi -- joka, meidän kesken sanoen, on vähä sitkeätä -- ja odotat piirakkaa, tahdon lukea tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti nyt täysin määrin!

-- Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti ainoastaan luonnos. _Saepe vertere stylum_ sanotaan meidän roomalaisten kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.

-- Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä ... se oli ihana yö, hyvä ystävä.

-- Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.

-- Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. -- Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.

-- Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus Domitius. -- Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.

-- Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.

-- Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi -- kahdeksi tuhanneksi mieheksi.

-- Mitä sanot? huudahti prokonsuli. -- Kaksituhatta miestäkö? Mikä historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu! Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.

-- Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.

-- Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta. Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?

-- Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.

-- Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, -- on kerrottu niin, kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.

-- Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa...

-- Tietysti.

-- Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.

-- Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, -- ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista. Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun, sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun joukkosi ... no niin, sinä jo ymmärrät minua.

-- Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein voittamattomasta asemasta.

-- Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. -- Ja kaunista, hurmaavan kaunista olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon, tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien, kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään ... se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.

-- Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän muisteli tätä tapausta; -- olin itse vähällä taputtaa käsiä ja huutaa: _bene, optime!_ Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin Homeeroksesta:

Ei hyvä oo moniherraisuus; yks' herrana olkoon!

Toivon tästä lähtien saavani hallita yksin.

-- Hämmästyttävä havainto oli, hyvä Annæus, että kapinallisten johtaja ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme Kryysanteus. Kryysanteus johtamassa kristittyjä kiihkoilijoita! Zeus auttakoon, kohtalo leikkii ihmisillä.

-- Älä unohda, Olympiodooros, merkitä teokseesi, että Kryysanteus on ollut Julianuksen opettaja viisaustieteessä ja sotataidossa. Voit lisätä, että Julianus tunnusti hänet mestarikseen, ei ainoastaan edellisessä, vaan myös jälkimäisessä. Jälkimaailma on antava arvon voitoilleni, kun ne saavutetaan sellaista miestä vastaan, joka sitä paitse taistelee ylivoimaisen, kiihkeän ja sotaan harjaantuneen joukon etunenässä, sekä puolustautuu vuoriseudussa, jota on vaikeampi valloittaa kuin linnaa. Mutta nyt toiseen asiaan. Minä odotan tänä iltana kylpyorjiani ja kylpytelttaani leiriin...

-- Sepä suloista, hyvä ystävä.

-- Ja palattuamme etuvartioista pitäisi kaiken olla järjestyksessä jotenkin mukiinmenevää kylpyä varten. Oi Korintos, kuinka kaipaan sinun mainioita kylpylaitoksiasi! Vahinko, ettei niitä voi kulettaa mukanaan sotaretkellä... Vielä yksi malja! Karmideen muistoksi!

-- Karmideen! Hän oli viime aikoina vakaantunut ja ikävä. Vaan siitä huolimatta ... kuolema sovittaa kaikki, ja varsinkin sellainen kuolema... Eläköön kaikkina aikoina hänen varjonsa!

-- Juokaamme myös hänen ihanan leskensä malja!

-- Minä olen ottanut lohduttaakseni häntä, sanoi Olympiodooros, -- kohta kun hän on joutunut meidän käsiimme. Kaikki riippuu sinun voitostasi, jalo sotapäällikkö. Siis sama malja Karmideen varjolle, hänen leskelleen ja sinun voitollesi, joka on minun voittoni alku.

-- Valitettavasti, hyvä ystävä, ei maksa vaivaa lohdutella leskeä. Toinen on saamaisillaan hänen kultaisia hempeitään...

-- Mitä sanot?

-- Hänen rahaiset hempeensä, samoin kuin ne, jotka eivät ole rahassa vaan taloissa ja puutarhoissa, ovat saaneet mahtavan kosijan, joka on soveliaampi niitä nauttimaan kuin sinä...

-- Prokonsuli, älä puhu arvoituksia! Tänään olen Davus enkä Oidipuus. Mitä tarkoitat? Kuka kosija on?

-- Kirkko.

-- Minä en ymmärrä sinun kirottua kristillistä siansaksaasi. Kuka kirkko on? Kirottu olkoon se kosija, olipa hän kuka tahansa!

-- Onneton pakana, sinulla ei siis ole aavistustakaan korkeimmasta ja merkillisimmästä, mitä on olemassa maan päällä.

-- Sinä tarkoitat joko Olymposta tai Atlasta...

-- En, en, minä tarkoitan kirkkoa. Vaan selittääkseni sinulle mitä kirkolla tarkoitetaan, minun täytyisi ryhtyä jumaluusopilliseen esitykseen, joka koskisi uskontomme salaisuuksia. Vaan tämä ei ole minulle luvallista. Sinä et saa siis tietää, kuka kirkko on. Sinulle on kylliksi tietää, että se tulee Kryysanteuksen perilliseksi, eikä Hermione.

Keskustelun katkaisi muuan centurio, joka tuli näkyviin teltan aukosta, sai muutamia määräyksiä päälliköltään ja poistui.

Sen jälkeen Annæus Domitius jatkoi puoleksi kuiskuttaen:

-- Minä näen, hyvä Olympiodooros, hyödyttömät ponnistuksesi selvittää arvoitustani. Tahdon itse sen selittää. Kryysanteuksella on poika...

-- Minä tiedän ... se mielipuoli pyhimys...

-- Vaiti, ei mitään herjausta! Pyhimykset eivät ole koskaan mielipuolia. Kylliksi on sanoa _pyhimys_, jos hyvänä reetorina tahdot välttää pleonasmeja. No niin, poika perii isän omaisuuden, eikä tytär...

-- Se riippuu Kryysanteuksen testamenttimääräyksistä, keskeytti lainoppinut Olympiodooros. -- Jos hän tahtoo tyttärelleen turvata osan omaisuudestaan, niin hänellä on siihen valta. Muutoin on Hermionella, jos hän menee naimisiin, täysi perintöoikeus pyhimysveljensä jälkeen, joka luultavasti ei mene naimisiin ja yhtä luultavasti pian vaihtaa maallisen majansa kristittyjen autuuden maahan.

-- Oikein, huomautti prokonsuli, -- vaan unohdat toiselta puolen, että Kryysanteuksella on toinen perillinen, jonka oikeus käy kaikkien muitten edellä...

-- Ja tämä perillinen on?...

-- Valtio, ystäväni, jolla on oikeus ottaa takavarikkoon valtionkavaltajan omaisuus ja joka olisi jo ottanut käsiinsä Kryysanteuksen omaisuuden ellei...

-- Ahaa, olet oikeassa. Minä unohdin valtion ja valtionkavalluksen...

-- Ellei, jatkoi prokonsuli, -- perillinen, jolla on vielä pyhemmät oikeudet, olisi saanut valtiota pysymään alallaan.

-- Ja kuka tämä perillinen on? Tässähän kuhisee perillisiä kuin muurahaispesässä.

-- Kirkko, Olympiodooros.

-- Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!

-- Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja oikeudenhaltijasta, joka on Petros...

-- Piispako?

-- Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri...

-- Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.

-- Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys, luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko -- eli oikeammin: Petros -- tulee Kryysanteuksen perilliseksi.

-- Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. -- Onpa sentään surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus -- ja mikä omaisuus sitten! -- joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!

Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti teltastaan.

Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan etuvartioita ja vihollisen asemaa.

Piispa Petros seurasi häntä.

Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa viisaiden määräysten johdosta.

Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen, nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.

Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään riippui miekka.

Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.

Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.

Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan uutisasukkaiden kimppuun.

* * * * *

Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi, kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta, Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet ilmituleen koko maassa.

Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä; heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista hallitsevan kirkon alaisiksi -- ainoata hintaa jolla he olisivat voineet torjua vaaran -- he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä, koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.

Jälkimäinen mielipide voitti. Uutisasukkaat varustautuivat vastustamaan viimeiseen saakka. Sotaiset intohimot heräsivät uudestaan eloon monessa ankarasti koetellussa rinnassa, jossa ne kauan olivat uinailleet, ja tekivät odotetun taistelun tervetulleeksi. Uutisasukkaiden joukossa oli sadoittain miehiä, joiden luonteeseen pakollinen sotaelämä oli jättänyt leimansa, -- miehiä, jotka olivat kasvaneet kodittomien, yhteiskuntaa vastaan aseissa, olevien joukkojen keskuudessa ja jo äidin maidon kanssa imeneet itseensä inhon sortavaa kirkkoa kohtaan, ja joiden lapsuudenmuistoina olivat muistot poltetuista kylistä ja tapetuista omaisista.

Sellaiset miehet ehtivät pian tottua siihen ajatukseen, että rauhallinen toimi oli jätettävä sikseen, että heidän ahkeruutensa hedelmät olivat tuhoon menevät, että toivo saada itselleen ja lapsilleen rauhan siunaama tulevaisuus oli petollinen; ja kun he olivat tämän toivon hyljänneet, oli taistelu heidän halunsa, ja miekka pyhä ystävä, joka ei saanut luopua heidän sivultaan.

Uutisasukkaat olivat siis hyvästi valmistuneet, kun eräänä aamuna paimenet, jotka laumojansa vuorilaitumilla kaitessaan olivat myös etuvartijoina ja vakoilijoina -- kun nämä paimenet eri haaroilta tulivat juoksujalassa viljeltyihin laaksoihin ja ilmoittivat, että keisarillisia legioneja, jalkaväkeä ja ratsumiehiä, lippuineen ja sotamerkkeineen näkyi kaukana ja läheni Suunionin vuoria.

Kryysanteukselle oli vaarasta jo ennakolta annettu tieto, ja Teodooros oli kansankokouksen puolesta esittänyt hänelle kysymyksen, tahtoiko hän lähteä pois heidän vuoriltaan, jotka eivät enää olleet turvallinen pakopaikka -- siinä tapauksessa kaksi reipasta kalastajaa otti viedäkseen hänet ja hänen tyttärensä pienellä aluksella, jommoisia heillä oli käytettävissä, Aigiinan saareen tai Peloponneesoksen rannan lähimpään kohtaan -- vai pitikö hän parempana ottaa osaa ystäviensä kohtaloon, vaikka heidän asiansa ei ollut hänen.

Vastaukseksi tähän kysymykseen Kryysanteus oli astunut Hermionen kanssa miesten kokoukseen ja ilmoittanut tahtovansa jäädä, koska heidän asiansa oli hänellekin pyhä.

Tapa, jolla hän tämän ilmoituksen jälkeen otti osaa neuvotteluun, vahvisti hänen vaikutusvoimansa ja sai aseissa olevat uutisasukkaat toivomaan yksimielisesti, että hän olisi heidän päällikkönsä ja ottaisi johdon käsiinsä, koska muuten saattoi syntyä erimielisyyttä niiden monien kesken heidän piirissään, jotka pitivät itseään yhtä kelvollisina ja kokeneina olemaan vastustuksen johtajia.

* * * * *

Heti keisarillisen armeijan etujoukon jälessä näkyi parvi pappeja täydessä virkapuvussa ratsastavan muuleilla ja ympäröivän vaunuja, joille oli sälytetty suuren suuri kastemalja sekä muita pyhiä astioita ja kapineita.