Part 36

Neitoset jatkoivat: -- Kaikki rakastavat kukkaa, joka kasvaa hyvin aidatussa puutarhassa, missä sitä ei uhkaa laitumella käypä karitsa eikä viiltävä aura. Tuulet hyväilevät, aurinko elähyttää, sade kasvattaa sitä. Pojat ja tytöt haluavat saada sen omakseen. Vaan poimittuna se kuihtuu eikä siitä huoli silloin kukaan. Tytön laita on kuin kukkasen.

Nuorukaiset vastasivat: -- Viiniköynnös, joka naimatonna kasvaa siellä, missä syntyi, viljelemättömällä kedolla, ei koskaan kohoa taivasta kohti eikä koskaan synnytä lempeätä viinirypälettä. Se painuu raskaana maahan. Vaan jos se yhdistyy korkeakasvuiseen jalavaan, niin se tulee suloiseksi viljelijälle ja itselleen. Tytön laita on kuin viiniköynnöksen... Laulakaa siis kanssamme:

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Molemmat köörit yhtyivät nyt loppusäkeistöön, jonka sisällys oli seuraava:

Jääkää hyvin ja olkaa onnelliset, morsian ja sulho! Leetoo, nuoruuden kasvattajatar, siunatkoon teitä kauniilla lapsilla; Kypris vahvistakoon teidän uskollisen rakkautenne, ja Zeus lahjoittakoon teille pysyväisen toimeentulon! Nukkukaa, vaan älkää unohtako herätä huomenna! Me palajamme aamun tähden keralla...

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Laulun jälkeen kuuluivat taas lyydialaiset huilut ynnä lyyrat ja kitarat.

* * * * *

Ylläkerrotun serenaadin lukuisien kuulijain joukossa olivat myöskin Eufeemios ja rabbi Joonas.

Kummallakin oli tärkeä asia toimitettavana. Eufeemios tuli Petroksen luota, ja hänen vyössään oli kirje, joka aikaisin seuraavana aamuna piti toimitettaman Kryysanteukselle.

Kirjeessä ei ollut kuin pari riviä. Petros toivotti onnea Kryysanteukselle ja nuorelle pariskunnalle ja lausui siunauksensa heidän yhdistyksensä ylitse, minkä hän sanoi tekevänsä kristillisen kirkon nimessä, koska Karmides kuului tähän irroittamattomasti ja ikuisesti kasteessa saamansa armon kautta.

Tämän hämmästyttävän tiedon piti Kryysanteukselle sulostuttaa seuraava päivä heti aamusta alkaen.

Rabbi Joonaalla oli toinen asia, joka oli täytäntöön pantava vielä samana yönä. Rabbiinilla oli vyöllä kauhtanan alla teräväksi hiottu tikari, jonka kärjessä oli vielä varmuuden vuoksi myrkkyä.

Aina Barukin kuolemasta asti oli rabbi Joonasta harvoin nähty kansalaistensa ja uskolaistensa parissa. Hän ei ollut myöskään esiintynyt synagoogassa. Sanottiin hänen olevan kovin sairaana ja riutuvan jotakin sisällistä kipua, ja tämän todisti hänen muotonsakin. Hän oli viime aikoina laihtunut suuresti ja kutistunut vielä entisestään.

Rabbi Joonas oli hääsaaton tultua ollut koko illan Karmideen talon edustalla.

Nyt, serenaadin aikana, hän oli valinnut paikan itselleen aivan talon portin läheltä. Hänen vieressään seisoi eräs toinen juutalainen, hänen sukulaisiaan.

Tämä mies oli jalokivikauppias ja oli viime päivinä useasti saanut käskyn käydä Karmideen luona jotta tämä saisi valita koristeita, jotka äskennainut aviomies, kuten rikkaiden kesken oli tapana, aikoi hääyön jälkeisenä aamuna lahjoittaa nuorelle vaimolleen.

Jalokivikauppias tunsi siis talon sisäpuolelta ja oli muutoin osannut hankkia itselleen Karmideen nuorelta palvelijalta Aleksandrokselta niin tarkat tiedot paikasta kuin hänen ystävänsä rabbi Joonas tarvitsi aikeensa toteuttamiseksi.

Siinä missä he nyt molemmin seisoivat, oli vasemmalla porttikäytävässä, aivan likellä heitä, portaat, jotka veivät toiseen, kertaan, erääseen kamariin. Jos tämän kamarin ovi oli lukossa saattoi sen helposti avata viikatteenmuotoisella hakasella, joka rabbiinilla oli vyöllään ja jonka käyttämiseen hänellä oli ollut hyvää aikaa harjaantua viime, päivinä, joina hän ei ollut kyennyt jatkamaan tutkimuksiaan eikä toimittamaan virkaansa. Huoneesta, joka tavallisesti oli tyhjä, vei toinen ovi balkongille eli parvelle, joka ympäröi talon pihaa; parvelta voi päästä ylikerran kaikkiin huoneisiin.

Rabbi tunsi hyvin tarkasti morsiushuoneen aseman ja sen ympärillä olevat huoneet.

Jos hänen, asiansa toimitettuaan, onnistui eheänä päästä talosta pois, niin hänellä oli kaikki järjestettynä nopeaa pakoa varten Ateenasta.

Nyt hän odotti sopivaa hetkeä yritykselleen. Hänen olennassaan näkyi tyyni päättäväisyys. Kun serenaadi oli loppunut, ja suurin osa talon edustalle kokoutunutta uteliasta kansaa oli lähtenyt matkaansa soittajien kanssa, jätti hänet jalokivikauppias ja seurasi joukkoa. Rabbiini jäi paikalleen, kuunteli häävierasten iloista hälinää ja laski poistuvien lukua.

Kun hälinä oli laantunut ja ainoastaan morsiusparin lähimmät sukulaiset enää olivat jälellä, meni rabbiini kuulumattomin askelin mainituita portaita ylös.

Hän oli hyvästi laskenut aikansa. Sillä hetkellä saatettiin Hermione soihtujen valossa morsiuskamarin vieressä olevaan huoneeseen, missä viimeiset juhlamenot olivat suoritettavat, ennenkuin ystävättäret veivät hänet morsiusvuoteelle.

Vanhan tavan mukaan Karmides oli silloin poistunut, uhratakseen toisella puolella olevassa huoneessa suitsutusta Kypriille odottaessaan näiden menojen loppua ja nuodetyttöjen poismenoa.

Karmidesta oli aina siitä saakka, kun hän poikkesi ruumishuoneeseen, vainonnut Rahelin ja hänen poikansa kalpeat haamut. Öisin ne ilmestyivät hänen vuoteensa viereen; päivin hän näki ne kaikkein selvimmin silloin kun oli Hermionen seurassa. Hän käsitti niitä tuskia, jotka Orestes Eumenidein vainoamana sai kestää; ja jos hän enää uskoi olevan mitään jumaluusvoimaa, niin se oli se, joka lähettää omantunnon vaivat.

Tänä iltana hän oli kuitenkin ollut tuskasta vapaa. Ne jumalat, jotka suosivat rakkautta ja avioliittoa, olivat karkoittaneet kostottaret hääsalista. Rahelin haamu ei ollut sietänyt hääiloa vaan väistynyt pois hänen vierestään. Se olisi palannut, jos joku olisi kertonut hänelle, kuinka onnettomin entein morsian läksi isänsä talosta. Vaan vieraat olivat olleet siitä virkkamatta. Sopimatonta ja vaarallista oli kertoa pahasta enteestä. Toinen saattoi kuiskata toiselleen, että oli sen huomannut, vaan ei mitään muuta; varmaankaan ei ollut ketään, joka olisi unohtanut itsekseen lausua vanhaa rukouslausetta, jota sellaisissa tilaisuuksissa oli tapa lausua: "jumalat torjukoot onnettomuudet!"

Karmides halusi nyt vaan yhtä: että viimeiset vieraat lähtisivät. Hän ikävöi saada olla yksinään morsiamensa kanssa. Hän kuuli morsiushuoneen toisella puolen olevasta kamarista nuorten naisten iloisia leikkipuheita kun he tavan mukaan pesivät Hermionen jalkoja vedellä, joka oli tuotu pyhästä Kallirroe lähteestä. Hän muisti nyt, että hänellä itsellään oli hurskas toimi suoritettavana; hän viskasi muutamia suitsutusjyviä kolmijalalla olevaan tuliastiaan rukoillen samalla Kypristä, rakkauden jumalatarta.

Huoneessa, jossa hän oli, oli kaksi ovea. Toinen, joka nyt oli auki, vei morsiuskamariin, toinen ennen mainitulle balkongille.

Karmideen huomio kiintyi vähäiseen kolinaan, joka kuului ulkoa. Hän luuli sen syntyneen siitä, että joku vieraista tai talon palvelijoista kulki pitkin balkongia.

Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä ristikosta ja telki sen ulkoapäin.

Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut siihen suuntaan.

Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.

Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän usein oli nähnyt Barukin talossa.

Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät, palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.

Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.

-- Kuka sinä olet?... Ja mitä täältä tahdot?

Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.

-- Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini matalalla äänellä; -- etkö huomaa, että meitä on useita?

-- Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?

-- Älä puhu minulle yksin, sanoi Joonas. -- Sinun pitäisi nähdä, että seurassani on useita.

-- Sinä puhut kuin mielipuoli. Ihminen, mitä tahdot? Minä näen silmissäsi pahan aikeen.

-- Minä näin sinun morsiusvuoteesi, sanoi Joonas; -- se kiiltää kauniisti hopeasta ja norsunluusta. Vaan sinä et ole koskaan lepäävä siinä. Se on turhaan laitettu. Oi, on rikoksia, jotka, kun ne ovat kostettavat, tekevät kaikkivaltiaan kostajan puutteenalaiseksi jumalaksi. Kaikki hänen vihansa punnukset ovat kuin untuva, yhden ainoan konnan ilkityön painon rinnalla. Hän ei voi panna käytäntöön omaa lakiaan, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Jos sinulla olisi silmiä niin monta kuin taivaan laella tuikkii, ja minä sammuttaisin ne, ja hampaita kuin syvyyden Behemootilla ja minä kiskoisin ne ulos, niin sinun tuskasi eivät olisi mitään niiden rinnalla, jotka sinä olet saattanut meille -- minulle ja hänelle ja niille, jotka antoivat hänelle elämän. Jos minä riistän sinut morsiamesi sylistä, en voi kuitenkaan riistää sinulta hänen sydäntään. Ei, minä en tule kostamaan, sillä tässä ei ole mikään kosto mahdollinen, minä tulen ainoastaan vilvoittamaan tuskiani sinun veressäsi, sitten kun olen sanonut, että tänä yönä olet suuteleva kuolemaa etkä Hermionea.

Karmides, joka nyt oli ennättänyt tointua ja, ennenkuin rabbiini sanoi aikeensa, oli arvannut sen, teki liikkeen hyökätäkseen hänen päällensä ja paiskatakseen hänet lattiaan.

Rabbiini vetäytyi taaksepäin ja paljasti tikarinsa.

-- Kärjessä on myrkkyä, hän sanoi. -- Naarmu vain, ja sinä kuolet tuskissa, jotka ovat hirmuisemmat kuin pahan hengen riivamien. Katala viettelijä, joka varastit sieluni valitun, sinä kirotun ja saastaisen suvun kurja poika, joka uskalsit häväistä Jumalan valitun kansan tyttären, älä tavoittele kuoleman kalkkia; minä sen ojennan sinulle kuitenkin. Jospa vain voisin sen tehdä pisara pisaralta ja seisoa vieressä katselemassa tuskiasi!

Karmides käsitti täysin vaarallisen asemansa. Sillaikaa kun hänen vihamiehensä puhui, hän oli lähestynyt ovea, joka vei ulos parvekkeelle. Hän koetti nopeasti avata sitä pelastuakseen pakenemalla. Vaan ovi oli salvassa. Hänen oli mahdoton paeta siltä puolen. Toista ovea vartioi rabbiini, joka nyt tikari nostettuna lähestyi. Karmides olisi, verrattoman voimakkaampi ja notkeampi kun oli vastustajaansa verraten, koettanut vääntää tikarin hänen kädestään, sillä Karmideelta ei suinkaan puuttunut rohkeutta; vaan uhkaus, että aseen kärjessä oli myrkkyä, oli tehonnut hänen mielikuvitukseensa ja pakotti hänet pysymään etäämpänä.

Sillä hetkellä kuului morsiushuoneesta nuodetyttöjen iloisia ääniä, kun he, suoritettuansa tavanmukaiset menot, juhlallisesti saattoivat ystäväänsä kukitetulle, byssos-sumuun verhotulle morsiusvuoteelle.

Rabbiinin suu vetäytyi kummalliseen hymyyn, joka näytti kehottavan Karmidesta kuuntelemaan.

Tämä katsahti ympärilleen keksiäkseen viimeisen pelastuskeinon. Avunhuuto ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä tässä ratkaisi ensi silmänräpäys. Äkkiä hän tarttui kookkaaseen pronssista ja hopeasta valettuun kolmijalkaan käyttääkseen sitä kilpenä ensimäistä hyökkäystä vastaan, ja hyökkäysaseena, ennenkuin rabbiini oli ennättänyt tehdä toista hyökkäystä.

Vaan kolmijalka oli suunnattoman raskas; huolimatta Karmideen suonenvedontapaisesta voimanponnistuksesta sen paino ei sallinut sitä nopeutta, jota tässä oli tarpeen. Seuraavassa sekunnissa Joonas oli ohuen kitoonin läpi työntänyt tikarinsa kahvaa myöten Karmideen rintaan.

Myrkyllinen kärki oli löytänyt ja lävistänyt hänen sydämensä.

Hän kaatui, päästämättä huutoakaan, hengetönnä lattiaan, joka peittyi hänen vereensä.

Morsiushuoneessa oli kuultu kumeata kolinaa kun hän kaatui. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi äkkiä aukeni, ja naiset, hämmästyksestä mykkinä, näkivät mustapartaisen, kauhtanaan puetun olennon, kasvot kamalina, verisinä, kulkevan heidän ohitsensa ja nopeasti katoavan vastapäisestä ovesta, joka vei parvekkeelle.

Hermione oli ensimäinen, joka tointui. Hän kiirehti kamariin, josta tuo tuntematon oli lähtenyt, ja jossa hänen sulhonsa piti häntä odottaman.

Vaan näky, mikä häntä täällä kohtasi, pani hänet horjumaan takaisin, ja hän vaipui tunnotonna esillekiirehtävien ystäviensä käsiin.

Naisten huudot kutsuivat Kryysanteuksen ja harvat jälelle jääneet vieraat paikalle.

Heidän kokoutuessaan verisen ruumiin ympärille oli toinen laulava joukko Karmideen ystäviä seisahtunut häätalon edustalle.

Uudestaan kuului soittoa ja laulua ja tavanmukainen häälaulujen kertosäe:

Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

KOLMASTOISTA LUKU.

Jälkeisenä päivänä.

Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.

Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi saapunut.

Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli liian paljo pelättävää, jos se oli totta.

Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä. Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.

Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.

Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan vangitun homoiuusialaisen piispan luo.

Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.

Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.

Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.

Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.

Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa, antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan. Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen vaatimaksi kuin viisaaksi.

Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa. Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.

Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.

Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä, oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.

Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne kuvaillut historiassaankin.

Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot", hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia. Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun, kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja mainehikkaalla tavalla."

Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman, tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.

Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.

Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.

Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut maasta pois kristinuskon vihollisen -- hänellä oli jo toinen kertomus valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille, että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta, ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan sielu hirveissä kynsissään.

Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet. Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset, ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan rakennustöihin.

Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.

Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja. Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset jatkamasta työntekoa.

Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros, joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija -- hän oli muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.