Part 32

Clemens oli toivonut ehtivänsä vielä samana päivänä lukea loppuun tuon pienen teoksen, ruvetakseen, kun oli ottanut selkoa sen sisällyksestä, jo seuraavana päivänä sitä jäljentämään.

Mutta ilta kului ja yötäkin aina aamunkoittoon asti hartaassa lukemisessa ja luetun ajattelemisessa, eikä Clemens ollut vielä ennättänyt kirjan loppuun. Hän luki kerta toisensa perästä puheena olevan luvun. Mitä tämän edellä oli, se oli hänestä yhdentekevää, ja mitä sen jälkeen tuli, ei enää hänen tiedonhaluaan kiihottanut. Hän huomasi sanomattomaksi hämmästyksekseen että molempain erakkojen väli oli aivan yhtäläinen kuin Eusebian ja hänen välinsä. Minkä edelliset olivat eläneet toistensa kanssa, sen oli Clemenskin elänyt Eusebian kanssa, osaksi jo todellisuudessa, osaksi ja vielä enemmän niissä kuvissa, joita he olivat luoneet itselleen aiotusta erämaanelämästä. Ripit, rukoukset, hartaushetket, yhteiset synninkurjuuden pusertamat kyyneleet ja yhteiset tarjotun armon herättämät riemut, tunnehuumaukset, salaperäinen ikävöiminen, joka veti posken poskelle ja suun suulle, sillä aikaa kun mieli hekumoitsi tunteissa, joita se ei ollut siihen asti koskaan kokenut ja jotka siis epäilemättä johtuivat sisarusrakkauden ja yhteisen hartauden puhtaasta lähteestä -- kaikki tämä oli pienimpiin yksityisseikkoihin saakka samanlaista kuin se, mitä Clemens itse oli kokenut. Clemens luki tämän esityksen mitä suurimmalla hartaudella ja ilolla, koska hän siinä näki todistuksen, ettei hänen oma tilansa läikkyvine tunteineen ollut mitään erityistä hänelle, vaan sisältyi kristillisen kokemuksen yleiseen kehykseen. Kirjoittaja kertoi vielä hyväksymättä, moittimatta tai varoittamatta eikä viitannut ensinkään siihen, minkä piti tuleman. Hänen kuvauksessaan ilmaantui sama puutteellisen itsetuntemisen synnyttämä varmuus, mihin hän siihen aikaan oli ollut tuudittuneena.

Vaan kuinka Clemens joutui hämilleen, kun kirjoittaja alotti uuden kappaleen ilmaisemalla äkkiä, että se tila, jota hän siihen asti oli kuvaillut, ei ollutkaan Jumalan tekoa, vaan sen, joka hamasta alusta asti on ollut valehtelija, että taivas, jossa hän oli oleskellut, olikin alin helvetti, minkä viekas vihollinen oli sievistänyt väreillä, jotka pettyneelle silmälle jäljittelivät taivaan loistoa, sekä täyttänyt hengillä, jotka peittivät ilettäväisyytensä enkelinaamareilla. Jos olisi viitattu tähän havaintoon jo kertomuksen alussa, Clemens ei varmaankaan olisi tahtonut tuntea itseään kuvauksessa: hän olisi etsinyt vieraita piirteitä ja tuuletellut itselleen, että hänen kokemuksensa oli aivan toinen. Vaan nyt oli yhtäläisyys jo tunnustettu, eikä hän voinut tunnustamistaan peruuttaa. Hän hämmästyi ja kauhistui. Sitä tärkeämpää oli hänestä nyt tarkastaa syyt, joilla kirjoittaja puolusti ankaraa hylkäämistuomiotansa. Kenties hän oli väärässä. Mutta hän esitti syynsä selvällä ja vakuuttavalla tavalla. Hän eritteli tunne-elämänsä eri kokemukset ja osoitti että kaikkialla oli aistillisuuden kuonaa pohjasakkana. Hän menetteli siinä yhtä tyyneesti kuin säälimättömästi. Hän oli nähtävästi mies, joka oli katsahtanut omaan itseensä ja siellä, siinä määrin kuin se on mahdollista, kaikin puolin oivaltanut yleisen ihmisluonteen. Hän oli sen ohella totuutta rakastava mies, joka ei tahtonut jättää itselleen eikä muille, jotka olivat hänen kaltaisiaan, repalettakaan jälelle siitä loistavasta verhosta, minkä itsensä pettänyt poimuttelee alastomuutensa ympärille. Ja totuudenrakkauteen yhdistyi hänen kirjassaan rohkeus, joka epäilemättä oli vahingoksi hänen omalle kirjalleen, sillä hän uskalsi lopettaa sen muutamilla kysymyksillä, jotka olivat sangen kummallisia ja sensuuntaisia, että melkein joutui epäilemään eikö koko teoksessa piillyt pakanallisia tai ainakin vääräuskoisia tarkoitusperiä. Hän kysyi ensin mitä uskonto on, onko se samaa kuin hyväksytyt opinkappaleet ja onko se olentonsa puolesta edes niistä riippuvainen. Vaikuttavatko erilaiset mielipiteet persoonain suhteesta kolminaisuudessa tai kahden luonnon suhteesta Kristuksessa tähdellisestä ja ratkaisevasti uskontoon? Nuo eri mielipiteet ovat sytyttäneet maailman tuleen, ja niiden täytyy sen vuoksi olla sangen tärkeitä totuuksia tai erehdyksiä; vaan onko hurskas elämä Jumalassa riippuvainen siitä, millä tavoin ne kerran ratkaistaan? Ellei, niin täytyy myöntää, että opinkappaleet ja niiden uskominen ei suinkaan ole samaa kuin hurskas elämä Jumalassa, ja että jälkimäisen ei voi edes sanoa ehdottomasti riippuvan edellisistä.

Onko tämä elämä siis hajoittavien ja särkevien ajatusten elämää? Vai onko elämä kaikkea yhteensulattavaa tunne-elämää, jossa ihminen tuntee olevansa Jumalan ja hänen luomakuntansa yhteydessä, ja jossa kaikki ihmisen ajatukset ja teot saavat omituisen suunnan, kaikki hänen kohtalonsa ja kokemuksensa omituisen merkityksen? Jos jälkimäistä pidetään oikeana ja uskonto siis perustuu tunteeseen, niin kysytään silloin: kuinka voi estää aistillisuuden sekautumista tähän tunne-elämään?

Kirjoittajan tarkoitus oli juuri saattaa näkyviin tämä alati uhkaava vaara. Ja eikö se ole suurempi, mitä enemmän aistillisia aineksia sekoitetaan oppiin siitä Jumalasta, joka tahtoo että häntä palvellaan hengessä ja totuudessa? Mutta voiko kristinusko pysyä olemassa ilman semmoisia aineksia -- ilman vapahtajan haavoja, joissa hurskaan naisen mielikuvitus niin mielellään asustaa, ilman taivaallista neitsyttä, jota nuorukainen niin lämpimin tuntein palvelee? Voiko kristillisyys pysyä pystyssä, vaikk'ei armolahjoja kiinnitettäisikään näkyväisiin esineisiin, ja vaikk'ei ihmistä odottaisikaan taivaan käsittämättömät riemut?

Clemensiin nämä kysymykset eivät tehneet mitään vaikutusta, joka olisi vähentänyt sitä vaikutusta, jonka kirja jo oli hänessä aikaansaanut, sillä tuskaa täynnä hän oli viskannut kirjan luotaan, ennenkuin oli ennättänyt loppuun.

Tuntematon kirjailija oli kun olikin sanonut hänelle totuuden hänen sisällisestä elämästään. Mutta tämä havainto oli Clemensistä hirmuinen; se tuli niin odottamatta, ja hän oli niin kietoutunut väärin ymmärrettyihin himoihinsa, että hän epäili, pääsisikö niistä koskaan vapaaksi.

Seuraavan päivän iltana hän ei käynyt Eusebian luona, kuten hänen muutoin oli tapana. Vaan yön tultua hän riensi kasvatusisänsä luo, ripitti itsensä hänen edessään ja pyysi häneltä neuvoa.

Petros koetti rauhoittaa häntä, koska päinvastainen menettely olisi mitä turmiollisimmin vaikuttunut Clemensin sielun terveyteen ja häirinnyt niitä tuumia, joiden toteutumus riippui Clemensistä. Nuhtelematta häntä hän neuvoi häntä lempein sanoin välttämään siitä lähtien Eusebiaa ja turvautumaan ahkeraan työhön ja hartaisiin rukouksiin.

Vaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Clemens huomasi etteivät nämät keinot riittäneet. Toisinaan hän oli vähällä langeta kiusaukseen, joka käski hänen käydä uudestaan Eusebian luona; hän oli jo kerran ehtinyt prokonsulin palatsin takaportille, kun hän kääntyi ja pakeni takaisin kotiin; hän tahtoi ainakin sanoa Eusebialle jäähyväiset tai muutamalla sanalla vastata niihin kirjeisiin, joita hän viimein rupesi saamaan häneltä, ja jotka olivat täynnä lempeitä nuhteita hänen poissaolostaan -- vaan Petros oli käskenyt hänen katkaista kaiken yhteyden Eusebian kanssa, ja Clemens tunnusti itselleen, että nuo olivat kiusaajan houkutuksia.

Vaan vähä oli siitä hyötyä, että Clemens vältti Eusebian läheisyyttä. Paha kiusaaja piti hänen mielikuvitustaan vallassaan ja loihti keskelle Clemensin rukouksia Eusebian kuvan esiin, jos mahdollista vielä entistään hurmaavampana. Nuori esilukija masentui masentumistaan tuskansa alla. Hän luuli itseänsä poissuljetuksi taivaan yhteydestä ja auttamattomasti joutuneeksi perkeleen valtaan. Välistä hän luopui taistelusta ja oli valmis menemään Eusebian luo, ei rukoilemaan hänen kanssaan, vaan syleilemään hänen polviaan, tunnustamaan onnettoman rakkautensa ja vaatimaan häneltä vastarakkautta; välistä taas hän joutui epätoivoon heikkoutensa tähden. Tämä toivoton taistelu kulutteli ahnaasti hänen voimiaan; hän laihtui, hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa ja hänen poskensa kävivät tuhkanharmaiksi. Isä ja sisar näkivät kauhistuen hänen tilansa; vaan kun he lähestyivät häntä, niin hän vaati kiivaasti heitä jättämään hänet rauhaan, ja hän vältti heitä, missä vain voi. Usein hän poistui kaupungista ja kuljeskeli koko päivän sen ympäristössä. Pylväskenttä tuli hänen lempipaikakseen; siellä hän saattoi viettää tuntikausia kävellen pylvään ympärillä tai leväten sen lähellä olevassa luolassa, josta hän katseli pyhimystä, joka yhä väsymättömästi nousi ja laskeutui polvilleen tuolla ylhäällä. Simoon oli nyt hänen mielestään autuain kuolevaisten joukossa. Hän kadehti häntä ja olisi halunnut hänen paikalleen. Mahtoi olla ihmeen suloista laskeskella tuolla tavalla polvilleen, kun auringon säteet polttivat päälakea, kunnes ajatukset, tunteet ja tietoisuus turtuivat. Sellaista tilaa Clemens ikävöi, sillä se pakottaisi hänen povessaan riehuvat voimat aselepoon, niin että hän saisi edes muutaman tunnin rauhan.

Kun Clemens näki kaikki muut keinot hyödyttömiksi, niin hän ryhtyi niihin ulkonaisiin, joita hurskaus oli keksinyt kurittaakseen kapinoivaa lihaa. Hän kiusasi itseään nälällä, kunnes hänen voimansa olivat melkein loppuneet, ja niistä aterioista, joilla hän pakosta keskeytti vapaaehtoisen, aina uudistetun paastoamisensa, hän oli kieltänyt kaiken muun ravinnon kuin leivän ja kaiken muun juoman kuin veden. Hän ruoski itseään joka päivä, kunnes veri juoksi hänen olkapäiltään. Vaan eivät nämäkään kammottavat keinot täyttäneet tarkoitustaan. Clemens tunsi ajatusvoimansa tylsistyneeksi, aivonsa hämmentyneeksi, vaan vaikka hän pitikin tätä hyvänä merkkinä, niin ei pääasia ollut sillä saavutettu. Päin vastoin, hän sai kokea, että mielikuvitus, kaukana siitä että se olisi masentunut, alkoi lennellä vapaammin, muiden hengenavujen turrettuessa ja jäsenten kieltäytyessä toimestaan. Häntä rupesivat vaivaamaan näyt, eivät ainoastaan kun nukkui vaan myöskin kun oli valveilla. Näissä näyissä kuvautui se taistelu, joka raivosi hänen sielussaan. Milloin kävi häntä tervehtimässä pyhä neitsyt, milloin perkele, joka jälkimäinen ilmautui lukemattomissa haamuissa, useimmiten kuitenkin kaikkein vaarallisimmassa -- Eusebian haamussa. Clemens oli mielipuolisuuden kuilun partaalla.

Kun hän eräänä päivänä tässä tilassa kulki pitkin Ateenan katuja, tulivat häntä vastaan komeat vaunut, joita kirjavilla peitteillä ja kilisevillä tiu'uilla koristetut muulit vetivät ja loistavapukuiset orjat ympäröivät. Ne olivat Eusebian vaunut. Hän oli tavallisella puolipäiväajollaan. Clemens veti kaavun päänsä yli ja kiirehti ohitse. Vaan Eusebia oli jo nähnyt hänet. Hän kummasteli Clemensin kalpeata, riutunutta ulkonäköä ja käski, huoahtaen kaiken katoavaisuutta, ajajaansa jouduttamaan matkaa.

Siitä päivästä kaunis roomalaisnainen ei enää kiusannut Clemensiä kirjeillä. Clemens oli kadottanut kauneutensa ja sen mukana kaiken, mikä oli kiinnittänyt Eusebian häneen. Äsken hän oli vielä ollut lumoavan kaunis nuorukainen, nyt hän ei ollut kuin pappi tuota tavallista kalpeata, kuihtunutta laatua; ja ainoa ominaisuus, mikä vielä saattoi löytää armoa Eusebian silmissä, oli hänen puhdasoppisuutensa; vaan tässä vetivät hänelle vertoja niin monet, eikä siihen taitanut olla niin paljon luottamistakaan, sen jälkeen kun noin ihmeellisesti oli saatu selkoa hänen suvustansa ja hän oli tullut pääpakanan perheen jäseneksi.

Eusebian siskonrakkaus, äsken niin lämmin ja tulinen, sammui siis kuin lamppu tuulen henkäyksestä. Ei edes juolahtanut hänen mieleensä ottaa selkoa Clemensin muuttumisen syystä, oliko se kuolettava sairaus vai julma sieluntuska tai jotain muuta. Siinä oli kylläksi, että hänen kasvonsa olivat kadottaneet nuorekkuutensa, hänen silmänsä loisteensa, hänen ihonsa tuoreutensa. Säälistä itseään kohtaan hän päätti unohtaa Clemensin, eikä se ollut ollenkaan vaikeata, koska Eusebialla oli kyllin ajattelemista uskonnossa ja sielunsa pelastuksessa.

Vähän aikaa sen jälkeen Eusebia lähti Ateenasta pois. Hänellä ei ollut mitään syytä viipyä siellä, kun ei Petros enää voinut nousta saarnastuoliin. Eusebia palasi Korintokseen, maakunnan pääkaupunkiin, jossa hänen puolisonsa Annæus Domitius eli ja vaikutti Akaian prokonsulina. Eusebia oli määrännyt itselleen vaikean tehtävän: hän aikoi kääntää miehensä ja saattaa uskonhylkyri raukan takaisin oikeauskoisen kirkon helmaan. Hän oli vannonut koettavansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, joihin hurskas nainen voi ryhtyä, katkeroittaa hänen elämänsä, siten parantaakseen sitä. Tämä jalo päätös mielessään hän matkusti kaikessa loistossaan ja komeudessaan muistorikkaaseen, loistavaan kauppakaupunkiin.

Kun Clemens kuuli tästä matkasta, hän tahtoi kiittää Jumalaa, joka oli hänen läheisyydestään poistanut niin vaarallisen kiusauksen, vaan kiitoksen lausui ainoastaan kieli, sillä hänen tunteensa puhuivat toisia sanoja. Hän sulkeutui kamariinsa ja vuodatti katkeria kyyneleitä. Hänellä oli ollut salaista iloa siitä, ettei Eusebia ollut kaukana, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin, ja että hän saattoi nähdä hänet milloin tahtoi. Hän kuvitteli mielessään, että Eusebian erontuska oli yhtä syvä kuin hänenkin ja suurempikin, sen vuoksi ettei Eusebia tietänyt eron syytä. Clemens ajatteli Eusebian siskonrakkautta taivaalliseksi ja puhtaaksi kuin enkelien; ainoastaan hänen omaan rakkauteensa oli sekautunut maallisia aineksia; vika oli yksin hänessä, jonka olisi tullut olla Eusebian rippi-isä ja johtaja.

Kävelyillään hän vetäytyi tietämättäänkin prokonsulin palatsin läheisyyteen, vaan ajatus, ettei Eusebia enää ollut sen muurien sisäpuolella, ajoi hänet sieltä pois. Hän palasi kotiinsa sietämätön tyhjyyden tunne sydämessä, tai nousi jonkun kummun kukkulalle ja tähysteli haaveksivin silmin etäisyyttä, joka peitti Korintoksen hänen katseiltaan.

Tuo hirmuinen ajatus, että muka pahat henget alituisesti ympäröivät häntä ja loihtivat esiin ne kuvat, jotka esiintyivät hänen mielikuvituksessaan, pitääkseen hänen sieluaan kiinni aineellisuuden saastaisissa kahleissa ja saadakseen sen lopulta kokonaan valtaansa, raukeni nyt välistä tylsäksi raskasmielisyydeksi, jolloin hän unohti paastonsa ja ruoskimisensa. Siinä tilassa hän oli suopeampi omaisiaan kohtaan; heidän läsnäolonsa ei ainakaan näkynyt häntä vaivaavan. Hermione käytti näitä tilaisuuksia lähestyäkseen häntä ja voittaakseen itselleen hänen luottamustaan.

Hermionen hellyys ja lempeä olotapa vaikutti yhä huomattavammin veljeen ja saavutti vihdoin hänen luottamuksensa. Hermionen onnistui vetää hänet pois hänen yksinäisyydestään; hän sai hänet jättämään kamarinsa ja viettämään joitakuita tunteja päivästä hänen seurassaan sillä kauniilla paikalla, missä kerran näimme Hermionen ystäviensä seurassa -- missä suihkukaivo lorisi, linnut lauloivat, pylvähistöt tarjosivat viileyttä ja taivas kaareili puhtaana ja kirkkaana heidän ylitsensä.

Clemens voitti ne ennakkoluulot, jotka eivät olisi sallineet hänen seurustella sisaren kanssa, vaan tätä hän tuskin olisi voinut, ellei hänen äkkiä olisi joutunut mieleen ajatus, että Hermione oli käännettävä kristinuskoon. Tämä päätös virkisti hänen sieluaan; hän sai siitä arvokkaan tarkoitusperän tavoitellakseen ja aiheen ajatella muuta kuin itseään. Hän kiirehti Petroksen luo kertomaan tälle aikeestaan ja saamaan hänen suostumuksensa yritykseen.

Petros tietysti ei voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä, vaikkei hän suinkaan arvellut kasvatuspoikansa voimien riittävän siihen työhön, jonka otti suorittaakseen.

Siitä alkaen Clemens haki sisarensa seuraa, sen sijaan kuin ennen oli sitä välttänyt. Hän alkoi puhua hänelle kristinuskosta, ja Hermione kuunteli mielellään hänen sanojaan. Kummastellen Clemens huomasi, ettei se, minkä hän kertoi, ollut Hermionelle mitään uutta. Hermione oli lukenut kristittyjen pyhät kirjat, hän tunsi Jesuksen elämän ja saattoi toistella hänen suullisia opetuksiaan; ainoastaan selityksissä ja kristillisessä metafysiikassa näkyi Hermionella olevan heikommat tiedot. Hermione huomasi, että Clemens puhui lämmöllä ja rakkaudella näistä aineista; hän kuunteli häntä sen tähden halusta ja oli varuillaan, ettei esittänyt muita vastaväitteitä kuin sellaisia, jotka olivat omiaan enentämään hänen intoaan, koska hän saattoi kumota ne.

Valitettavasti ei Clemensin kestäväisyys vetänyt vertoja hänen innolleen. Keskustelua häiritsi sangen usein jonkun henkilön tulo. Milloin tuli Karmides, milloin Ismeene ja Bereniike, milloin Teodooros, ja tätä viimeksi mainittua Clemens pelkäsi kuin rietasta viettelijää itseä. Hermionen oli mahdotonta poistaa tätä pelkoa. Kun Teodooros lähestyi, niin nuori esilukija lähti tiehensä vastaamatta hänen tervehdykseensä. Petros oli heidän välilleen rakentanut ylitsepääsemättömän muurin. Clemens epäili myös että Teodooroskin tahtoi, kuten hänkin, saattaa Hermionen kristinoppiin. Vaan se kristinoppi, jota Teodooros julisti -- sehän oli väärä ja kerettiläinen, pakanuuttakin vaarallisempi. Clemens kehotti Hermionea olemaan varuillaan Teodooroksen seurassa. Hermione lupasi. Vaan tyytymättömänä tähän lupaukseen tahtoi Clemens, että Hermione karkoittaisi Teodooroksen läheisyydestään, keskeyttäisi kaiken seurustelun hänen kanssaan. Hermione esitti veljelleen, että täytyi olla suvaitsevainen toisen toistansa kohtaan ja antaa kunkin mielipiteen käydä siitä mistä se voi. Hän puhui lämpimästi Teodooroksen jaloista ominaisuuksista ja lausui hartaan toivonsa olevan, että molemmista nuorista miehistä tulisi ystävät.

Hermione ei tietänyt, että tämä hyväntahtoinen toivomus saattoi haavoittaa ja katkeroittaa Clemensin mieltä. Kiihkoisa nuorukainen nousi ja jätti hänet. Ja siitä hetkestä hänen halunsa puhua Hermionen kanssa uskonasioista oli kadonnut. Hän piti Hermionea, kuten isäänsäkin, ainaiseksi pois suljettuna totuudesta ja valkeudesta.

Hän vetäytyi taasen itseensä ja haki häiritsemätöntä yksinäisyyttä. Pian hänen entisen sielunsairautensa onnettomat oireet palasivatkin jälleen. Hän ryhtyi taasen paastoihinsa, alkoi taasen ruoskia itseään.

Kryysanteus, joka siihen asti poikansa sielunrauhan vuoksi oli jättänyt hänet olemaan itsekseen ja vapaasti antanut hänen seurata taipumuksiaan, ei nyt enää voinut toimetonna katsella sellaista elämäntapaa, jonka täytyi syöstä Clemens joko mielipuolisuuden tai kuoleman helmaan. Hän päätti, jos hätä vaati, väkisin temmata hänet siitä pois. Pian näkyi kuitenkin, etteivät rukoukset eivätkä kehotukset mitään auttaneet. Clemens ilmoitti jyrkästi, ettei aikonut totella isäänsä, jos tämän käskyt olivat ristiriidassa kristinuskon kanssa.

Kryysanteus huomasi välttämättömäksi heittää kaikki arvelut sikseen. Hänen täytyi saada Clemens epäilemään sen opin totuutta, joka piti heidän sydämiään erillään ja näkyi olevan hänen synkkämielisyytensä, itsekidutuksensa ja vimmansa lähde. Kryysanteus pakotti Clemensin kuuntelemaan, kuinka hän ahdisti kristinoppia ja puolusti vanhaa uskontoa. Clemens kuunteli alussa ylenkatseellisena, sen jälkeen tarkkaavaisena; tarkkaavaisuuden vaikutti pelästys. Tämä tunne johtui vähemmässä määrässä niistä hyökkäyksistä, joita isä teki yksityisiä opinkohtia vastaan, kuin siitä yhtäläisyydestä, jonka hän näytti olevan olemassa kristillisyyden ylevimpien oppien ja uusplatoonilaisen filosofian välillä. Sellaista yhtäläisyyttä ei Clemens ennen ollut aavistanutkaan, ja häntä nöyryytti, häntä kiusasi se seikka, että se todellakin oli olemassa.

Häntä rupesivat ahdistamaan epäilykset kristinopin totuudesta. Keskustelut Petroksen kanssa tosin näitä epäilyksiä vastustelivat, vaan eivät voineet niitä kumota. Clemensin tila tuli arveluttavammaksi kuin koskaan. Kryysanteus pelkäsi hänen järkensä puolesta, ja ne lääkärit, joilta hän huolissaan kysyi neuvoa, ravistelivat niin ikään päätään. He neuvoivat häntä luopumaan kaikista käännätyskokeista ja sallimaan Clemensin vapaasti seurustella kasvatusisänsä kanssa.

Nuori esilukija pääsi siis uudestaan vangin luo. Clemens hautoi mielessään päätöstä paeta kotoa Antiokeiaan tai Egyptin aavikkoon. Petros kielsi tämän, vaan hän ei voinut voittaa sitä ylimmilleen noussutta pelkoa, jota Clemens tunsi isäänsä ja jokaista tämän sanaa kohtaan. Clemens vietti nyt suurimman osan päivää vaeltamalla kaupungin ympäristössä ja käymällä vangin luona. Pylväskentän vieressä oleva luola tuli yhä enemmän hänen mielipaikakseen, ja ne hurskaat vaimot, jotka kävivät Simoonia ruokkimassa, tottuivat pian näkemään häntä siellä ja kunnioittamaan häntä uutena erakkona, joka enensi paikan pyhyyttä ja joka ehkä kerran, kun Simoon oli kutsuttu taivaaseen, oli asettuva hänen paikalleen pylväänpäähän.

Kun samat hurskaat vaimot alkoivat jakaa niin hyvin huomiotansa kuin myöskin vasujensa sisällyksen pylväspyhimyksen ja nuoren papin välillä, joka oli ottanut luolan asunnokseen, niin Clemenskin tottui pitämään luolaa oikeana kotinaan, ja ainoastaan harvoin hän enää näyttäytyi kotonaan Tripodikadun varrella. Kryysanteus huomasi olevan välttämätöntä, että Clemens sai olla vapaudessaan. Tämä oli ihastunut uuteen elintapaansa. Kesän ruusut kasvoivat luolan suussa, ja aurinko kurkisti joka ilta sisään, ennenkuin kätkeytyi Aigaleoosvuoriston kumpujen taakse. Hän oli pian saanut asuntonsa sisustetuksi erakon tarpeiden mukaiseksi. Sammalvuode, vesiruukku ja lipas pyhää evankeliumia varten -- siinä kaikki mitä hän tarvitsi.

Ateenan kristityistä se kummallinen sallima, että itse pääpakanan pojasta oli tullut uusi pylväskentän kaunistus, oli oikein mieltä ylentävä. Samoin kuin Simoon esiytymisensä alkuaikoina, tuli nyt Clemens asukasten huomion esineeksi. Erittäin osoittivat nuoret neitoset suurta osanottoa nuorta erakkoa kohtaan.

Ainoa, mikä jossakin määrin häiritsi Clemensin onnea, oli Simoon pylväspyhimyksen kummallinen käytös. Alussa tämä oli naapuriansa kohtaan osoittanut kaikkia mieltymyksen merkkejä. Iltasin, auringonlaskun jälkeen, kun heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus, hän oli kutsunut Clemensin pylvään viereen puhuakseen hänen kanssaan ja siunatakseen häntä. Vaan vähitellen hän kävi yhä jurommaksi ja alkoi pitää sekavia nuhdesaarnoja ja lasketella kirouksia nuorukaiselle yhtä säännöllisesti kuin ennen oli antanut siunaustansa.

Simoon oli näet huomannut, että Clemensistä oli tullut kilpailija sinne tulevien ihmisten kunnioitukseen nähden. Simoon kadehti entistä lemmikkiänsä, Elpiniiken poikaa, ja tahtoi uhkauksillaan pelottaa hänet pois.

Clemens luuli Simoonin käytökseen olevan toisen syyn. Hän luuli pyhimyksen terävän silmän näkevän hänen sydämeensä ja tuntevan kuinka turmeltunut se oli. Vaan turhaan Clemens koetti ankaralla elämän puhtaudella lepyttää Simoonia. Tästä huolissaan hän kääntyi piispaan ja kysyi neuvoa häneltä. Petros kehotti Clemensiä kärsivällisesti sietämään pyhimyksen vihaa, koska Simoon muka tahtoi ainoastaan koetella hänen kestävyyttään. Vaan samalla Petros lähetti Eufeemioksella sanan Simoonille, joka sen saatuaan nähtävästi rauhoittui ja jätti naapurinsa rauhaan.

KYMMENES LUKU.

Myroon luona.

Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet Jerusalemista.

Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut Barukin kodissa.

Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt, liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen. Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut hänen huomaamattaan.