Part 31
-- Äitisi, sanoi Kryysanteus, on kuollut. Hän kuoli, kun sinä makasit kehdossa.
-- Oi, Jumalani, mitä sanot? Etkö petä minua?
-- Sinä tahdot tietää, miksi hän hylkäsi sinut. Kuolinhetkellään hän painoi sinua rintaansa. Minä nostin sinut kehdosta ja panin sinut hänen syliinsä. Hänen viimeinen rukouksensa oli sinun onnesi puolesta. Kuitenkin, tästä kyllin täksi kertaa. Sinun jalon äitisi muisto on kerran seisova puhtaana ja säteilevänä sinun silmissäsi. Nyt käännyn sinun puoleesi, Petros, muutamalla kysymyksellä. Miksi olet kasvattipoikaasi istuttanut luulon, että hän on löytölapsi, jonka julmat vanhemmat olivat jättäneet nälkään kuolemaan? Tarvittiinko tämä valhe, jotta hän oppisi kammoamaan heidän muistoansa? Teithän tämän vastoin parempaa tietoasi, koska arvelit tai ehkä varmasti tiesit, että kasvattipoikasi oli varastettu vanhemmiltaan?
-- Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan löytölapsen.
-- Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?
-- En.
-- Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi, ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?
Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus jatkoi, vastausta odottamatta:
-- Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua, Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet minun karannut orjani Simmias.
-- Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. -- Olenhan jo kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?
-- Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen, kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?
-- Arkontti, minä en voi vastata sellaiseen kysymykseen. Arvelusi on perätön. Se on minusta sekä harmillinen että naurettava.
-- Sinun naurusi lakkaa, kun sinä vangitaan karanneena orjana ja lapsenvarkaana.
-- Sinä et uskalla tehdä sellaista syytöstä.
-- Siitä harhaluulosta olet vielä tänään pääsevä.
-- Totta on, sinä, joka olet keisarin suosikki, voit uskaltaa kaikki, varsinkin Kristuksen tunnustajaa vastaan. Mutta minä en pelkää sinua. Minulla on aseena viattomuuteni, ja tuomarin edessä olen saattava sinut häpeämään kiittämättömyyttäsi. Tällä tavalla sinä siis tahdot palkita sen hoidon, jota olen pojallesi antanut.
-- Hävytön, huudahti Kryysanteus, juuri tämä hoito se vaatii pääsi hinnakseen. Sinä olet varastanut hänet hänen isältään, opettanut hänet tätä vihaamaan ja kasvattanut hänestä onnettoman kiihkoilijan. Tämäkö ansaitsee minun kiitollisuuttani? Simmias, minä olen tuntenut sinut. Tästä hetkestä panen omistusoikeuteni käytäntöön. Sinä olet orjani. Minä vien sinut täältä karanneiden orjain vankilaan, ja vankilasta tuomioistuimen eteen.
-- Pyydän sinua miettimään asiaa, ennenkuin vangitutat Rooman kansalaisen. Jos olisinkin tuo Simmias, josta puhut, niin ei sitä kuitenkaan voida todistaa. Kiitä jumaliasi, että olet löytänyt poikasi, ja pidä se kadotetun orjasi korvauksena. Simmiasta et ole enää koskaan löytävä, vaikka täyttäisitkin uhkauksesi. Muutoin olen valmis seuraamaan sinua vankeuteen tai minne tahdot viedä minut. Sinä olet yksinvaltias Ateenassa, eikä maksa vaivaa vastustaa tahtoasi. Vaan seuraukset ajattelemattomasta teostasi ponnahtavat takaisin omaan itseesi. Menettelysi syy on minulle täysin selvä. Minä olen kristitty ja piispa: tämä riittää tekemään minut rikolliseksi sinun silmissäsi. Et tahdo päästää käsistäsi tilaisuutta heittää mustaa varjoa tällaisen miehen elämäntiehen, sillä vaikka syytöstä ei voidakaan todistaa, niin se on kuitenkin, kuten sinä toivot, painava tahran hänen nimeensä, tahran, johon parjaus voi viitata ja sanoa: katso tuollaisia nuo uuden uskon sotilaat ja kristittyjen paimenet ovat. Ja vielä lisäksi, sinä tahdot alentaa minut Clemensin silmissä konnaksi, koska sinua katkeroittaa, että hänen sydämensä kuuluu minulle ja on sinulle vieras. Minä palkitsen tämän siten, että sanon sinulle, Clemens, että tuo mies on sinun luonnollinen isäsi, että sinun tulee kunnioittaa ja totella häntä semmoisena -- totella häntä kaikessa, mikä ei sodi Jumalan käskyjä vastaan. Minä jätän sinut hänen käsiinsä, varmasti tietäen että, vaikka eroamme, sinä et ole hänen vaarallisessa läheisyydessään unohtava sitä Jumalaa, jota olen opettanut sinut tuntemaan, etkä kasvatusisääsi, jonka ilo tähän asti olet ollut. Jos hän uskottelee sinulle minun olleen hänen orjansa, niin tiedän ettei orja ole sinun silmissäsi mikään ylenkatsottava olento, vaan Kristuksessa vapahdettu ihminen; ja jos hän saa sinut siihen vakaumukseen, että olen varastanut sinut isältäsi, niin muista, että se on tapahtunut sen vuoksi, että pelastaisin sielusi ja veisin sinut paremman isän luo taivaaseen.
Petros syleili hämmästynyttä nuorukaista ja jatkoi Kryysanteukselle:
-- Ellet vielä ole muuttanut mieltäsi, vaan tahdot panna aikeesi täytäntöön, niin olen valmis seuraamaan sinua. Minulla tosin olisi useita toimia järjestettävinä, ennenkuin astun vankilan oven sisäpuolelle, vaan en tahdo sinua vaivata rukoilemalla lykkäystä, jota et luultavasti myöntäisi.
-- En, Simmias, vastasi Kryysanteus, minä en sitä myöntäisi. Pelkään hyvien syiden perustuksella, ettei sinun omatuntosi ole niin puhdas eikä sielusi aivan niin rauhallinen kuin tahdot luuletella. Voisi tapahtua, että koettaisit pelastaa itseäsi pakenemalla. Päästyäsi minun näkyvistäni, tulisi keisarin koko mahdille vaikeaksi päästä sinun jäljillesi. Minä tahdon kaikin mokomin panna toimeen tutkimuksen, joka on luova valoa pienimpäänkin seikkaan entisessä elämässäsi. Ainoastaan siten voin saada täydellisen varmuuden siitä, etten erehdy, kun laillisesti tunnustan tämän nuorukaisen pojakseni. Epäilystä on uudestaan minussa herännyt. Olisihan verenheimolaisuus muuten ilmoittautunut jossakin hänen sydämensä pisarassa, kun sanoin hänet jälleen löydetyksi pojakseni. Tutkimus on myöskin antava toisen hedelmän -- on keisarin silmille paljastava sen hirvittävän siveysopin, jota te kristityt saarnaatte ja jonka periaatteita te panette toimeen. Suvaitsevaisuutta teidän uskontoanne kohtaan ei käy ulotuttaa teidän siveysoppiinne. Jos teidän uskonne on erottamattomasti yhdistetty sen kanssa, täytyy molemmat juurittaa pois yhteiskunnasta. Ihmisiä, jotka saarnaavat lapsenryöstöä, henkistä itsemurhaa, kansalaisvelvollisuuksien ylenkatsomista ja kuolemaa kaikille, jotka eivät vanno heidän hulluun metafysiikkaansa, älköön kärsittäkö enemmän kuin muunkaanlaisia varkaita ja murhaajia. Mitä erittäin sinuun tulee, niin ei ole vielä selvitetty, mikä osa sinulla on ollut niissä verisissä vainoissa, jotka Constantiuksen kuoleman aikana raivosivat kaupungissamme ja vaativat tuhansien ihmisten hengen. Minun vakaumukseni on, että sinä olit niiden alkuunpanija, ja että kaikki silloin vuodatettu veri tulee sinun pääsi päälle. Tämäkin on asia, joka ansaitsee tulla selvitetyksi. Oli liian kiireinen lupaus, kun keisari lupasi unohtaa näiden kristittyjen pahantekijöiden entisyyden, henkilöiden, jotka ovat hävittäneet itä- ja länsimaan kaupunkeja murhalla ja tulella. Hänen tulee ainakin katsoa, että heiltä vastaisuudessa riistetään valta tehdä pahoja töitään. Tule nyt kanssani!
YHDEKSÄS LUKU.
Henki ja liha.
Clemens saattoi Petrosta, kun tämä vietiin vankeuteen, ja erosi hänestä vasta kun oli lämpimästi häntä syleillyt ja mitä hartaimmin vakuuttanut pysyvänsä häneen kiintyneenä.
Sen jälkeen hän seurasi isäänsä uuteen kotiinsa. Matkalla he olivat kumpikin vaiti. Kryysanteus oli nähtävästi alakuloinen; tuskaa ja surumielisyyttä oli siinä silmäyksessä, millä hän katseli jälleenlöydettyä Filippostansa, joka mykkänä, synkkänä ja vastahakoisena asteli hänen sivullaan.
Vasta kun he olivat saapuneet taloon Tripodikadun varrelle, ja Kryysanteus oli kutsunut Hermionen ja sanonut Clemensille tämän olevan hänen sisarensa, Clemensin kasvot kirkastuivat ja hellä tunne alkoi liikkua hänen rinnassaan. Hän vastasi hyvin kiihkeästi Hermionen sisarellisiin rakkaudenosoituksiin; hän katseli ihastuneena Hermionen puhtaita ja jaloja kasvonpiirteitä ja kuunteli kuinka hän toistamiseen riemuitsi, kun oli löytänyt veljensä.
Kryysanteus jätti veljen ja sisaren viettämään iltaa toistensa kanssa. Hermione vei Clemensin hänen äitinsä Elpiniiken kuvan eteen. Kun Clemens sen näki, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hermione näytti hänelle hänen kehtonsa ja leluja, joita hänellä oli ollut lapsena ollessaan, ja joita oli säilytetty rakkaina muistoina. Hän kertoi Clemensille, kuinka syvästi isä oli surrut, kun oli kadottanut hänet, kuinka he olivat ihmetelleet ja pelännet hänen tuntematonta kohtaloaan ja kuinka olivat vihdoin päässeet hänen jäljilleen. Hermionen kertomuksia keskeyttivät ainoastaan hänen hellyydenosoituksensa, kun hän äärettömässä ilossaan toistamiseen syleili veljeä, hyväili häntä ja katseli syvälle hänen silmiinsä. Kaikki tämä sulatti kuoren Clemensin sydämen ympäriltä; ja kun hän illalla taasen näki isänsä, kiiruhti hän tämän syliin.
Veriheimolaisuuden tunne oli siis herännyt Clemensin rinnassa, ja Kryysanteus toivoi että se rakkaus, joka hänelle osoitettiin, vahvistaisi sen ja tekisi sen pysyväiseksi. Vaan tämä toivo sammui pian. Clemensin johtui taas mieleen, että Kryysanteus oli pääpakana, Antikristuksen etevin välikappale ja apumies jopa vielä enempääkin -- Antikristuksen opettaja ja se joka oli saanut hänet luopumaan kristinopista, ja tätä ajatusta, joka Clemensiä kauhistutti, pitivät vireillä tuhannet esineet hänen uudessa kodissaan, ne tavat, joita siellä noudatettiin, ja Kryysanteuksen jokapäiväinen toimi. Kryysanteus ja Hermione huomasivat että nämä seikat tekivät hänet synkäksi ja umpimieliseksi. Sen vuoksi Kryysanteus antoi erityisen osan taloansa hänen käytettäväkseen, kaunistutti sen kristillisen taiteen tuotteilla, hankki hänelle homoiuusialaisia palvelijoita ja varusti hänelle pienen kirjaston kristittyjen kirjailijain teoksia.
Kryysanteus toivoi että Teodooroksesta, joka usein kävi, hänen talossaan, tulisi hänen pojalleen ystävä, jonka seurustelu olisi Clemensille sekä mieluista että terveellistä. Vaan Teodooroksen kaikki yritykset lähestyä nuorta esilukijaa ja voittaa hänen luottamustaan raukesivat tyhjiin. Clemens epäili häntä viettelijäksi, joka oli pukeutunut valkeuden enkelin haamuun, ja tiesi varmaan hänet vääräuskolaiseksi, kaikkia muita vaarallisemmaksi, sillä hän kielsi kirkon pappisvaltaisena laitoksena, kielsi pyhän Hengen käsienpäällepanossa toimivana taikavoimana, kielsi papiston erityisenä välittäjäsäätynä ja oli viime aikoina Ateenassa ja sen ympäristössä hankkinut vaaralliselle opilleen joukon puoltajia, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärillensä ja muodostaneet seurakunnan.
Ainoa pakko, minkä Kryysanteus tahtoi panna Clemensille, oli siinä, ettei tämä saisi enää seurustella Petroksen kanssa. Vaan Clemens ei ottanut totellakseen tätä käskyä. Petros oli hänen henkinen isänsä, jota hän oli velvollinen rakastamaan ja ehdottomasti tottelemaan.
Clemens kävi usein piispan luona, vankilassa. Kryysanteus älysi kuinka turmiollisesti Petros vaikutti hänen poikaansa, aavistamatta kuitenkaan vaikutuksen koko suuruutta. Hän käski ettei vankilan ovea enää saisi aukaista nuorukaiselle, ja toivoi siten saaneensa yhteyden Petroksen ja hänen väliltään loppumaan. Vaan tämä ei itse teossa estänyt Clemensiä tapaamasta kasvatusisäänsä. Hän hiipi melkein joka yö vankihuoneelle, keskusteli ristikoidun ilmareiän kautta hänen kanssaan, ripitti itsensä hänelle ja sai häneltä siunauksen. Petros kehotti Clemensiä uudistamaan näitä käyntejä niin usein kuin mahdollista, koska ne olivat hänelle takauksena, että kasvatuspojan sydän oli säilynyt puhtaana ympäristönsä vaaralliselta vaikutukselta. Petros ilmoitti kärsivänsä nöyrästi vankeuttaan, ja että ainoa levottomuus, mikä häntä vaivasi, johtui Clemensistä ja niistä vaaroista, jotka isällisen ja sisarellisen rakkauden, pakanallisen filosofian, maallisen rikkauden ja vääräuskolaisen kaunopuheisuuden houkuttelevissa haamuissa tätä ympäröivät. Tämä levottomuus, niin hän vakuutti, oli hirveä, ja ainoastaan Clemens itse saattoi sitä rauhoittaa. Hän neuvoi hartaasti esilukijaa vartioimaan tarkasti ajatuksiaan ja tunteitaan. Jos antoi pienimmänkin jalansijan houkutuksille, niin hän oli kadotettu, sillä, jos ne kerran olivat päässeet hänen sieluunsa, ne pääsisivät pian kokonaan siellä vallalle: vaikeatahan oli voittaa piirittävää vihollista, kun muurit ja portit, joiden tuli torjua se, olivat joutuneet sen valtaan. Clemens erosi harvoin hengellisestä isästään saamatta muistutusta: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Hän sulkeutuikin niin paljon kuin mahdollista itseensä, tuli harvoin isänsä ja sisarensa näkyviin, otti vastaan ainoastaan Eufeemioksen ja muita virkaveljiään, seurusteli kirjojensa ja mielikuvituksiensa kanssa, kopioi Pyhän Johanneksen ilmestystä ja pistäytyi iltasin, ennenkuin hiipi Petroksen luo, Eusebian budoariin, hänen kanssaan rukoilemaan, haaveksimaan ja suutelemaan. Hän ei ollut ennenkään huomannut olevan mitään syytä tutkia itseään ja tarkastaa sitä tunnetta, joka hänessä asui kaunista roomalaisnaista kohtaan. Ja nyt hän oli vajonnut täydellisen turvallisuuden tuntoon, sittenkun kerran ripissä oli kertonut Petrokselle suhteestansa Eusebiaan, ja Petros oli sen hyväksynyt, koska sekin puolestaan sitoi hänen tunteitansa ja anasti osakseen sen hellyyden, jonka Clemens muutoin mahdollisesti olisi suonut omaisillensa. Ne tiedustelut, joihin Kryysanteus Petroksen tiedonantojen johdosta ryhtyi Efesoksessa ja Antiokeiassa saadakseen selville hänen kuluneen elämänsä, viivyttivät sitä tutkintoa, joka vankia odotti tuomioistuimen edessä. Kryysanteus toivoi, että kun Simmias olisi paljastettu, Clemensin kunnioitus ja nöyryys tätä ihmistä kohtain muuttuisi inhoksi. Vaan Petros ennätti edelle: hän tunnusti vapaaehtoisesti asian Clemensille, kun tämä eräänä yönä oli tullut hänen vankihuoneensa ikkunareiälle. Hän kertoi Clemensille olevansa sama Simmias, joksi Kryysanteus häntä epäili, kuvaili niitä kovia taisteluja jotka hänen oli ollut kestettävänä kun hän orjana pakanallisessa talossa yhdessä isänsä kanssa kääntyi kristinoppiin; hän kuvaili sitä iloa, jota oli tuntenut kun hänen sielunsa oli tullut karaistuksi sitä pilkkaa ja nurjamielisyyttä vastaan jota hän tämän askeleen tähden sai kokea isäntänsä puolelta, samoin kuin palvelustovereiltaankin; sitä intoa, jolla hän joutohetkinään antautui lukemaan pyhää raamattua, sitä autuutta, joka uuden valon keralla säteili hänen sielunsa läpi ja täytti hänet säälillä kaikkia kohtaan, jotka eivät olleet siitä osallisia. Siihen aikaan syntyi Clemens. Kun Clemens oli noin vuoden vanha ja äitinsä tai hoitajattarensa taluttamana nähtiin ulkona orjain joukossa, hänen ihanien kasvojensa ilme, joka oli niin pienessä lapsessa tavaton, oli lumonnut Petroksen. Hänen silmissään oli jotain taivaallista, ja hän näytti Petroksen mielestä enkeliltä. Sitä vaikeampi hänen oli ajatella, että tämä lapsi oli kasvava pakanallisessa eksymyksessä ja ylenkatseessa häntä kohtaan, joka on lasten taivaallinen ystävä. Petros taisteli kokonaisen vuoden sitä ajatusta vastaan, joka käski häntä pakenemaan pienen Filippoksen kanssa tuosta pakanallisesta talosta pelastaakseen siten hänen sielunsa ja saattaakseen karitsan takaisin oikealle paimenelle. Hän oli siihen aikaan ollut sairaana levottomuudesta ja epäilemisestä, oliko tämä oikein Jumalan edessä vai eikö. Vaan sanat: "sallikaa lasten tulla minun tyköni", olivat yöt päivät soineet hänen sielussaan ja viimein saaneet hänen päätöksensä kypsymään. Mitä sitten oli tapahtunut, sen Clemens tiesi. Petros oli kauan harhaillut sinne tänne, ollut alituisesti vaarassa joutua kalliine aarteineen keisarillisten virkamiesten vangiksi, jotka ajoivat häntä kaikkialla takaa. Hänen isänsä oli seurannut häntä pakoretkellä. Oli ihme, että heidän oli onnistunut välttää kaikki etsiskelyt ja yhtä suuri ihme oli, heidän hellästä hoidostaan huolimatta, sekin, että Clemens niin piskuisena saattoi kestää ne kärsimykset, joita molemmat pakolaiset eivät voineet häneltä torjua, kun usein olivat välttämättömimmänkin puutteessa.
Petros kertoi kaiken tämän niin kauniisti ja liikuttavasta, että Clemens, kun Petros kehotti häntä tuomitsemaan menetystapaansa, ei ajatellutkaan paheksumista tai inhoa, vaan painoi ryöstäjänsä ristikon lävitse ojentaman käden huulilleen, sanoi häntä suurimmaksi hyväntekijäkseen ja vakuutti olevansa hänelle ikuisesti kiitollinen. Petroksen ja Clemensin väli oli hellempi, side, mikä heitä yhdisti, lujemmin solmittu kuin koskaan ennen.
Homoiuusialaisessa seurakunnassa Petroksen vangitseminen herätti vihan vimmaa, joka odotti ainoastaan tilaisuutta puhjetakseen ilmi. Eufeemios, vanhin presbyteri, hoiti hänen virkaansa ja kävi joka päivä vankihuoneessa tekemässä tiliä toimistaan ja saamassa käskyjä esimieheltään. Mustakutrisen presbyterin käytös oli nöyrempi kuin koskaan piispan edessä seisoessaan, ja hän oli siksi vaatimaton, että antoi piispalle kunnian kaikesta hyvästä minkä hän saattoi toimittaa. Vapaina hetkinään hän yhä vielä harjoitteli pisteillä-ennustamisen taitoa.
Tämän avulla hän tahtoi urkkia esiin, kuinka kauan Julianus oli pysyvä elossa; oliko se keisari, joka hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle, oleva homouusialainen vai homoiuusialainen; vapautettiinko Petros siinä oikeudenkäynnissä, joka häntä odotti, vai tuomittiinko hänet syylliseksi, mikä olisi sama kuin kuolemantuomio; oliko Petros, siinä tapauksessa että hän vapautettiin, tuleva Rooman piispaksi, Konstantinopolin patriarkaksi, tai muulla tavoin joutuva pois Ateenalaisen seurakuntansa luota; milloin tämä oli tapahtuva, ja kuka oli tuleva hänen jälkeisekseen, Eufeemiosko vai joku muu -- kaikkityyni kysymyksiä, jotka päivät päästään antoivat mustakutrisen miehen ajatuksille tekemistä.
Eufeemioksen velvollisuuksia vanhimpana presbyterinä oli kehottaa nuorempia virkaveljiään opintoihin ja valvoa näiden kristillistä ja puhdasuskoista laatua. Ja hän oli älynnyt, että kirjan sisällystä tuskin voi perusteellisemmin oppia muulla tavoin, kuin kopioimalla sen useita kertoja. Hänellä oli sen tähden tapana antaa esilukijoille, manaajille ja muille nuorille papeille kopioittaviksi sekä monet monituiset Evankeliumit, niin hyvin yleisesti tunnustetut kuin muutkin, että sellaisia uudempia kirjateoksia, jotka kirkon jäsenten keskuudessa olivat herättäneet suurempaa huomiota, ja joilla sen vuoksi saattoi olla hyvä menekki. Siten hankituilla kopioilla Eufeemios harjoitti omaksi hyödykseen tuottavaa kauppaa.
Niinä aikoina oli kristittyjen kesken paljo puhetta eräästä kirjasta, jonka nimi oli "Yksinäisyyden vaarat", ja jonka kirjoittaja oli tai sanoi olevansa munkki, joka oli monta vuotta oleskellut Egyptin erämaassa, viettääkseen elämänsä tutkistelemuksissa ja sielun puhdistamisessa kaukana maailman tohinasta ja kiusauksista. Vaan sillä ajalla hän pääsi siihen kallishintaiseen kokemukseen, että turhaan pakenee erämaan tyhjyyteen, kun sinne mukanaan vie sydämensä ja kuvitusvoimansa. Niissä piilee maailma, vaarallisempi kuin se, josta on pois vetäytynyt, siinä maailmassa asustavat samat viekotukset, kuin tässäkin, vaan voimallisempina ja vastustamattomampina, koska ne siellä ovat ikäänkuin eetterimäisiksi hienostuneita, irroittuneita siitä karkeammasta aineesta, jonka yhteydessä ne ilmaantuvat ulkonaisessa maailmassa. Oltuansa tilapäisiä ilmiöitä, jotka elämän virrassa ja raittiissa toimeliaisuudessa alati väistyvät toisten tieltä, ne valtaavat yksinäisyydessä koko sielun ja tekevät aistillisuuden yksinvaltiaaksi ja deemiuurgiksi, joka henkii omaa elämäänsä jokaiseen ajatukseen ja tunteeseen. Näihin sisällisiin vihollisiin liittyy ulkonaisia, joille ne avaavat ovet. Kirjoittaja muistutti raamatun sanoja, että perkeleet, kun he ulosajetaan niistä, joita ovat riivanneet, hakevat kuivia ja autioita paikkoja, joissa oleskelevat uusia asuntoja odotellessaan. Hän tahtoi ettei näitä sanoja ymmärrettäisi ainoastaan kirjainten mukaan, vaan myös vertauksellisesti, niin että nuo kuivat ja autiot paikat eivät olisi ainoastaan ulkomaailman erämaita, vaan myöskin niitä, joita ihminen itse yksinäisyyden kautta luopi omaan sieluunsa. Yksinäisyys on ihmisen ystävä, lohduttaja ja valistaja, niin kauan kuin hän ei käytä väärin eikä uuvuta ystäväänsä yksipintaisella hellittämättömyydellä, sillä silloin tulee samasta yksinäisyydestä meidän vaarallisin vihollisemme. Kirjoittaja oli oman kokemuksensa kautta päässyt tämän totuuden perille, vaan epäili vielä tuliko hänen luopua niin monen pyhän miehen ylistämästä erämaanelämästä. Silloin hän oli muuttanut asuntonsa erääseen seutuun, minne toisiakin erakoita oli asettunut. Hänen lähin naapurinsa oli muuan naiserakko. Hän päätti jakaa aikansa yksinäisyyden ja hurskaan seurustelun välillä hänen kanssaan. Erakko oli nuori nainen, jonka vastoinkäymiset olivat masentaneet, ja monen hairahduksen perästä herännyt synnintunto oli murtanut; siksi hän oli vetäytynyt pois maailmasta. Kirjoittaja kuvaili nyt heidän väliään, näyttääkseen kuinka sielunvihollinen hiipii ihmisen tunteisiin siinä, missä hänen läsnäoloaan kaikkein vähimmin aavistetaan, kuinka hän pukeutuu säälin ja sisarusrakkauden verhoon, kuinka hän sirottelee maallista tomua rukouksenkin siiville ja sekoittaa myrkkyänsä hartauden jaloimpaan viiniin. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin kirjoittaja oli tullut tästä selville. Hän oli täydellisesti harhassa tunteittensa suhteen ja seisoi jo perikadon partaalla, kun jumalallisen valon säde pilkahti hänen sieluunsa ja ilmaisi hänelle hänen oikean tilansa. Hänen ainoa pelastuksensa oli kiireinen pako erämaasta maailman vilisevään elämään. Ja kaukana siitä, että olisi itsensä kadottanut, oli hän nyt päässyt siihen vakaumukseen, että sielu säilyttää terveytensä ainoastaan toimeliaassa elämässä, jossa uskonnolliset velvollisuudet ovat yhtyneinä velvollisuuksiin ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan.
Tämän kirjan, joka kristittyjen kesken oli nostanut suurta huomiota, vaan saanut osakseen paljoa enemmän moitetta kuin kiitosta, antoi Eufeemios eräänä päivänä Clemensille kopioittavaksi, kun he ensin molemmin olivat onnellisesti saaneet loppuun Johanneksen ilmestyksen kopioimisen.
Eufeemios lisäsi, että kirjassa oli monta hyödyllistä opetusta, vaan että Clemensin tuli varoa, ettei hyväksyisi sitä johtopäätöstä, johon kirjoittaja oli tullut. Tämä johtopäätös piti muka paikkansa ainoastaan itse kirjoittajaan ja hänen kaltaisiinsa katsoen, vaan ei kaikkiin, ja kaikkein vähimmin niihin, jotka olivat rukoilleet Jumalalta uutta sydäntä ja saaneet sen. Tämä merkillinen kirja kainalossa Clemens kiirehti kotiinsa ja, päästyään muilta rauhaan kamariinsa, avasi sen ja antautui lukemaan.
Hätäisesti hän silmäili sivut, kunnes oli päässyt siihen lukuun, jossa kirjoittaja kertoi, kuinka hän oli kohdannut naiserakon ja seurustellut tämän kanssa.
Tässä hän tapasi havainnoita ja mietteitä semmoista laatua, että hänen silmänsä kiintyivät jokaiseen sanaan ja hänen täytyi miettiä jokaista lausetta.