Part 30

Vielä vähemmin sellainen tuomari kykenisi ymmärtämään että, vaikka tarkoitus olisikin ollut toinen eikä ollenkaan niin jalo -- vaikka se vallan yksinkertaisesti olisi ollut toivo anastaa Kryysanteuksen omaisuus -- sen pitäisi kuitenkin riittämän puhdistamaan syytettyä, kun tämä teollaan ei ollut tarkoittanut yksistään omaa hyötyänsä, vaan myöskin pyhän, yhteisen kirkon etua.

Tästä voi arvata, kuinka hartaasti Petros odotti päivää, joka toi tiedon Julianuksen kuolemasta.

Näitä Petros mietti kulkiessaan edestakaisin temppelin pylväskäytävässä. Hän ei välittänyt tarkastusmiehen kellosta, kun tämä antoi merkin, että työmiesten lepohetki oli lopussa. Vapaaehtoisena osanottajana uskonveljiensä vaivoihin hänellä oli vapaus saapua työhön milloin häntä miellytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät vasta jonkun aikaa sen jälkeen, kun hän sattumalta ulos kadulle katsahtaessaan näki Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka lähestyivät paikkaa.

Samassa hän kuuli pylvähistön toiselta puolen, missä oltiin työssä, huudon ja äänten hälinän. Hän lähti pylvähistöstä katsomaan mitä oli tekeillä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli Clemens, joka luultavasti oli sinne tullut häntä tapaamaan. Esilukijan posket olivat vihan punassa, ja hän käyttäytyi kuin olisi vaatinut jonkun taisteluun. Kaikki läsnäolevat katselivat häntä tai kappaleen matkaa hänestä olevaa tarkastusmiestä, joka oli nostanut molemmat kätensä päälaelleen; siinä oli haava, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.

Clemens, joka oli tullut tapaamaan kasvatusisäänsä, oli saapuessaan nähnyt tarkastusmiehen taasen menettelevän julmasti ja harminsa vimmassa tarttunut kiveen ja viskannut sillä vääräuskolaista päähän.

-- Pakene! Pian pois täältä! huusivat lähinnä seisovat homoiuusialaiset nuorelle papille.

Toisia kokoutui haavoittuneen tarkastusmiehen ympärille.

-- Clemens, mitä olet tehnyt? huudahti Petros kauhistuneena. -- Kiiruhda täältä ... Eufeemioksen luo, ja pysy siellä piilossa.

Vaan Clemensillä ei ollut malttia totella piispan kehotusta. Vihaan sekautui hänen oman tekonsa synnyttämä hämmästys. Petros tarttui hänen käteensä ja aikoi, käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä, kiireesti viedä hänet syrjään, kun muuan mies, joka jonkun matkan päästä oli nähnyt kohtauksen, riensi esille ja esti hänen aikeensa. Se oli Kimoon, epäilijä-filosofi. Hän tarttui toisella kädellään Clemensin mantteliin, toisella piispan ihonuttuun ja koetti pidättää heitä huutaen:

-- Ei, ei, rauhoittukaa, hyvät ystävät! Miksi teillä on niin kiire? Liike on vain näennäistä, eikä siis maksa vaivaa hätiköidä.

Ja kun Petros voimakkaalla sysäyksellä vapautti itsensä ja Clemensin Kimoonista, niin että tämä kellistyi maahan, niin kaadettu huusi keuhkojensa koko voimalla:

-- Murhaaja, rosvo! Apua, apua! Kaikki kunnon kansalaiset tänne!

Tarkastusmies, joka nyt oli ehtinyt tointua, oli kiirehtinyt esiin ja tarttunut lujasti nuoreen rikolliseen estääkseen häntä pakoon pääsemästä. Jaloittelevat kansalaiset, joita huudot olivat houkutelleet paikalle, auttoivat häntä. Petros näki että oli mahdotonta pelastaa Clemensiä. Hän päästi pojan käsivarren, ja kun huomasi Kryysanteuksen ja Hermionen, jotka nyt olivat ennättäneet paikalle, hän vetäytyi takaisin temppelin pylvähistöön, katsellakseen sieltä kohtauksen kehittymistä.

Tarkastusmiehen veriset kasvot kertoivat Kryysanteukselle heti, että väkivaltaa oli harjoitettu. Hän jätti Hermionen, joka seisahtui vähän matkan päähän, ja kiirehti paikalle ottamaan selkoa asiasta. Tarkastusmiestä oli heitetty kivellä; Kimoon ja muut olivat nähneet, että nuori kristitty pappi oli sen viskannut selvästi johonkin tähdäten. Kimoon, joka todistajana oli olevinaan sangen tärkeä henkilö, väitti mitä varmimmasti, ettei onnettomuus ollut tapahtunut vahingosta, vaan aikomuksesta. Se oli vallan selvään huomattu rikollisen muodosta ja liikkeestä, kun hän otti kiven maasta ja viskasi sen. Kuitenkin Kimoon lisäsi, että hän tässä puhui aivan aistilliselta näkökannalta. Omasta puolestaan hän epäili oliko mitään kiveä olemassa koko maailmassa, ja, jos sitä oli olemassa, voitiinko sitä heittää, sillä saattoihan kaikki liikunta olla mahdollisesti ainoastaan erehdyttävää harhanäköä.

Kryysanteus käänsi Kimoonille selkänsä kuuntelematta hänen lörpötystään. Hän hämmästyi huomattavasti, kun näki, kuka syytetty oli.

Muistettanee, että Hermione oli päättänyt Teodooroksen kautta hankkia tietoja Clemensin elämänvaiheista. Vaan Teodooros oli pian sen jälkeen kun kertomamme kohtaus tapahtui hänen ja Hermionen välillä, lähtenyt pois Ateenasta, mennäkseen katsomaan sitä novatianolaisten ja donatolaisten uutisasutusta, jonka Kryysanteus oli perustanut Suunionin vuoriseutuihin. Vasta edellisenä päivänä Teodooros oli palannut Ateenaan ja kiiruhtanut Kryysanteuksen luo tuomaan hänelle ilahuttavia tietoja uutisasumuksen kukoistavasta ja onnellisesta tilasta. Hermione, joka uudessa onnessaan ei ollut unohtanut nuorta esilukijaa, oli silloin tiedustellut Teodoorokselta Clemensin aikaisempia elämänvaiheita. Teodooros tiesi siinä kohden ainoastaan sen, että Clemens oli löytölapsi, joka jo vakahaisena oli saanut Petroksen kasvatusisäkseen.

Tämä tieto riitti vahvistamaan Hermionen aavistuksen. Hämmästyneenä hän riensi isänsä luo ja ilmoitti tälle, mitä oli aavistanut ja mitä oli kuullut Teodoorokselta.

Tämä tapahtui illalla, ja seuraavana päivänä oli Kryysanteus tyttärineen lähtenyt Peiraieuksen edustalla olevasta maakartanostaan kaupunkiin Clemensiä hakemaan.

He tulivat nyt juuri Skamboonidailta, josta olivat löytäneet homoiuusialaisten piispan asunnon, tapaamatta häntä tai Clemensiä kotoa.

Sen jälkeen he olivat tulleet Afroditen temppelille toivoen sieltä löytävänsä molemmat tai jommankumman niiden kristittyjen joukosta, joita käytettiin temppelin rakennukseen.

Nähtyään ettei tarkastusmiehen haava ollut vaarallinen, Kryysanteus kääntyi Clemensin puoleen kysyen:

-- Oletko syypää siihen, mistä sinua syytetään?

-- Olen, vastasi Clemens ylpeästi. -- Minä heitin kiven. Hän on vääräuskoinen, tuo mies, ja minä näin, että hän rääkkäsi oikeauskoista.

-- Jos niin on laita, niin hän pannaan toimestaan pois ja rangaistaan, sanoi Kryysanteus. Sinun olisi tullut kääntyä minun puoleeni ja syyttää häntä. Sen sijaan olet harjoittanut omaa kostoa, jota lain täytyy tuomita. Ajattele, nuori pappi, kuinka helposti olisi voinut tapahtua, että olisit tappanut hänet. Sinä saattaisit tällä hetkellä seisoa edessäni murhaajana.

-- Mitä sitte? keskeytti Clemens. -- Luuletko että olisin hävennyt sitä? Kun minä viskasin kiven, oli aikomukseni tappaa hänet. Tee nyt minulle mitä tahdot. Minä en pelkää sinua.

-- Onneton, sanoi Kryysanteus vaaleten ja katsahtaen ympärillä seisoviin, jotka kuulivat tämän vaarallisen tunnustuksen; -- sinun ymmärryksesi on sekaisin. Et ole vastuukykyinen sanoistasi... Hyvät ystävät, jatkoi hän kuulijoille, -- tämä poika ei tiedä, mitä puhuu.

-- Minä tiedän sen liiankin hyvin, te Egyptiläiset, jotka ahdistatte Israelia. Te pakotatte meitä, kuten muinoin, vetämään kiviä Faraolle. Teidän työnjohtajanne rääkkäävät meitä. Vaan ne, jotka panevat kätensä Herran kansan päälle, ovat vikapäitä kuolemaan. Mooses tappoi egyptiläisen miehen, joka rääkkäsi hänen kansalaistaan. Hän oli sama Mooses, joka antoi meille pyhän lain. Ja sanoessaan: _älä tapa_, hän ei suinkaan pannut vääräuskolaisia eikä uskottomia tämän käskyn turviin, sillä muuten hän olisi tuominnut itsensä. Meidän ja teidän välillämme on sota elämästä ja kuolemasta. Te tuhoatte meidät tai me teidät. Vaan meidän asiamme on Herran, ja voitto on Herran kädessä...

-- Missä sinun kasvatusisäsi on? kysyi Kryysanteus, keskeyttäen Clemensin hurjan sanatulvan.

-- Tarkoitatko Petrosta, jota he sanovat piispakseen? kysäisi Kimoon.

-- Niin, Petrosta.

-- No niin, puhuakseni nyt epäfilosofiselta kannalta ja jättämällä syrjään perusteelliset epäilykseni avaruuden, ajan ja liikkeen todellisuudesta -- hän oli äsken tässä, ja minä tahdon ilmoittaa sinulle, hyvä Kryysanteus, että hän on yhtä syyllinen kuin tämä poikakin. Ajattelepas vaan: hän uskalsi lyödä Ateenan vapaan kansalaisen maahan, kun tämä, täynnä palavaa lain ja turvallisuuden harrastusta, koetti estää nuorta rikollista pääsemästä pakoon. Siitä asiasta tulee eri juttu, niin totta kuin nimeni on Kimoon. Tuossa hän muutoin itse tulee. Hän ei voi kieltää, sillä nämä ystäväni saattavat todistaa hänen käytöksensä.

Petros astui nyt esiin tyynen näköisenä, tervehti Kryysanteusta ja sanoi:

-- Tämä nuorukainen on kasvattipoikani. Hän on tehnyt itsensä syypääksi äkkipikaiseen ja vaaralliseen tekoon. Minä tulin paikalle juuri sen tapahduttua. Mitä aiot tehdä hänelle? Haastatko hänet oikeuden eteen vai sallitko minun sopia haavoitetun kanssa ja rangaista hairahtunutta poikaani sillä tavalla, jota minä hänen esimiehenään ja isällisenä holhoojanaan olen velvollinen käyttämään? Voin vakuuttaa sinulle, että kirkon kuritus on maallista lakia ankarampi. Hän ei ole jäävä sen vuoksi rankaisematta, jos sinä, armahtaen hänen nuoruuttaan, jätät hänet minun käsiini.

-- Sinun käsiisi? Sinun, joka olet kasvattanut tämän nuorukaisen näin vaarallisiin periaatteisiin?

-- Hyvä arkontti, on kovaa panna opettaja vastaamaan jokaisesta sanasta, minkä oppilas laskee...

-- Aika on todellakin tullut tutkia lähemmältä niitä oppeja, joita te saarnaatte pimeydessä. Se suvaitsevaisuus, jota keisari on osoittanut teille, ei ole enää paikallaan, kun tulee ilmi, että te hyväksytte ja levitätte sellaista siveysoppia, joka uhkaa yhteiskuntaa. Tahdon, että sinä kasvattipoikasi kanssa seuraat minua kotiin. Minä olin sinua ja häntä hakemassa erään tärkeän asian vuoksi, kun tämä kohtaus veti huomioni puoleensa. Toisen asian voi nyt yhdistää toiseen. Ne koskevat molemmat sinun kasvattipoikaasi.

Petros vaaleni huomattavasti kuullessaan nämä sanat. Vaan hän voitti pian hämmästyksensä ja sanoi tyynesti:

-- Tottelen käskyjäsi. -- Sen jälkeen hän kääntyi Clemensiin ja kehotti häntä seuraamaan itseään.

-- Minne menemme, isä? kysyi esilukija, jonka koko olennosta näkyi kuumeentapainen jännitys.

-- Kryysanteuksen taloon.

-- Miksi hänen luokseen emmekä oikeuteen tai vankeuteen? Mitä minulla on Kryysanteuksen kanssa tekemistä? En tahdo astua hänen kynnyksensä yli.

-- Clemens, kuiskasi piispa -- sinä et ole tänään itsesi kaltainen. Älä unohda velvollisuuttasi minua kohtaan! Tärkeä hetki on ehkä tulossa. Hillitse itsesi, ja vaikka mitä tapahtuu, niin älä kiellä sitä rakkautta, joka asuu sydämessäsi lapsuutesi holhoojaa kohtaan.

-- Isä, koetan olla tyyni.

Kryysanteus palasi Hermionen luo. Heidän lähtiessään paikalta ja kulkiessaan Tripodikadulle, hän kertoi hänelle mitä oli tapahtunut temppelin edustalla, ja mikä Clemensin osuus asiassa oli.

Petros ja Clemens seurasivat heitä jonkun matkan päässä; heidän ympärillään kulki joukko uteliaita, jotka olivat nähneet yllä kerrotun tapauksen.

Petros jatkoi, tarttuen Clemensin käteen:

-- On kenties tulossa kokonaan toista kuin odotat, Clemens. Minä en nyt tarkoita rangaistusta äkkipikaisesta teostasi: Tämä on verrattain vähäpätöistä...

-- Ole huoleti, minä en pelkää ollenkaan...

-- Mutta mahdollista on, että luottamuksesi minuun pannaan mitä kovimmalle koetukselle. Minä rukoilemalla rukoilen sinua sen vuoksi: ole luja, poikani! Älä salli vallata mieltäsi!

-- Oi, kuinka voit epäillä minun luottamustani ja kunnioitustani? Missä on se valta maailmassa, joka voi sitä järkyttää?

-- Ja kuitenkin sanon sinulle, Clemens: on mahdollista, että minä jonakuna hetkenä seison silmiesi edessä rikollisena miehenä, onnesi vihollisena...

-- Se on mahdotonta, isä.

-- Tahdon toivoa sitä. Silloin menen, tapahtui mitä tapahtui, voittoon enkä tappioon.

Kun oli saavuttu Kryysanteuksen taloon Tripodikadulle, niin Hermione meni isänsä pyynnöstä kamariinsa odottamaan keskustelun päätöstä. Clemens jätettiin aulaan. Kryysanteus käski Petrosta tulemaan ylikertaan syrjäiseen huoneeseen.

Sillä aikaa Petros oli tehnyt päätöksensä. Jos asia, johon Kryysanteus oli viitannut, todellakin oli se, jota piispa aavisti, niin ei tullut hämmästyä epäsuotuisaa sallimusta, vaan pakottaa se menemään Petroksen puolelle.

Kun molemmat miehet olivat kahden kesken Kryysanteuksen työhuoneessa, niin Petros ensimäisenä ryhtyi puhumaan.

-- En mielelläni astu sinun taloosi, arkontti. Sinun kuviesi ja kirjojesi näkeminen sopii yhtä vähän minun silmilleni, kuin karkeat sandaalini sopivat tälle kauniille lattialle. Vaan kun en ota niitä jaloistani kirkossa, niin saat antaa anteeksi, etten riisu niitä täälläkään sinun luonasi.

-- Kas tänne, sanoi Kryysanteus ja osoitti ovea, joka vei balkongille. -- Istahtakaamme tuonne ulos. Siellä ei silmiäsi vaivaa mikään, mikä häiritsisi sinua kuuntelemasta tarkkaan sanojani, ja siellä tulee päivän kirkas valo sinun kasvoillesi.

-- Älä pelkää. Minä olen pimeässä sama kuin kirkkaimmassa päivän valossakin, sanoi Petros, seuratessaan Kryysanteusta balkongille. -- Meidänhän oli puhuttava kahdesta Clemens poikaani koskevasta asiasta. Toisen minä tiedän ja olen pahoillani siitä. Toista en tiedä. Jos tahdot tietoja hänestä, niin kysy vain. Tunnen hänet hänen aikaisimmasta lapsuudestansa ja olen valmis ilmaisemaan sinulle kaikki, mitä tiedän.

-- Se on hyvä, sanoi Kryysanteus luoden piispaan läpitunkevan katseen, jonka tämä tyynenä kesti. -- Olen kuullut sanottavan että Clemens on löytölapsi. Onko niin?

-- On.

-- Kuinka hän joutui käsiisi?

-- Sen henkilön kautta, joka hänet löysi ja otti huostaansa.

-- Tiedät ehkä, että minä itse olen kadottanut pojan. On seitsemäntoista vuotta siitä kun hän katosi, en tiedä millä tavalla, vaan samall'aikaa katosi talostani myös kaksi orjaa, jotka olivat isä ja poika. Ne ihmiset olivat kristittyjä, ja on luultavaa, että he hänet ryöstivät. Voit tästä käsittää, millä silmillä minä katselin kasvattipoikaasi aina siitä päivästä asti, jolloin sain tietää hänen olevan löytölapsi, jo senkin vuoksi, että hän ulkomuodosta päättäen on samanikäinen, kuin minun onneton Filippokseni olisi, jos vielä eläisi.

-- Minä käsitän tunteesi täydellisesti, sanoi Petros, -- ja surkuttelen onnettomuuttasi, vaan arvelen, että se yksinomaisesti kohtaa sinua eikä poikaasi, jos totta on, että kristityt ovat hänet ryöstäneet. Tämä on puhuttu minun kannaltani, Kryysanteus. Sitä vastoin olisin pitänyt häntä sangen onnettomana, jos hän olisi jäänyt sinun hoitoosi ja sinä olisit kasvattanut hänestä jumalallisen ilmestyksen vihollisen. Jos se ajatus voi lohduttaa sinua, että he ovat vieneet hänet pois jalossa tarkoituksessa ja että ovat pitäneet hänestä hellintä huolta mitä ovat voineet, niin salli minun vakuuttaa sinulle että niin on tapahtunut, sillä minä tunnen uskonveljeni.

-- Sinun sanasi tukevat luuloani, että molemmat orjat veivät poikani...

-- Se on minunkin vakaumukseni.

-- Onneton oppi, joka hämmentää yksinkertaisimmatkin oikeudenkäsitteet, irroittaa perhesiteet ja särkee maailman! Vaan jättäkäämme syrjään erilaiset mielipiteemme! Haluan saada tarkempia tietoja Clemensistä, sillä aavistus, kenties eksyttävä, vaan luonnollinen minun asemassani, houkuttelee minua luulemaan, että hän on minun poikani.

-- Sanotpa jotakin!... Kuinka ihmeellistä, ettei tämä ajatus jo aikoja sitten ole syntynyt minussakin! Vaan löytölapsien luku on vielä meidän päivinämme niin suuri, ettei meidän, asiata tarkemmin punnitessamme, tarvitse sitä ihmetellä. Constantius kielsi tuon hirmuisen lasten hylkäämisen. Sitä tapaa kestää kuitenkin vielä nytkin, vaan pidä mielessäsi, Kryysanteus: me kristityt emme koskaan tee itseämme syyllisiksi semmoiseen häpeälliseen rikokseen Jumalaa ja luontoa vastaan.

-- Kuinka vanha kasvattipoikasi oli, kun sait hänet hänen ensimäiseltä hoitajaltaan?

-- Hän näytti olevan noin kolmen vuoden vanha.

-- Kuka se mies oli, jolta hänet sait?

-- Muuan orja Ateenasta.

-- Oi laupiaat jumalat! Olisiko tämä Clemens todellakin minun poikani Filippos!... Petros, jatkoi Kryysanteus, -- kerro kaikki mitä tiedät siitä miehestä äläkä salaa mitään. Näköjään vähäpätöisin pikkuseikka voi johtaa meidät oikeille jäljille, voi vahvistaa tai tehdä tyhjäksi sen arvelun, jonka sanasi tekevät todennäköiseksi.

-- Valitettavasti, arvon arkontti, vaadit enempää kuin voin täyttää. Kysymyksessä oleva mies makasi kuolinvuoteellaan, kun hän uskoi Clemensin minun haltuuni, ja se mitä hän ilmoitti minulle, oli vähäpätöistä ja kerrottiin ripissä, jonka pyhyyttä ei saa rikkoa.

-- Missä silloin oleskelit?

-- Antiokeiassa, jossa opiskelin pyhää jumaluusoppiamme.

-- Ja mies oli orja Ateenasta?

-- Oli.

-- Ja hän ilmoitti, että lapsi, jonka uskoi sinulle, oli löytölapsi?

-- Hän sanoi jotakin muutakin, jota en saa kertoa. Oli miten oli, hän oli pelastanut tuon pienen olennon hukkumasta ... luultavasti vanhan opin liejuun.

-- Sinulla ei siis ole muita tietoja minulle ilmaistavana?

-- Kyllä, vielä yksi seikka, joka kenties on suuremman arvoinen kuin kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka sain kuolevalta orjalta.

-- No?

-- Muistona Clemensin lapsuudesta, ja tärkeänä, koska se voi auttaa saamaan hänen sukunsa selville, olen säilyttänyt erästä vaatetta, joka alkujaan näyttää olleen kehdonpeite. Se on kallista ainetta, ja sen keskellä on taiteellisesti kudottuna Meduusan pää. Voitko muistaa, että pojallasi oli sellaista?

-- Missä säilytät sitä peittoa?

-- Kotonani.

-- Hyvä. Me tarkastamme sitä siellä. Mitä nyt olet sanonut, on omiaan haihduttamaan viimeisenkin epäilyni siitä, olenko Clemensissä löytänyt poikani Filippoksen. Ensimäinen aavistus heräsi tyttäressäni, kun hän näki hänet ja kummasteli hänen yhdennäköisyyttään puolisovainajani, heidän yhteisen äitinsä Elpiniiken kuvan kanssa.

-- Elpiniike? Sanotko, että tämä oli hänen nimensä?

-- Niin.

-- Elpiniike, Hermogeneen tytär?

-- Niin.

-- Tämä nimi on vaatteeseen kudottu, sanoi Petros. -- Jokainen epäilys on siis kadonnut. Toivotan sinulle onnea, että olet löytänyt poikasi, jota niin kauan olet surrut kadonneeksi.

-- Niin, ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen.

-- Vaan samalla kuin onnittelen sinua, jatkoi Petros, täytyy minun surkutella itseäni, sillä se minkä sinä voitat, on minulle tappio. Tähän asti olen minä yksin saanut hänen hellyytensä, nyt minun täytyy se jakaa sinun kanssasi. Veriyhteys on pitävä puolensa, ja se voi tuskin tapahtua muulla tavoin, kuin että henkinen side joka yhdistää hänet minuun käy höllemmäksi. Minä olen rakastanut Clemensiä ja rakastan häntä vielä, niinkuin hän olisi oma poikani. Kaikki mitä hänen onnekseen olen voinut tehdä, se on tehty. Tiedän, että meillä on hyvin erilainen käsitys ihmisen onnen ehdoista, ja että se autuudentie, jolle minä olen Clemensin vienyt, ja jolla hän minun rinnallani vilpittömästi on vaeltanut, on päinvastainen sille, jota sinä itse olisit hänelle osoittanut. Vaan minun hyvä tarkoitukseni näkyy menettelytavastani ja sitä sinun ei pitäisi arvostella väärin. Minä toivon että tunnustat sen, kun jätän Clemensin käsiisi. Se on ainoa palkkio, jota vaadin siitä, että otin hänet turviini, kun hän oli turvaton lapsi, ja sitä et saata minulta kieltää.

-- Meidän tulee ensin, siinä määrässä kuin on mahdollista, tulla vakuutetuiksi, ettei mitään erehdystä tapahdu. Sitte katsotaan, kuinka oikeutettu sinun vaatimuksesi on. Minun ei tee mieli myöntää sitä heti oikeutetuksi. Sallitko, piispa, että teen muutamia kysymyksiä oman elämäsi vaiheista?

-- Miksi en?

-- Olet näköäsi kymmenkunta vuotta nuorempi minua. Missä olet syntynyt?

-- Efesoksessa, kristityistä vanhemmista, vastasi Petros. -- Isäni oli halpa käsityöläinen, vaan hänen muistonsa elää minun siunauksessani. Uutteralla työllä hän oli koonnut pienen summan, jolla hän tuki minua sillä pyhällä, mutta kieltäymisten kivityksellä lasketulla tiellä, jonka olin vapaasta taipumuksesta valinnut ja jota olen kulkenut, kunnes olen tullut siksi, mikä olen: Ateenan piispaksi ja halvaksi Herran palvelijaksi. Siinä lyhykäisesti kerrottuna minun elämäkertani.

Kryysanteus kyseli häneltä vielä hänen isänsä nimeä ja sukua, käsityötä, millä tämä oli elättänyt itsensä, milloin hän kuoli j.n.e., -- joihin kaikkiin kysymyksiin piispa vastasi; sen jälkeen Kryysanteus sanoi haluavansa, että heti mentäisiin Skamboonidaihin Petroksen asuntoon katsomaan tuota merkillistä kehdonpeitettä.

Clemens, joka aulassa oli odottanut keskustelun päätöstä, sai käskyn seurata heitä. Hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mitä asia koski.

Kun he olivat tulleet piispan asuntoon, ja tämä otti kätköistään esille huolellisesti säilytetyn vaatteen, niin Clemens suuresti ihmetteli mitä se merkitsi, ja hänen ihmettelynsä muuttui levottomaksi aavistukseksi, kun Kryysanteus visusti tarkasteli tätä jäännöstä hänen salaperäisestä lapsuudestaan ja lopuksi ilmoitti että hän tunsi sen, ja että vaatteeseen kudottu nimi poisti kaiken erehdyksen vaaran.

-- Minä muistan nyt, sanoi Petros, -- että Clemensillä lapsuudessaan oli myös kaulakoriste, amuletti tai jotain sellaista. Vaan minä viskasin sen pois, kun näin että sen kuvioilla oli pakanallinen merkitys. Siinä oli kolme naista työssä värttinän ympärillä; niiden piti luultavasti kuvaileman kohtalon jumalattaria...

-- Tämäkin sopii, huudahti Kryysanteus. -- Tyttärelläni on aivan yhtäläinen koriste. Suvussani oli vanhoista ajoista asti tapana, että lapset saivat sellaisen... Ja mitä kauvemmin katselen tätä nuorukaista, sitä selvemmin huomaan hänen kasvoissaan puolisovainajani unohtumattomat kasvonpiirteet. Sydämeni sanoo, että se on hän. Voi sitä miestä, joka ensin ryösti hänet hänen isältänsä! Clemens, jatkoi Kryysanteus, -- sillä minun täytyy puhutella sinua tällä nimellä, koska et vielä tunne muuta ... minä olen tänään löytänyt poikani, jota kauan olen surrut kadotetuksi.

Ääni, jolla Kryysanteus lausui nämä sanat, ilmaisi sydämellistä hellyyttä, joka hillitsi itseään, koska se epäili kohtaisiko se vastatunnetta. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja tahtoi painaa häntä rintaansa; vaan Clemens irroitti itsensä ja vetäytyi taaksepäin hämmästys ja epäilys kasvoillaan.

Hän loi kysyvän katseen kasvatusisäänsä, ja kun tämä oli vaiti, niin hän huudahti:

-- Se ei ole mahdollista. Olisiko tämä mies, jota olet opettanut minut vihaamaan, minun isäni?

-- Poikani, sanoi piispa, -- Jumala on tahtonut, että syntyperäsi, joka tähän asti on minullekin ollut salaisuus, nyt on tullut ilmi. Se hetki, jota joka päivä olet ikävöinyt, on nyt tullut... Älä kummastele, Kryysanteus, hänen käytöstään! Hän ei ole odottanut tällaista tietoa; älä siis ihmettele, että hämmästys voittaa hänessä ilon.

-- Ei, jatkoi Clemens hetken vaiti oltuaan, -- minä en usko sitä. Se ei ole vielä todistettu että tuo mies on minun isäni, ja ennenkuin tämä asia on täydellisesti näytetty toteen en tahdo tunnustaa häntä siksi. Häntä, joka vainoo uskoani ja kieltää jumalallisen ilmestyksen!

-- Clemens, sanoi piispa, -- mitään epäilystä ei ole enää siitä, että olet Kryysanteuksesta löytänyt sen, joka antoi sinulle elämän. Syleile häntä ja kiitä Jumalaa, joka vihdoinkin on täyttänyt hartaamman toiveesi: että saisit tuntea vanhempasi.

-- Ei, mitä tekemistä minulla on tuon miehen kanssa? Sinä kuulet, en tunnusta häntä isäkseni. En ole koskaan halunnut päästä tuntemaan isääni, sillä sinä, Petros, olet minun oikea isäni, ainoa jota voin ajatella. Äitiäni olen ikävöinyt enkä häntä.

-- Sinun täytyy antaa hänelle anteeksi, Kryysanteus, sanoi Petros. -- Ensimäisessä hämmästyksessään hän unohtaa jumalallisen käskyn, että pojan pitää kunnioittaa isäänsä. Hän, tarvitsee aikaa tottuakseen siihen ajatukseen, että hän on sinun poikasi.

-- Petros, et saa hyljätä minua, sanoi Clemens, -- etkä kuunnella tuota miestä, jos hän viittaa johonkin oikeuteen, joka erottaisi sinut ja minut toisistamme. Minä olen löytölapsi. Niillä vanhemmilla, jotka jättivät minut kuolemaan nälkään, ei ole enää mitään oikeutta minuun nähden. Minä kiellän heidät.

-- Kuitenkin, keskeytti hän ajatuksensa, -- äitiäni tahtoisin nähdä. Tahdon sanoa hänelle että olen elossa ja kysyä häneltä, miksi hän hylkäsi minut luotaan.