Part 29

Prokonsulin luopumisen, sanoi Eusebia, oli pääasiallisesti vaikuttanut Kryysanteus. Seurustelu tämän filosofin ja hänen tyttärensä kanssa oli vähitellen turmellut Annæus paran ja vienyt hänet sen kuilun partaalle, johon nyt oli pudonnut. Eusebia puhui tätä vedet silmissä. Clemens tunsi katkeruutensa Kryysanteusta kohtaan leimahtavan vielä entistä voimakkaammaksi tätä kuullessaan.

Ensimäistä luottamusasiaa, jonka Eusebia uskoi Clemensille, seurasivat pian toiset, jotka koskivat Eusebiaa vielä lähemmin. Välistä tapahtui, että hän oli kovassa mielenkuohunnassa kun Clemens tapasi hänet. Hän oli silloin päivän kuluessa antanut sijaa kiivaalle luonnolleen ja oli nyt sellaisen katumuksen vallassa, että se melkein läheni epätoivoa. Clemens tarvitsi kaikki voimansa häntä lohduttaakseen. Välistä kun Clemens tuli hänen luoksensa, hän oli polvillaan hartaassa rukouksessa, katumuksentekijän yksinkertainen puku yllä. Hän pyysi usein saada ripittää itsensä, ja tunnustus muuttui yhä syvemmälle meneväksi. Hän ilmaisi sekä ne teot, joissa hän pelkäsi jonkun hairahduksen piilevän, että vähitellen myös kaikenlaisia sydämessään liikkuneita tunteita, joiden pelkäsi olevan syntistä laatua. Clemensin nämä ilmaisut valtasivat ja huumasivat. Oli jotakin lumoavaa saada noin nähdä naissydän avattuna tutkittavaksi. Sehän oli kokonainen uusi maailma, johon hän sai katsahtaa, aarreaitta uusia ilmiöitä, jotka tulivat hänen omaisuudekseen. Ja tällä maailmalla oli oma mystiikkansa, joka lumosi jos mahdollista enemmän kuin se, minkä Pyhä Johannes oli hänen sielunsa eteen levittänyt; Hän ei osannut selittää niitä tunteita jotka hänessä liikkuivat: oli jotakin sanomatonta, jotakin siihen asti aivan aavistamatonta, kun Eusebia sillä tavalla ripitti itsensä hänelle. Eusebia puhui lapsellisen tietämättömyyden äänellä, ikään kuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, mitä hänen tunnustuksensa ilmaisivat; ja kuitenkin hän verhosi tunnustuksensa salaperäiseen pukuun, ikäänkuin kielellä ei olisi ollut sanoja kuvataksensa niitä selvästi. Tässä puvussa ne myös pääsivät esteettömästi tunkeutumaan Clemensin sieluun; jokainen tuon kuumaverisen naisen aistillisen elämän ilmaus kulki siten siivosti verhottuna yhdeksäntoistavuotiaan rippi-isän poveen, tämän aavistamatta keitä ne vieraat olivat, jotka hän otti vastaan.

Yksi niitä keskusteluaineita, joihin Eusebia halusta ryhtyi Clemensin kanssa, koski sitä elämistä maailmasta erillään, jota viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hurskaat ihmiset niin yleisesti olivat ruvenneet harjoittamaan; luultiinhan ettei ilman sitä voinut saavuttaa täydellistä pyhyyttä. Clemens haaveksi tätä elintapaa. Hän oli päättänyt ruveta siihen heti kun oli siihen saanut suostumuksen kasvatusisältään. Hän tahtoi vetäytyä erämaahan ja elää siellä erakkona. Vaatiihan uskonto ihmisen kokonaan. Se vaatii meitä hylkäämään kaikki itsensä tähden. Maailman huolet poistavat meitä Jumalasta. Mikä on sitte oikeampaa kuin paeta niitä? Voiko Maria samalla olla Martta, tai Martta samalla Maria? Clemens esitti ajatuksensa, ja Eusebiaa ne näyttivät miellyttävän yhtä suuresti kuin häntä itseäänkin. Mitä Eusebialla oli maailmassa toivottavaa? Eikö hänen miehensä ollut melkein hylännyt häntä? Hän oli siis saanut kyllin kokea maailman katkeruutta, vaan sen viettelykset olivat jälellä, ja hän oli vain heikko, nainen, joka pelkäsi taistelua. Mikä olisi siis hänellekään parempi kuin etsiä erämaan yksinäisyyttä, missä ei mikään häiritse hurskaan sielun lepoa Jumalassa?

Clemens hyväksyi hänen sanansa ja tuki kaikin voimin hänen päätöstään. He suostuivat vetäytymään yht'aikaa erilleen maailmasta. Veljenä ja sisarena he aikoivat kulkea yhdessä erämaahan. Eusebia kuvaili ihastuneena elämää, jota heidän piti viettämän pyhässä syrjäisyydessä, ja Clemens kuunteli innostuneena, vaan ei kuitenkaan jossain määrin arvostelematta, sillä hän oikoi ja paranteli ne piirteet taulussa, jotka eivät pitäneet yhtä hänen oman mielikuvituksensa kanssa.

-- Me, sanoi Eusebia, -- etsimme laakson, kaukaa kaikista ihmisasunnoista, jossa päivä kuluu päivän perästä minkään ihmissilmän meitä näkemättä.

-- Ei, mieluummin hieta-aavikon, sanoi Clemens. -- Egyptin munkit asuvat aavikossa. Eivätkä siellä vuoret kaihda aurinkoa sen noustessa. Sen ensimäinen säde valaisee esteettömästi rajatonta, kuivunutta ja autiota tasankoa. Silloin tervehdämme polvistuen uutta päivää. Sen viimeinen säde sammuu saman kentän taakse. Silloin menemme levolle.

-- Me autamme toisiamme, sanoi Eusebia, -- valmistaessamme luoliamme ja laittaessamme pieniä puutarhojamme.

-- Niin, ja me asumme aivan lähellä toisiamme.

-- Ei, ei aivan lähellä, huomautti Eusebia, -- se ei sovi, Clemens.

-- Olet oikeassa, myönsi nuori esilukija päästäen huokauksen, jonka Eusebia ymmärsi paremmin kuin hän itse. -- Vaan meidän tulee muistaa valita asuntomme lähteen läheisyydestä. Lähteitä ei ole monta aavikossa, ja me joutuisimme peninkulmien päähän toisistamme, ellemme valitsisi samaa lähdettä.

-- Olet oikeassa. Me valitsemme luolat niin, että lähde on yhtä kaukana kummastakin. Siellä tapaamme toisemme kerran päivässä, kun hankimme vettä. Tervehdämme silloin toisiamme, rukoilemme yhdessä ja eroamme, nähdäksemme seuraavana päivänä taas kerran toisemme samaan aikaan ja samassa paikassa.

-- Vaan jos toinen turhaan odottaa toista, sanoi Clemens, -- niin silloin se on merkkinä, että veli tai sisar on sairas...

-- Taikka kuollut, sanoi Eusebia. -- Oi, älköön tämä tapahtuko! Rukoilkaamme että saisimme kuolla samana päivänä, niin ettei toisen tarvitse surra eikä kaivata toista.

Näin mieltä ylentävien keskustelujen jälkeen Clemensin tunnehurmaus nousi korkeimmilleen. Heidän yhtymyksensä päättyivät tavallisesti yhteisiin rukouksiin. Tapahtuipa eräänä iltana, sittenkun salaperäinen rippi, haaveileva keskustelu ja hehkuvien rakkauslaulujen lukeminen Kristukselle ja Maarialle olivat seuranneet toisiaan, että Eusebia ja Clemens vaipuivat rukoukseen toistensa viereen ja että tunnehurmauksen ylellisyydessä heidän huulensa yhtyivät, Clemens ei tiennyt kuinka, suudelmaan. He punastuivat kumpikin, vaan todistivathan kuiskatut sanat _veli_ ja _sisar_ aivan selvästi, että se oli sisarussuudelma, tuo kristittyjen kesken tavallinen, viaton ja sallittu, hengellisen rakkauden kaunis merkki.

Vaan tässä sisarussuudelmassa oli omituista se, että se juovutti Clemensin. Siinä mahtoi olla jotain väkevän, vaan suloisen viinin tapaista, tai jotain, vielä voimakkaampaa, sillä sen vaikutus ei ottanut heretäkseen, vaan eneni muiston ja mielikuvituksen kautta. Kun Clemens seuraavan kerran tuli tapaamaan Eusebiaa, hänen katseensa muistutti haaveksivaa rakastajaa, ja hän ikävöi sitä hurmauksen hetkeä, jolloin hartaus ja kuohuvat tunteet uudestaan pakottaisivat heidät luonnonvoiman mahdilla tuohon silmänräpäykselliseen, suloiseen yhdistymiseen.

Ja mitä useammin he uudistivat yhteiset hartaushetkensä, sitä lyhyemmän ajan tarvitsi tätä hurmauksen silmänräpäystä odottaa. Näytti siltä kuin harjoitus olisi auttanut sitä esille tulemaan. Viimein se tuli ennen rukousta ja ikäänkuin aloitti tämän. Clemens tuskin seisoi Eusebian budoarissa, ennenkuin tämä otti hänet vastaan syleilyllä, joka oli ylen lämmin ollakseen sisarellinen, ja johon Clemens vastasi intohimon täydellä hehkulla, -- intohimon, jonka luonnetta hän käsitti väärin ja jota hän ei sen vuoksi hillinnyt.

Clemens oli vaipuneena ihastuksen mereen. Pyhän Johanneksen oli Eusebia sysännyt aivan syrjään, ja hänen ilmestyksensä kopioiminen jatkui niillä tunneilla, jotka siihen uhrattiin, paljoa nopeammin kuin ennen, sillä Clemens ei enää mietiskellyt jokaista sanaa, minkä kynällään jäljensi. Ulkonaista maailmaa hän tuskin enää näkikään, se oli hukkunut Eusebiaan, eikä Eusebia ollut hänestä mitään ulkonaista, vaan osa hänestä itsestään. Clemens oli nyt vihdoin päässyt siihen tilaan, johon hän oli pyrkinyt; maailma kiusauksineen ei ollut häneen nähden enää olemassa. Niin hänestä näytti, ja kaikkein vähimmin hän aavisti, että aistillisuus, jota hän tahtoi kuolettaa, nyt oli täyttänyt koko hänen elämänsä, että se hallitsi jokaista liikettä hänen sielussaan, jokaista veripisaraa hänen suonissaan.

Clemens oli ennen surrut sitä, ettei voinut pidättää eikä tehdä pysyväiseksi sitä mielen lentoa, jonka ihminen saa rukouksesta ja tutkistelemisesta. Kun hartauden jännitys höltyi, piti hän sitä jälleenlankeemuksena taivaasta maahan, Jumalasta maailmaan. Ja näitä jälleenlankeemuksia oli viime aikoina sattunut entistä useammin, hän ei tietänyt miksi, vaikka seikka oli helposti selitettävissä siten, että alituinen liikkuminen samojen kuvien ja ajatuksien piirissä, samoissa uudistuvissa hartaudenharjoituksissa viimein tylsistyttävät sielun, niin ettei se ole enää yhtä herkkä niiden vaikutuksille. Nyt sitä vastoin oli laita toinen. Clemens eli alituisessa innostuksessa; hartauden silmänräpäys oli tullut pysyväiseksi. Hänen hurskautensa oli löytänyt uuden ja voimakkaan kiihotuskeinon. Ne hymnit Maarialle, joita jo aikaisin laulettiin kristityssä kirkossa, tulivat hänen rakkaimmaksi lukemisekseen -- ne sekä Salomon Korkea Veisu, jossa hän saattoi peilailla omat tunteensa ja löytää omat kokemuksensa taivaallisen leiman pyhittäminä. Clemensistä, joka ennen oli torjunut luotaan kaikki, mikä saattoi muistuttaa naisen olemassaoloa, oli nyt maailmankaikkeus, näkyväinen ja näkymätön, pukeutunut naisen muotoon. Maa oli Eusebia ja taivas oli Maaria. Hymnit sanoivat Maariaa kolminaisuuden sydämeksi. Sydämeen juuri rukous pyrkii, kääntyköön se sitte ihmisen tai jumalan puoleen. Oliko sitten ihmettä, että kaikki, luojasta hänen sotajoukkoihinsa asti, katosi Clemensin näkyvistä ja muuttui tuoksi pyhäksi immeksi?

Vaan Maarian kasvonpiirteet olivat hänen kuvitteluissaan samat kuin Eusebian, sillä mitään niitä ihanampaa, semmoisina kuin ne nyt olivat hänen silmissään, hän ei voinut lumota esiin.

Eusebia lahjoitti hänelle eräänä iltana kuvansa, joka oli maalattu norsunluulle eikä ollut suurempi kuin että hän saattoi pitää sitä povessaan. Siellä kuva sai paikkansa. Vaan yksin ollessaan hän otti sen esille ja katseli sitä kyllästymättä koskaan. Kun hän rukoili, niin hänen silmänsä olivat kuvaan kiintyneet, sillä eihän se ollut ainoastaan Eusebian, vaan myöskin Maarian kuva.

KAHDEKSAS LUKU.

Kryysanteus löytää poikansa.

Kaksi kuukautta oli kulunut Clemensin ensimäisestä käynnistä Eusebian luona.

Oli kuuma elokuun päivä. Kristityillä kesti yhä työtä Afroditen temppelillä. Rakennus oli valmistumaisillaan ja kiilteli komeine pylväsriveineen auringon paisteessa.

Työ oli sinä päivänä ollut tuskallista rasittavan helteen vuoksi. Ja sinä päivänä oli myös kaikkein ankarin tarkastusmies valvonut työtä. Tämä mies ei ollut pakana, vaan kristitty, mutta kristitty homouusialaista tunnustusta. Hän oli kadottanut sukulaisensa siinä vainossa, jonka homoiuusialaiset panivat toimeen Ateenassa Julianuksen valtaistuimelle-nousun aikoina. Kenties tämä muisto enensi hänen äänensä ankaruutta ja oli pannut ryhmyisen sauvan hänen käteensä. Oli miten oli, tätä sauvaa hän käytti ahkerasti työmiesten kasvatuskeinona, kun nämä, hiestyneinä ja vaivoista uupuneina, eivät suorittaneet tehtäväänsä niin riuskasti ja uutterasti kuin hän vaati, ja hänen vaatimuksillaan ei ollut kohtuutta eikä rajaa.

Nyt, keskipäivän kuumimmalla tunnilla, oli raatajille myönnetty lepohetki, ja heidän voi nähdä etsivän varjopaikkoja nauttiakseen ateriaansa.

Piispa Petros oli tänään, kuten usein, tullut vapaaehtoisesti työhön. Karkeaan ihonuttuun puettuna hän oli saapuvilla kaikkialla, missä raskainta työtä tehtiin ja tarkastusmiehen sauva nähtiin heiluvan ilmassa. Hänen tavattomat ruumiinvoimansa ihmetyttivät jouduttajaa, ja uutteruus, millä hän niitä käytti säästääksensä seurakuntalaisiaan kärsimyksistä, olisi lauhduttanut miehen mieltä, ellei auttaja samalla olisi ollut vihattavin kaikista homoiuusialaisista: heidän piispansa.

Lepohetken kestäessä piispa vetäytyi syrjään äsken rakennettuun varjoisaan temppelipylvähistöön. Siellä hän asteli edes takaisin syvissä mietteissään. Hän oli päivää ennen länsimailta tulleelta papilta saanut tietoja Roomasta. Sikäläinen piispa oli, kun sanantuoja lähti maailmankaupungista, vuoteen omana. Ei ollut luultava että tuo iäkäs mies voi pysyä enää kauan elossa, ja ne, jotka toivoivat hänen jälkeisekseen, jo sommittelivat juonia. Rooman homoiuusialainen seurakunta oli viime aikoina huomattavasti kasvanut. Ateenan piispan nimi oli tuttu ja rakas heidän kesken, ja he olivat vastaisessa vaalissa epäilemättä antavat äänensä hänelle.

Vaan Rooman homoiuusialaiset olivat homouusialaisiin verraten vielä pienenä vähemmistönä. Constantiuksen kuolema oli vaikuttanut, että kääntymykset jälkimäisestä tunnustuksesta edelliseen olivat vähentyneet. Petroksella ei ollut mitään toiveita tulla tällä kertaa valituksi. Vaan hän oli mies voimissaan, ja todennäköisesti hänellä oli vielä pitkä aika elettävänä. Jos joku homoiuusialainen keisari uudestaan pääsisi valtaistuimelle, niin kaikki muuttuisi Petroksen eduksi. Hänen nimensä oli jo tuttu Roomassa. Nyt täytyi vain väsymättömästi jatkaa siellä alettua kääntämistointa. Siihen tarvittavia rahavaroja ei hänellä ollut paljo; vaan se miltei hurja hartaus, jolla hänen puoluelaisensa häntä kannattivat, oli sitä mahtavampi liikevoima. Hän ei suinkaan aikonut luopua menestymisen toivosta. Hän ei voinut tyytyä vähempään kuin apostolin istuimeen, ja kun hän oli saavuttanut sen, niin hän oli myös kokoava maailman ohjakset käsiinsä.

Kaikki riippui lopulta Julianuksen hallitusajan pituudesta. Vaan Petros ei voinut muuta ajatella kuin että tämä oli pian loppuva. Ellei pakanallinen keisari menettänyt elämäänsä jossakin niistä vaaroista, jotka häntä sodassa ympäröivät, ja joille hän alati antautui alttiksi, niin hän oli ennen tai myöhemmin kaatuva jonkun salamurhaajan kautta. Olipa, sen tiesi Petros, hänen omassa henkivartiostossaankin kristittyjä, jotka väijyivät hänen henkeänsä. Taitava myrkynvalmistaja oli äsken saanut paikan keisarillisessa keittiössä. Tämänkin Petros tiesi Antiokeiassa olevien ystäviensä kautta. Valitettavasti Julianus söi sotamiesten yksinkertaista ruokaa eikä kuljettanut erityisiä kokkeja mukanansa sotaretkillään. Mutta kun hän kerran oli palannut sodasta, niin saattoi kyllä sattua tuolle omituiselle miehelle, joka yhdisti sotilaan ja filosofin kieltäymykset, että hän tahtoi maistaa taiteen sääntöjen mukaan valmistettua keisarillista ateriaa. Silloin oli hetki tullut äsken hankitulle, kokille ansaita itselleen taivaan ja maan suosio. Jos hänen onnistut saada keisari päiviltä pois, niin hänen nimeään siunattaisiin hiljaisuudessa; jos yritys tuli ilmi ja rangaistiin, niin Konstantinopolin patriarkka oli varmasti antava hänelle sijan pyhimysten säteilevässä piirissä. Erityinen päivä vuodessa oli saava nimensä martyyristä, ja tämä oli kaikkina aikoina oleva hurskasten kristittyjen kunnioituksen esineenä.

Vaan jos kaikki nämä juonet Antikristusta vastaan raukeisivat tyhjiin, niin Petros oli päättänyt katsoa mitä hän itse voi tehdä. Hän ajatteli kasvattipoikaansa, haaveksivaista nuorukaista. Hän saattaisi antaa tikarin Clemensin käteen. Tämä olisi empimättä uhraava itsensä kirkon asialle. Vaan tämän ajatuksen Petros heti hylkäsi, sillä hän toivoi kokonaan toista Clemensin persoonasta. Sitä paitsi oli, piispan alamaisissa toisiakin, eikä harvoja, sekä pappeja että maallikoita, joita voitiin käyttää samaan pyhään asiaan. Oli miten oli, Julianuksen elämä ei ollut kestävä kauan. Ellei Jumala itse suvainnut välittömästi panna rajaa hänen vaaralliselle elämälleen, niin se oli tapahtuva välillisesti jonkun oikeauskoisen avulla. Siitä ei ollut epäilemistä.

Tuskallako, vavistuksellako Petros katseli näitä ajatuksiaan silmiin? Ei, se taistelu, jonka päätös ratkaisi hänen elämänratansa, oli jo aikoja sitten suoritettu. Hänen päämääränsä oli varma. Huimaavaa korkeutta ei voitu saavuttaa, jos hän katseli niihin kuiluihin, joiden välitse hänen täytyi etsiä tiensä. Hän katseli päämääräänsä uskonnollisella ihastuksella eikä pitänyt häpeällisenä tekona, vaan nöyrästi tarjottuna uhrina sitä, että hän heitti siveellisen ihmisensä teurastettavaksi jumalansa alttarille. Jos Juudit, hän joka hyväilyllä ja suuteloilla juovutti Herran vihollisen, hän joka kiersi pehmeät käsivartensa sen kaulan ympäri, jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä leikkasi poikki -- jos hän sittenkin ansaitsi ylistystä Israelin sankarittarena, niin saattoi Petros, kirkon sotilas, pitää päänsä pystyssä, sillä mitkä keinot hän valitsikin, yksi seikka oli varma: hän ei ollut koskaan teeskennellyt ystävyyttä vihollisilleen, ei koskaan hyväillyt sitä päätä, jonka aikoi hakata poikki.

Petros oli Ateenan vainojen aikana pitänyt huolta siitä, että Kryysanteus olisi ulkopuolella kaikkea vaaraa. Tämä hellyys filosofin henkeä kohtaan johtui niistä toiveista, jotka Petros oli rakentanut nuoreen kasvattipoikaansa. Clemens oli Kryysanteuksen ainoa poika ja kerran laillisesti siksi tunnustettava. Kysymyksenä oli vain aika, milloin sen piti tapahtua. Siihen iloon, joka odotti Kryysanteusta, kun hän sai takaisin kadotettuna pidetyn ja vielä kaivatun Filippoksen, täytyi sekaantua paljo katkeruutta kun hän havaitsi, että tämä poika oli kristitty ja pappi. Niin, jos Petros tunsi Kryysanteuksen, niin katkeruus ja tuska oli suuresti voittava ilon. Siinä olisi isku, joka koskisi hänen ylpeyteensä kovemmin kuin mikään muu. Clemensin uskonnolliseen vakaumukseen katsoen ei Petros pelännyt mitään tästä ilmitulosta. Hänen sielunsa oli kasvanut kiinni ankarimpaan oikeauskoisuuteen, eikä mikään seurustelu isän ja sisaren kanssa, eivät mitkään esimerkit, mitkään opetukset, mitkään rukoukset, mitkään uhkaukset voisi temmata sitä irti maaperästään. Petros oli aina säilyttävä valtansa Clemensin yli.

Petros oli varma siitä, että Kryysanteus, huolimatta inhostaan kaikkea kristityn nimellistä kohtaan, oli tunnustava Clemensin kadonneeksi Filippos pojakseen, nähtyään ne todistukset, jotka näyttivät todeksi tämän syntyperän. Vaan toista oli tunnustaa hänet pojakseen, toista taas tehdä hänet suunnattoman omaisuutensa perilliseksi. Oliko Kryysanteus tekevä tämänkin? Petros epäili, pätevistä syistä. Se olisi samaa kuin jättää se mahtava ase, jota hän niin hellittämättä käytti vanhan sivistyksen ja opin vihollisia vastaan -- jättää se juuri samojen vihollisten käsiin, hänen omaa asiaansa vastaan käytettäväksi. Ne vastakohdat, joita välttämättömästi täytyi ilmautua isän ja pojan välille, saattoivat myös heikontaa, jopa kenties tukeuttaakin isällisen tunteen. Ja olihan sellaisen pojan rinnalla vielä tytär, jolla yksin oli tähän asti ollut oikeutta perintöön, -- jolla oli isänsä koko rakkaus ja joka ansaitsi sen. Petros oli kuullut huhun, että Kryysanteus oli tehnyt perintösäännöksen, jossa oli määrännyt puolet omaisuudestaan Hermionelle, puolet Akadeemian filosofikoululle. Tämä huhu oli jälkimäiseltäkin osaltaan todennäköinen, sillä vanhoista ajoista oli rikkaiden Ateenalaisten ollut tapana tehdä perintösäännöksiä tämän opiston hyväksi, ja Kryysanteuksella oli siihen sitä suurempi syy, kun hän oli sen tukipylväs, oli Platoonin seuraajia sen oppituolilla ja näki Akadeemiassa vanhan opin, sivistyksen ja filosofian mahtavimman tuen. Mitä tuli Petroksen tehdä? Hänestä oli ylen tärkeätä, että Clemens peri Kryysanteuksen omaisuuden, sillä Clemensin käsistä se joutuisi ennen pitkää Petroksen omiin käsiin, ja kun tämä kerran oli sen omistaja, niin ei mikään valta maan päällä voinut häntä estää pääsemästä Rooman piispanistuimelle, kunhan valtakunnan valtikka oli joutunut odotetun homoiuusialaisen keisarin käteen.

Sittenkuin tämmöinen onnellinen hallitsijanvaihdos oli tapahtunut -- ja Petroksen käsityksen mukaan sen täytyi tapahtua -- hän saattoi varmasti toivoa että perintökysymys oli ratkaistava hänen edukseen. Sillä joko Kryysanteus pani Clemensin perillisekseen tai ei -- kun hän vain oli tunnustanut hänet pojakseen, niin ei homoiuusialainen keisari missään tapauksessa epäilisi jättää hänen omaisuuttaan nuorelle papille, jonka kautta se ennemmin tai myöhemmin joutuisi kristillisen kirkon välittömään tai välilliseen haltuun.

Clemens luultavasti ei tullut pitkäikäiseksi. Hänen ruumiillinen majansa oli heikko, hänen sieluelämänsä viittasi aikaiseen poislähtöön, hänen taipumuksensa mystiikkaan edisti hänen elämänsä öljyn kulumista, välttämättömät eripuraisuudet isän kanssa, ristiriitaiset tunteet, joille hänen ja isän väli oli paneva hänet alttiiksi, olivat hänen kuolemaansa jouduttavat. Sen jälkeen oli Petroksen oleva aika tuoda esille Clemensin kirjoittama ja hänen haltuunsa antama jälkisääntö, joka tosin määräsi kirkon hänen perillisekseen, vaan Petroksen, hänen kasvatusisänsä, pääoman yksinvaltiaaksi hoitajaksi.

Siihen aikaan oli vielä olemassa vanha laki, jonka mukaan tyttäret eivät saaneet periä. Tämä laki oli liian tyly, ettei olisi ajan pitkään joutunut unohduksiin; ainakin oli yhä enemmin lakattu sitä noudattamasta. Vaan Petrokselle oli kylläksi, että laki _oli olemassa_; sen sovittamisesta Hermioneen hän aikoi itse pitää huolta. Vaan jos Kryysanteus tyttärensä eduksi oli ryhtynyt johonkin erityiseen toimenpiteeseen, niin uskoi Petros varmasti, että hän oli sen peruuttava tai rajoittava, saatuaan sen odottamattoman tiedon, että hänen tyttärensä puolisokin oli kristitty.

Petros oli aikonut Kryysanteukselle antaa tämän odottamattoman tiedon hänen tyttärensä hääpäivänä, joka ei nyt enää saattanut olla kaukana, sillä Hermionen ja Karmideen kihlajaiset oli jo vietetty.

Karmides, sanoi piispa itsekseen, oli ase, jolla Herra; Petroksen kautta, oli vielä muun rangaistuksen lisäksi rankaiseva pääpakanaa ja hänen tytärtään. Hermione rakasti häntä eikä Kryysanteus voisi tehdä heidän yhteyttään tyhjäksi, sittenkun avioliiton irroittamaton side oli kerran solmittu. Vaan kuinka onnettomaksi tämän liiton täytyi tulla, kun Karmides oli huomannut pettyneensä varsinaisessa tarkoitusperässään: hävinneen taloudellisen asemansa parantamisessa!

Hänen taipumuksensa Hermionea kohtaan oli kylmenevä ja muuttuva siksi nurjaksi mieleksi, joka on sellaisen onnistumattoman hankkeen luonnollinen hedelmä. Hänen halunsa irstailuun oli sitä vastoin heräävä, jos Petros oikein tunsi Karmideensa. Kuinka voisi Hermione kestää sellaisen avioliiton taakkaa? Hänen sielunsa täytyi taakan alla joko taipua tai murtua. Edellisessä tapauksessa -- maahan masentuneena, toivotonna ja kärsivänä -- hän ei kauan voisi hyljätä ainoata lohdutusta, mikä sellaisessa tilassa on olemassa. Hän ei voisi vastustaa Petroksen kaunopuheliaisuutta. Hän kuuntelisi Evankeliumia ja kääntyisi.

Silloin Kryysanteuksen tytär, samoin kuin hänen poikansakin, olisi kristillisen kirkon jäsen. Kristinuskon kiivas vihollinen olisi nöyryytetty. Hän jäisi seisomaan kuin kuorittu puu, josta oksat on taitettu.

Jälkimäisessä tapauksessa Hermione pian kuihtuisi ja kuolisi kuin myrskyn taittama kukka.

Kummassakaan tapauksessa ei piispan toiveilla Kryysanteuksen omaisuuteen nähden ollut Hermionen puolelta mitään pelättävää.

Petros pelkäsi ainoastaan yhtä -- että Kryysanteus kuolisi, ennenkuin Filippos olisi tuotu esiin pimeydestä ja tunnustettu hänen pojakseen.

Petroksella oli pätevät syyt salata Clemensin syntyperä, niin kauan kuin Julianus oli Rooman valtakunnan keisari ja valta pakanallisen puolueen käsissä.

Vasta kun keisarina oli mies, jonka hurskas mieli osasi alistaa maallisen oikeuden kirkon ja opin pyhien etujen alle, oli viisasta astua tämä tärkeä askel. Sillä nykyisissä oloissa tosiaankin ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan luultavaakin, että Petros, jos asia liian aikaiseen tulisi ilmi, virastaan huolimatta tulisi syytetyksi ja tuomituksi karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

Sillä tuomari, jonka järkeä pakanallinen pimeys sokaisi, ei tietysti ottaisi ollenkaan lukuun sitä seikkaa, että lapsi varastettiin siinä jalossa tarkoituksessa että sen sielu pelastettaisiin kadotuksesta.