Part 27

-- Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut. He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani ... vaan ... oli miten oli, minä tahdon sotaa ja laakereita.

-- Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä senaattina että kansana.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sinä olet rikas, Annæus.

-- Oh, enpä liiaksi...

-- Ja antelias...

-- Sinä imartelet minua.

-- En, Zeus auttakoon, minä tarkoitan, että olet antelias siinä missä anteliaisuus edistää sinun aikeitasi. Rikkaus ja anteliaisuus ovat ominaisuuksia, jotka aina voittavat sotilaan sydämen ja nykyään saattavat tehdä sen sitä enemmin, koska Julianus ei suinkaan ole hemmotellut joukkojaan ylellisillä lahjoilla. Jatkakaamme sinun parempien ominaisuuksiesi luetteloa. Sinulla on miellyttävä olemistaito, omituinen kyky saavuttaa rahvaan suosiota...

-- Hyvä. Mitä muuta?

-- Sinä olet siveä siveiden kanssa, hävytön hävyttömien kanssa, ylimys ylimysten kanssa, alhainen alhaisten kanssa...

-- Karmides, sinä liioittelet ansioni, sanoi prokonsuli häveliäästi.

-- En, minä en liioittele. Sinä olet homouusialainen ja homoiuusialainen, kuinka kulloinkin, sinä tunnustat monta jumalaa, yhden jumalan tai et yhtään jumalaa, miten olot vaativat...

-- Karmides, sinä sirottelet ruusuja jalkoihini...

-- Olet teräväpäinen, tarkkasilmäinen, älykäs, maailmaakokenut, viekas, toimelias, väsymätön, tyyni ja kylmäverinen...

-- Seis, minä horjun näin monien ominaisuuksien kuorman alla, hyvä ystäväni. Älä lisää niitä, minä pyytämällä pyydän sinua! Älä pane kiveä kuorman päälle, Karmides!

-- Vieläpä luulen sinussa olevan urhoollisuuttakin ja sotapäällikön kykyä. Vai mitä sanot itse?

-- Siinä minulla on sama käsitys kuin sinullakin.

-- No, mitä sinulta sitte puuttuu, Annæukseni, ollaksesi kerran ystäväsi Karmideen ja jokaisen muun Rooman kansalaisen pään omistaja?

-- Mitä tarkoitat?

-- Että sinä, ylimys ja Senecan jälkeläinen, jolla on vanhaa roomalaista verta suonissasi, mahtanet kyllä saavuttaa saman onnen, minkä Illyrian talonpoikien ja arapialaisten rosvojen pojat ovat saavuttaneet.

-- Karmides, sinä puhut arvoituksia. En ymmärrä sanaakaan puheestasi.

-- Minä ennustan mahdolliseksi, että diadeemi kerran kaunistaa kutriasi.

-- Kutriani? Ilkeä ystävä! Minä olen uhrannut kutrini valtion ja hyödyttömän jumaluusopin alttareille. Pääni on kalju kuin Julius Caesarin.

-- Tee siis niinkuin hän! Diadeemi on ponnistuksien arvoinen, ellei muun vuoksi, niin siksi että se peittää kaljun pään.

-- Minä alan sinua ymmärtää ja minun täytyy varoittaa sinua. Sanasi vivahtavat valtionkavaltajan puheeseen. Julianus, hyvä ystävä, on minua nuorempi. Älkäämme tekeytykö tyhmiksi ja naurettaviksi toistemme silmissä.

-- Persialaiset ovat hyviä ampujia ja kristityt tottuneita myrkynvalmistajia. Ennustuksia on kulussa, joiden mukaan keisari ei elä kauan.

-- Hillitse kielesi! Jumalat suojelkoot keisarin elämää! Jos jatkat tätä jumalatonta puhetta, niin minun täytyy. lähteä ja heittää sikseen se yksinkertainen ateria, jolla toivoin tämän illan viettää sinun seurassasi. Hämärä on jo tullut, ja minä palaan vasta huomenna Korintokseen. Minulla on sinulle sitä paitsi erityinen asia, jota en saa unohtaa. Sinä tiedät, kuinka alttiisti noudatan Eusebian mieltä. Muiden oikkujen ohessa hänellä on sekin, että tahtoo ympärilleen kauniita kasvoja. Hän on nähnyt nuoren orjasi Aleksandroksen ja kehottanut minua ostamaan hänet sinulta. Minkä hinnan määräät?

-- Minä en myy häntä.

-- Oh, niin sanot vain kiihottaaksesi minua. Pöydässä toivottavasti sydämesi pehmenee. Me lykkäämme siksi keskustelun asiasta. Olet luultavasti hyljännyt pelin huvituksen?

-- Olen.

-- Sitä saatoin odottaakin Kryysanteuksen tulevalta vävyltä ja Hermionen kihlatulta. Muussa tapauksessa olisimme panneet orjan rahvelipeliin. Kummallinen kohtalo! Kuinka me molemmat olemme muuttuneet! Me olemme nyt vakavia ja siveellisiä ihmisiä. Itselleni en suinkaan lue tätä ansioksi, sillä olen neljänkymmenen vanha ja ylikin ... minun tuleentumisaikani on tullut. Minä huomautan sen. vain kummastuttavana todistuksena siitä, kuinka kaksi ihmistä on voinut muuttaa maailman ja vuodattaa siihen paremman hengen. Millainen keisari, sellainen hänen kansansa. Ja kuinka uskollinen vartija keisarilla on Kryysanteuksessa! Hän panee meidät kouluun ja valvoo vitsa kädessä käytöstämme. Jalo Kryysanteus, en voi kyllin häntä ylistää. Häntä ajattelemalla olen tykkänään tukehduttanut aistillisen luontoni. Minä tutkin nyt Platooniani, kun olen vapaa virkatoimista, ja näen hirmuista vaivaa päästäkseni osalliseksi jumalallisesta hurmaustilasta. Sinä voisit viitata tähän seikkaan, kun ensi kerran tapaat Kryysanteuksen. Tahdon, että hän tuntee Akaian prokonsulinsa oikein perinpohjin. Kuinka onkaan? Vieläkö Kryysanteus on yhtä ahkerassa kirjevaihdossa keisarin kanssa, aseiden kalskeesta ja sotaretkistä huolimatta?

-- On, ystäväni.

-- Sitä parempi.

Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi, että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella illallisella kuin tämäkin oli.

Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen illallisen.

Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja läksi ulos.

Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta pilviharso riippui yli ilmanrannan.

Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa, yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut varjostivat.

-- Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, -- vaan tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat, saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!

Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

-- Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja kaikki oli ääneti hänen ympärillään. -- Loukkautuiko hän viipymisestäni vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei, minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.

Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi haamun pajupuiden varjossa.

Se oli Rahel.

Karmides tunsi tarttuessaan tytön käteen, kuinka hän vapisi.

-- Oletko kauan odottanut minua? kysyi hän.

-- En tiedä, vastasi Rahel, -- vaan hyvä on, että tulit. Minä istuin ajatuksissani, kun näin sinua. Luulin pimeässä, että se oli isäni.

-- Sinun on vilu, Rahel, sanoi Karmides. -- Minä tunnen että vapiset. Anna minun kääriä manttelini ympärillesi.

-- Ei, yötuulen kylmyys on suloinen. Se ei tule kylmästä ja uskottomasta sydämestä. Muutoin, mitä siitä huolit, että olen kipeä, että pian kuolen?

-- Rahel, kuinka voit kysyä minulta noin!

-- Sinäpä ... sinä Karmides ... sinä se annat minulle kuoleman. Ovatko sanani siis kovia ja kohtuuttomia?

-- Rahel, mielesi on kuohuksissa etkä ajattele mitä sanot. Malta mieltäsi ja puhukaamme tyynesti! Me tapaamme toisemme nyt viimeisen kerran. Käyttäkäämme siis tilaisuutta niin, että eroamme kuten sopii: tyyntyneinä, lohdutettuina, vahvistettuina molemminpuolisessa lämpimässä ja pysyväisessä ystävyydessä. Istahda tähän viereeni! Puhukaamme niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä, ja siitä kovasta täytymyksestä, joka käskee meidät eroamaan. Ellet sitä voi tehdä, ja jos täytymys sinusta vielä näyttää julmalta väkivallalta, niin nojaa pääsi rintaani kuin sisar veljeensä, valita viimeinen kerta kohtaloa, joka on välttämätön, ja kuuntele ensiksivalitsemaasi ystävää, joka tahtoo rohkaista ja vahvistaa sinua. Miksi vedät kätesi pois, rakas Rahelini? Jos tahdot siten lausua syytöksen Karmidesta vastaan, niin teet itsesi syypääksi kovuuteen ja vääryyteen. Jos olen rikollinen, niin ainoastaan rakkauteni on tehnyt minut siksi. Sano minulle, Rahel, minäkö olen rakentanut ylipääsemättömän muurin välillemme? Oi, minä en aavistanut sellaista olevan. Muutoin en olisi koskaan ilmaissut lempeni tulta, en koskaan koettanut saada vastarakkauttasi! Jos ketään syytät, niin sinun täytyy syyttää isääsi; hän ylenkatsoi minut ja työnsi minut pois, koska olin vieras hänen kansalleen. Kun pyysin sinut vaimokseni, niin hän hylkäsi tarjoumukseni häpäisevällä ja mieltä kuohuttavalla tavalla. Olen siksi heikko, että vielä nytkin saatan harmistua, kun muistan sitä hetkeä. Hän olisi voinut käyttää lievempiä ja vähemmin pilkkaavia sanoja, kun lausui tuomionsa rakkaudestamme. Vaan itse asiassa hän oli kuitenkin oikeassa, sillä on olemassa perinnäisiä ajatuskantoja ja tapoja, jotka ovat pyhiä ja joita täytyy kunnioittaa. Sinun, Rahel, joka olet Israelin lapsia ja hurskaan miehen tytär, pitäisi tietää se.

-- Minä tiedän, sanoi Rahel. -- Tiedän, että meidän täytyy erota. Sinun puhelutapasi vakuuttaa minua siitä parhaiten.

-- Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus, millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat lapsellisen nöyryyden alttarille.

-- Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa, eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.

-- Älä sano niin, Rahel!

-- Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. -- Yhtä minulla on vielä rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa. Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin, että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni, että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin nähden ... ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle... Mutta miksi puhun nyt tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme. Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka minulle annoit, Karmides. Kas tässä!

Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.

-- Rahel, sanoi Karmides -- isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää, että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta? Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison, joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena unelmana...

-- Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. -- Älä puhu noin! Sinä olet kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi enkä tahdo vedota omaantuntoosi.

Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi Rahelin jatkaa:

-- Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.

-- Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoi Karmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.

-- Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa, ennenkuin palaan kotiini.

Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.

-- Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. -- Yö on pilvinen ja kolea. Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edes Peraieuksenkadulle.

Rahel ei vastannut.

-- Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla äänellä. -- Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi, masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!

-- Armahtakoon Jumala meitä molempia!

-- Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi... Vaan jättää sinut tänne näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?

-- Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani, sillä minä lähden täältä uhrialttarille.

-- Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?

-- Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen. Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.

-- Rahel, sanoi Karmides, kumartuen alas ja tarttuen hänen käteensä. -- Viimeiset hellät jäähyväiseni! Toivon, että onnellisina tapaamme toinen toisemme jälleen, kun haavat ovat parantuneet ja yhteiset muistomme puhdistuneet katkeruudestaan!

-- Jumala varjelkoon sinua jälleennäkemisestä! Siitä himmenisi onnesi, sanoi Rahel ennustajan äänellä.

Karmides kääri manttelin ympärilleen ja jätti uhrinsa. Tämä istui liikkumatonna puron rannalla pajupuiden läheisyydessä, niin kauan kuin Karmides vielä saattoi erottaa häntä silmillään yön pimeydestä. Sade valui virtoinaan, ja tuuli huokaili vanhassa, ravistuneessa muurissa, joka erotti tuon aution paikan Peiraieuksenkadusta.

Kun Rahel oli yksin, pääsi hänessä valloilleen se syvä epätoivo, joka, pidätettynä puhkeamasta ilmi keskustelun kestäessä, oli antanut hänelle näennäisen voiman ja estänyt kyyneleet vuotamasta. Hän väänsi käsiään, sanoi itseään hyljätyksi leskeksi, heittäysi maahan, tempasi hunnun pois päästään ja kylvi hiekkaa hiuksiinsa.

Näiden tuskanpuuskien välillä hän asteli edestakaisin puron rannalla kädet suonenvedon tapaisesti nyrkkiin puserrettuina ja suortuvat hajallaan kuin suruhuntu vaaleilla laihtuneilla kasvoilla, kunnes seisahtui ja painoi kädet rintaansa. Hän tunsi sydämensä alla liikkeen, jonka merkityksen hän aavisti. Hän oli viime päivinä useammin kuin kerran tuntenut samaa tunnetta.

Hänen voimansa pettivät. Hän kiirehti istumaan märkään maahan ja nojautumaan pajupuuhun, ennenkuin vaipui tiedottomaksi.

SEITSEMÄS LUKU.

Clemens ja Eusebia.

Me jätimme Clemensin omituiseen asemaan kauniin Eusebian luo. Hän oli tullut sinne, osaksi pyytääkseen häneltä anteeksi orjatar raukan puolesta, joka oli särkenyt kalliin toalettirasian, osaksi pitääkseen nuhdesaarnan Eusebialle siitä julmuudesta, jota tämä välistä harjoitti palvelijattariansa kohtaan, julmuudesta, joka ei ollenkaan sopinut hurskaalle ja kristilliselle emännälle.

Vaan kauniin naisen näky ja hänen kysymyksensä, mitä hän tahtoi näin myöhäisellä hetkellä, sai, etenkin kysymyksessä ilmautuvan ihmettelyn vuoksi, Clemensin kokonaan hämille. Hän alkoi ymmärtää, että hänen intonsa ja hellä sydämensä olivat houkutelleet hänet sangen sopimattomaan tekoon. Hän seisahtui ovelle, ujona ja hämillänsä ja änkytti viimein katkonaisen anteeksipyynnön.

Eusebia oli siksi jalomielinen, että itse auttoi esilukijaa pulasta. Hän istahti taas mukavasti purppurasohvaansa ja pyysi hurskasta kunnianarvoisaa veljeä astumaan ovelta peremmälle ja sanomaan asiansa, joka epäilemättä oli tärkeä, koska sitä ei voitu lykätä huomispäivään.

Sen jälkeen ja odottamatta mitään selitystä Clemensin puolelta hän rupesi kyselemään piispan terveyttä, ylisteli suuresti hänen viimeistä saarnaansa ja puhkesi katkerasti valittamaan oikeauskoisen seurakunnan ahdistettua tilaa.

Sillaikaa Clemens tointui taas tajuihinsa, ja kun Eusebian puhe joutui viimeksimainittuun aineeseen, joka oli esilukijankin lempiaine ja hänen ajatuksiensa alituinen esine, niin hän sai rohkeutta ja halua ottamaan osaa keskusteluun ja yhtyi sydämellisesti niin hyvin hurskaan Eusebian katkeraan valitukseen nykyaikain johdosta kuin myöskin hänen peittelemättömästi lausumaansa toivoon, että maailman tila pian vaihtuisi. Clemensiä ei enää huikaissut pienen kullalta kimaltelevan huoneen komeus eivätkä saattaneet hämille Eusebian säteilevät silmät, jotka salamoitsivat vuoroin harmista, vuoroin ilosta, samalla kuin hänen soinnukkaan äänensä sävy vaihteli aina keskustelun kulun ja keskusteltavan aineen mukaan.

Vasta kun tätä puhelua oli kestänyt jokseenkin kauan, Eusebia näytti muistavan että Clemens oli tullut jollain erityisellä asialla, ja kysyi nyt iloisella äänellä mikä oli saanut niin nuoren, mutta kunnianarvoisan miehen käymään näin myöhään hänen luonansa.

Clemens kertoi nyt mitenkä oli tavannut nuoren orjattaren ja mitenkä tämä oli pelännyt palata kotiin, kun oli rikkonut rasian, ja hän pyysi Eusebiaa antamaan sen orjalleen anteeksi, koska tämä ei ollut tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa vaan varomattomuudessaan.

Asiansa toisen puolen, nimittäin nuhdesaarnan Eusebialle tämän kovuudesta orjattaria kohtaan, Clemens päätti tykkänään jättää sikseen, sillä keskustellessaan prokonsulin puolison kanssa hän oli alkanut tulla siihen vakaumukseen, että tuo julmuus oli ainoastaan panettelua, sillä olihan se mahdotonta näin hurskaassa, kauniissa ja lempeässä naisessa.

Clemens oli siis havainnut, että Eusebialla, paitse hurskauden ja lempeyden suuriarvoisia ominaisuuksia, oli myös kauneuden.

Mutta kuinka hän hämmästyi sitä muutosta, mikä näkyi tapahtuvan Eusebian olennossa, niin pian kuin hän mainitsi orjatar raukkaa ja rikottua rasiaa!

Viha kuvautui selvään samoissa kasvoissa, joista Clemens äsken oli lukenut hurskautta ja lempeyttä. Eusebialla näkyi tuskin olevan aikaa kuunnella häntä loppuun, ja kun hän oli puhunut niin Eusebia nousi seisoalleen ja polki pienellä jalallaan lattiata.

Hän kysyi kiivaalla äänellä nuorelta esilukijalta, kuinka tämä rohkeni ottaa puolustaakseen huolimatonta ja niskoittelevaa orjatarta tämän omaa emäntää vastaan, ja ilmoitti, että orjattaren vika oli rangaistava mitä ankarimmin, hänelle itselleen pelotukseksi ja muulle talonväelle varoitukseksi.

Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti, että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.

Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.

Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia. Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.

Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.

Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto, että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä vaelluksesta.

Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.

Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi julmuuteen orjattariansa kohtaan.

Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta, koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että parantaa Eusebiaa.