Part 26

Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä, pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, -- noiden silmien, jotka jo itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.

Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.

Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen elämänvaellus oikeuttavat.

-- Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, -- kiitän jumalia, että saan nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.

-- Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.

-- Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, -- miettimään asioita, joita en käsitä.

-- No niin? sanoi Hermione.

-- Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai elääkö se vielä kuoleman jälkeen.

-- Kuinka? Epäiletkö sitä?

-- En tosin. En ole koskaan epäillyt sitä ... ennen kuin nyt tänä iltana...

-- Ja miksi tänä iltana?

Meedes kertoi Kimoonin talossakäynnistä ja hänen kanssaan syntyneestä keskustelusta.

Meedes lisäsi, että keskustelu oli jättänyt levottomuutta hänen sieluunsa, ja että hän, oli nyt tullut etsimään rauhaa Hermionelta.

Hänellä oli se vakaumus, että Hermione, joka oli oppinut niin paljon isänsä viisautta, kyllä kykenisi karkoittamaan Kimoonin kylvämän epäilyksen.

-- Älä ole huolissasi, Meedes, sanoi Hermione. -- Anna minun kuulla Kimoonin perusteet, ja minä lupaan kumota ne.

-- Hänen perusteensa? Niin, tiedätkös, hyvä emäntäni, jos hänellä sellaisia oli, niin minä olen ne nyt tykkänään unohtanut. Vaan hän näytti sormellaan lamppua ja sanoi että, niinkuin se sammuu, niin sammuu sielukin. Ja jumalia hän kielsi, ja sanoi että maailma on syntynyt onnistuneen nopanheiton kautta. Voitko kumota sellaiset väitteet?

-- Se ei ole ollenkaan vaikeata, Meedes, jos vaan tahdot jännittää tarkkaavaisuutesi käsittääksesi, mitä sanon.

-- Tarpeetonta, hyvä Hermione. Niin pian kun sanot voivasi kumota Kimoonin väitteet, uskon sinua enemmän kuin omaa ymmärrystäni. Sielu ei siis sammu niinkuin lamppu, vaan elää ruumiin kuolemankin jälkeen ... onhan niin?

-- On, vastasi Hermione, ja hän koetti nyt niin selvästi kuin mahdollista esiintuoda ne todistukset, jotka Platoon on esittänyt sielun kuolemattomuudesta.

Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen, voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen, lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään, joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.

Hermione lisäsi:

-- Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi. Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle, hyvä vanha ystäväni.

-- Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä nostanut. -- Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin. Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.

Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.

-- Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudestaan.

Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä. Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.

Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.

-- Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, -- ellei todennäköisyydessä ole sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.

-- Mutta miksi, kysyi Meedes, -- miksi eivät jumalat anna meille täyttä varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?

-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, sanoi Kryysanteus. -- Mitä arvelet palvelijasta, joka täyttää velvollisuutensa ainoastaan rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta?

-- Niin tekevät kyllä useimmat palvelijat, hyvä herra.

-- Minkä tähden?

-- Koska eivät rakasta herrojansa.

-- Jos rakastaisivat heitä, täyttäisivätkö silloin velvollisuutensa rakkaudesta, eivätkä pelosta?

-- Tietysti.

-- Eikö Jumala ole herra, jota ihmiset, hänen palvelijansa, voivat rakastaa?

-- On kyllä.

-- No hyvä, hänellä on siis myös oikeus vaatia, että tottelemme häntä rakkaudesta, vaan emme pelosta tai palkinnon toivosta. Maalliselle isännälle saattaa olla kylläksi, kun palvelija tekee työnsä, teki hän sen millä mielenlaadulla hyvänsä. Maailman Herra sitä vastoin ei tule rikkaaksi eikä köyhäksi ihmisten päivätöistä. Se työ, joka hänen edessään kelpaa, on sydämen puhdistuminen ja sielun jalostuminen. Mutta tulevaiseen elämään kohdistuvat toiveet ja tuumailut tätä eivät edistä, vaan ehkäisevät. Meidän tulee elää kuin olisimme katoavaisia olentoja, tehdä hyvää hyvän itsensä tähden. Mies, joka epäilee kuolemattomuutta, vaan tekee hyvää, koska hän on ymmärtänyt sen jumalallisuuden, on jumalille otollisempi kuin se joka uskoo kuolemattomuuteen ja tekee samat teot pelon tai toivon pakotuksesta.

Kryysanteuksen sanat eivät miellyttäneet Meedestä. Hän oli toivonut saavansa herraltaan täydellisen varmuuden.

-- Mahdollista on siis kuitenkin, että sammun kuin lamppu, kun kerran kuolen.

Tämä ajatus pyöri alituisesti Meedeen mielessä. Hän muisti mitä Kimoon oli sanonut kristityistä. Heillehän oli muka vaan lastenleikkiä saattaa ihminen täydelliseen varmuuteen sielun kuolemattomuudesta. Meedes alkoi ajatella salaista keskustelua Teodooroksen tai jonkun muun kristittyjen salaisuuksiin perehtyneen henkilön kanssa; piispa Petros olisi paras; olihan hän herättänyt pylväsmiehen Simoonin kuolleista. Meedestä pidätteli tästä keinosta ainoastaan ajatus, että semmoinen askel epäilemättä olisi hänen herrallensa vastenmielinen. Vaan viimein hän ei enää voinut levottomuuttaan kestää. Hän päätti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa käydä Petroksen luona.

Tämmöinen tilaisuus tarjoutui pian Alkmeenen välityksen kautta; tämä oli tuskin huomannut syyn vanhan portinvartijan sureksimiseen, ennen kuin hän hurskaana, vaikka salaisena, kristittynä käytti sitä varovaisesti hankkiakseen kristinuskolle, uuden tunnustajan.

Eikä viipynyt kauan, ennenkuin Meedes oli voittanut epäröimisensä. Eräänä iltana hän seurasi Alkmeenea piispa Petroksen luo, ei suinkaan aikoen tulla kristityksi, vaan saadakseen sen täydellisen varmuuden, jota hän ikävöi.

Vaan siellä Meedes tuli vakuutetuksi, että varmuus ja kristinusko olivat erottamattomasti yhdistetyt. Usko ristinnaulittuun oli kuolemattomuuden ehto. "Joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."

Petros oli kaunopuheinen ja paloi innosta saada tuon vanhan orjan käännetyksi. Niin vähäpätöiseltä kuin tämä uskonmuuttaja näyttikin, saada hänet kristityksi oli kuitenkin saada voitto Kryysanteuksesta; se oli nöyryyttää kirkon orjuuden aikana tuota ylimielistä vihollista, viedä kristinoppi hänen omaan kotiinsa ja siten oikein käteentuntuvasti todistaa, kuinka vastustamaton, melkein luonnonvoiman tavoin vaikuttava tämän opin voima oli.

Meedes itse ei tarvinnut kuulla Petrosta kuin kerran vain, ikävöidäkseen kuulla häntä useammin. Niin pian kuin tilaisuus tuli, hän kävi uudestaan kristityn piispan luona. Ne opit, joista hän tuli osalliseksi, olivat niin korkeat ja valtaavat ja kuitenkin niin selvät, että hän mielestään ymmärsi kaikki tyyni.

Ja mitä kuolemattomuuteen tuli, niin Jumalahan itse oli nuo sanat sanonut: "joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut." Mitä filosofien todistelut ja inhimillisen ajattelemisen kypsymättömät hedelmät olivatkaan tällaisen lauseen rinnalla?

Vanha Meedes tuli kristityksi ja hänen nimensä merkittiin kirkonoppilaiden kirjaan.

Piispa kehotti häntä seuraamaan toistaiseksi Alkmeenen esimerkkiä ja salaamaan uskonsa. Meedes koetti, vaan ei voinut ajan pitkään niin tehdä, sillä uusi usko täytti nyt koko hänen sielunsa ja oli hänen onnensa. Hän ei myöskään voinut teeskennellä rakastetun herransa edessä -- yhtä vähän kuin ottaa osaa niihin talon tapoihin, jotka olivat vanhan opin kanssa yhteydessä. Meedes ilmoitti eräänä päivänä herrallensa, että oli kääntynyt kristinuskoon.

Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut, näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.

Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen. Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon, joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen. Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen hän ei enää ollut elävien joukossa.

Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita, eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut: köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja valtiollinen elämä.

Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.

Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.

Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi. He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.

Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus, jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin kaikki riippui!

Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin, hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä. Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?

Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa, joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.

Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, -- että Karmides oli _kastettu_ ja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti sidottu kristilliseen kirkkoon.

Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä, kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.

Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.

KUUDES LUKU.

Karmides ja Rahel.

Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli Annæus Domitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.

-- Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni. Siis hyvä ystävä, kuinka voi ... kenelle antaisin etusijan?...

-- Olympiodoorokselleko?

-- Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton...

-- Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja...

-- Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; -- minä tiedän sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton. Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan. Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat seuran sankareita... Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin, olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä, että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata missä Praksinoa oleskelee?

-- En, minä en ole vaivannut aivojani sitä aprikoimalla.

-- Kuten tiedät, hän ajettiin Kryysanteuksen toimesta Ateenasta pois. Kuinka minä kummastuin, kun muutamia päiviä sitten käydessäni Afroditen kuuluisassa temppelissä Korintoksessamme keksin hänet sikäläisten papittarien joukosta! Hän on vielä viehättävä... Tietysti ei minulle, joka olen uskollinen aviomies ja jonka silmät ovat avautuneet näkemään katoamatonta ... vaan minä otan täällä arvostellakseni esinettä sen omalta kannalta. Ja muistoistamme puhuttaessa ... missä Myroo parka lienee? Hänkin näyttää kadonneen näyttämöltä. Noiden tyttöriepujen elämä on kuin päiväkorentojen. Mutta mihin he joutuvat?

-- Myroostako sinä puhut? sanoi Karmides hajamielisen näköisenä. -- Anteeksi ... minun ajatukseni, en tiedä minkä johdosta, eksyivät muistamaan satua sudesta, joka kääntyi ja tuli rehelliseksi, kun oli kadottanut hampaansa. Myroo on kulkenut sitä tietä, jonka kohtalo on määrännyt hänen kaltaisillensa, vaan hiukan nopeammin kuin muut. Joku sairaus riisti häneltä hänen hempeensä. Olympiodooros, joka ennen muita oli hänen ystävänsä, ilmoitti hänelle eräänä päivänä, että hän oli ruma ja inhotti häntä. Tyttö lähti silloin, en tiedä minne. Häntä ei ole enää auringonpaisteisilla kukkuloilla. Kenties hän oleskelee jossain pimeässä syvyydessä. Älkäämme siitä enää puhuko. Kuinka kaunis puolisosi Eusebia voi?

-- Oivallisesti, niin kauan kuin annan hänen olla täällä Ateenassa. Hän on, paha kyllä, auttamattomasti kristittyjen hairausten vallassa ja kuolisi, ellei hän kerran viikossa saisi kuulla Petroksen, tuon lurjuksen, nuhdesaarnoja. En ole tahtonut häntä estää mielensä mukaan tyydyttämästä oikkujaan. Minun velvollisuuteni on tehdä kaikki hänen onnekseen.

-- Siinä teet viisaasti. Hurskaasta Eusebiasta voipi tulla mahtava puolustaja uskonhylkyri Annæukselle, jos kohtalo kerran määräisi, että kristitty keisari...

-- Vaiti, hyvä ystävä! Ei mitään hirveitä, majesteettirikollisia olettamisia!

-- Ja hänen esirukouksistaan voisi seurata, että Egyptin præfectura, jonka Julianus on sinulle luvannut, ei pujahda käsistäsi...

-- Sinun poliitillinen viisautesi on suuri, vaan älä kylvä noin viisaita sanoja tuuleen! Puhukaamme muusta! Näetkös, ystäväni, että olen laihtunut? --

-- En, Zeus auttakoon, minun on mahdotonta sitä huomata.

-- Tai ehkä oikeammin, minä en ole enää laajentanut vartaloani. Työskentelen kuin orja omaa lihaani vastaan. Ja voitko arvata mistä syystä? Säilyttääkseni sen notkeuden, jota vaaditaan sotilaalta. Julianuksen laakerit saavat minut kadehtimaan. Ne eivät suo minulle yörauhaa. Minun täytyy, minunkin, voittaa itselleni laakeriseppeleitä ja muurikruunuja.

-- Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?

-- Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini, kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nyt _illustris_ ja _clarissimus_, niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan, jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. -- Rauhan toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille olen uhrannut niin paljon...

-- Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana...

-- Tietysti.

-- Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi...

-- Aivan...

-- Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia härkäuhreja ... sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut suurin uhraaja Rooman valtakunnassa...