Part 23

Chapter 232,882 wordsPublic domain

-- Te valistuneet pakanat, jatkoi Teodooros, -- olette ylpeitä ylimyksiä; te puhutte toisesta uskosta valittuja henkiä, viisaita ja ajatukseltaan voimallisia varten; toisesta taas rahvasta varten. Te tahdotte sydämen itsellenne ja heitätte kansalle kuoren. Tätä käsitystä vastaan on sama rahvas itse noussut, ja sen vastaväite on Kristinusko. Te ette tahtoneet kukistaa alttareita, ette järkyttää yksinkertaisten uskoa, ette hajoittaa heidän harhakuviaan, jotka teidän arvelunne mukaan tekivät heidät onnellisiksi. Teidän joukossanne oli sellaisiakin, jotka valtion, järjestyksen tähden tahtoivat tukea vanhaa taikauskoa, luullen että sen poistuttua kaikki luhistuisi raunioiksi. Ikäänkuin valhe olisi se vahva side, joka pitelee maailmaa koossa! Silloin julistettiin kansan alhaisimmista piireistä, kalastajamökeistä ja työpajoista, samat käsittämättömät totuudet, jotka te olitte panneet talteen omaksi varaksenne. Tämä epäilemättä hämmästytti viisaita. Se oli mullistus ja niin kansanvaltainen, Hermione, niin vapaasuuntainen kuin ajatella voi. Se julisti yhden jumalan kaikille, yhden viisauden kaikille. Se julisti, että korkea ja alhainen, imperator ja orja ovat veljiä, saman isän lapsia, samaan perintöön osallisia. Pois Roomalainen, Helleeni ja barbari! Olemme _kaikki ihmisiä_. Pois herra ja orja! Olemme kaikki vapauteen luodut, todelliseen vapauteen, joka saavutetaan voitokkaalla taistelulla, kun taistellaan Jumalan avulla hirmuvaltaisia pahoja taipumuksiamme vastaan! Pois tuo korkein ja vaikeimmin ylipäästävä kaikista muureista, jotka erottavat ihmisen ihmisestä -- se joka erottaa vanhurskaat kadotetuista! Ei kukaan ole enää niin vanhurskas Jumalan edessä, ettei hän olisi syntinen, ei kukaan niin langennut, ettei hän voisi jälleen nousta! Pois itsetyytyväisyys samoin kuin epätoivokin! Itseensätyytyväisen ylpeys nöyryytetään ja nöyrän luottamus kohotetaan, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä katuvaisesta syntisestä kuin kaikista vanhurskaista koko maan piirissä. Tämä, Hermione, on kristillisyyden oppi, nämät ovat ne totuudet, joita Jesus Natsarealainen julisti. Sano minulle, etkö huomaa mitään erotusta hänen ja ihmeitätekevän Apolloonioksen välillä? Apolloonios herätti kuolleita ja teki ihmetöitä, jotka näyttivät Jesuksen ihmetöiden kaltaisilta; mutta mitä nämä olivat verrattuina Natsarealaisen suurimpiin ihmetöihin, jotka ovat hänen oppinsa ja elämänsä? Onko teidän Cæsareillanne, jotka te olette korottaneet jumaliksi, suurempi oikeus siihen nimeen, kuin Natsarealaisella? Te pelästytte meidän sanojamme, kun väitämme, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja kuitenkin on oma järkenne teille ilmaissut, kuinka välttämätön Jumalan ihmiseksi tuleminen on, ja teidän jumaluustarunne, joista monta voi täydellä syyllä kutsua ennustukseksi, viittaavat siihen, ennustavat sen. Eikö teidän taruissanne puhuta eräästä jumalasta, Dionyysos Zaagreuksesta, korkeimman jumalan rakkaimmasta pojasta, joka astui alas maahan, taisteli pahoja voimia vastaan, kärsi tuskallisen ruumiillisen kuoleman ja tämän kuoleman kautta, josta hän jälleen nousi ylös, tuli ihmissuvun vapahtajaksi? Kuka tämä Dionyysos Zaagreus on, muuta kuin unelma, jonka isänne ovat uneksineet tulevasta Kristuksesta? Entä ne joukot, jotka toivioretkeläisinä vaelsivat Eleusiiseen, -- luuletko että niitä vei sinne ainoastaan korkeamman tiedon ikävöinti jumalallisista asioista? Ei, he tiesivät varsin hyvin, ettei mysterioihin vihkiminen tehnyt ketään syvämietteiseksi filosofiksi. He kiirehtivät sinne, siksi että uskoivat saavansa pelastusta sieluilleen. Meidänkin päivinämme, sen jälkeen kun Julianus on uudestaan avannut mysterioiden temppelin, moni äskenvihityistä on kummastellen kuunnellut, kuinka siellä pimeässä ja salaisuudessa julistetaan samoja oppeja, joita kristinusko saarnaa päivän valossa yksinkertaisempina ja puhtaampina, ja moni on Eleusiistä palatessaan ikävöinyt, että saisi vaihtaa uneksitun Dionyysoksen todelliseen. Promeeteus laulaa, kallioon naulattuna, vanhojen jumalien kukistumisesta ja korkeammasta maailmanjärjestyksestä. Teidän tarunne tunnustavat selvän selvästi monin paikoin oman riittämättömyytensä ja, kuten juutalaisten pyhät kirjat, ennustavat Messiaan tuloa. Opettavathan uusplatoonilaiset filosofit viisaustieteenkin kannalta Jumalan ihmiseksi tulemista. Hekin puhuvat _sanasta_, jonka kautta kaikki on luotu; hekin sanovat uskon, toivon ja rakkauden hurskauden perustukseksi. Vaan kun he sitten opettavat, että Jumalan ajatukset ovat olijoita ja esineitä, niin eikö ole väärä johtopäätös siinä että he käsittävät Jumalan ihmiseksitulemisen ainoastaan filosofisena ajatuksena, eivätkä todellisuutena, joka yhdessä ihmisessä on tullut ruumisoloiseksi? Ah, filosofinen ajatus ei riitä antamaan epätoivoiselle sielulle rauhaa eikä autuutta.

Ajattele, Hermione, murhaajaa, joka kauhistuen herää vihan hurmauksestaan ja näkee verisen uhrin jalkojensa juuressa. Hän on tehnyt rikoksen, joka ei ole sovitettavissa. Hänen katumuksensa, hänen epätoivonsa, hänen päänsä, vaikkapa hän sen vapaaehtoisesti laskisi lain miekan alle, ei voi surmattuun palauttaa henkeä. Ajattele vielä hirveämpää, sielun murhaajaa, viettelijää, joka, asetettuna hyväntapaisen ja toivehikkaan lapsen holhoojaksi, turmelee sen luontoa, kehittää sen pahoja taipumuksia, syöksee sen lihallisuuden liejuun ja näkee suojattinsa viimein hukkuvan siihen. Ajattele häntä, kun hän on herännyt näkemään minkä kauhean työn hän on tehnyt. Silloin tulee katumus, jota ei mikään filosofinen ajatus voi estää päättymästä epätoivoon ja ikuiseen kadotukseen. Eivätkö semmoiset tarvitse täyttä vakaumusta siitä, että persoonallinen vapahtaja on olemassa, joka heidänkin tähtensä, että hekin saisivat syntinsä anteeksi, on kantanut Jumalan vihan ja lain kirouksen? Se askel siis, Hermione, mikä viepi sinun uskostasi minun uskooni, on askel ajatuksesta elävään todellisuuteen, verhotusta totuudesta verhottomaan ja ilmoitettuun.

Keskustelua jatkui kauan tähän suuntaan. Teodooros ei ensi kertaa puhunut Hermionen kanssa kristinopista. Hän oli jo kauan käyttänyt siihen jokaista tilaisuutta, ja niitä tarjoutui monta, sillä Teodooros oli, vaikka olikin kristitty ja pappi, melkein jokapäiväinen vieras Kryysanteuksen talossa. Heidän kesken oli syntynyt ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen; siksi erilaiset uskonnolliset mielipiteet eivät sitä häirinneet. Ne eivät olleet estäneet Teodoorosta tarjoamasta apuansa Kryysanteukselle, kun tämä keisarin tarkoituksia toteuttaakseen alkoi perustella vaivais- ja sairastaloja Ateenaan ja Akaian muihin kaupunkeihin. Teodooros ei näyttänyt välittävän tässä kohden uskonveljiensä arvosteluista; hänestä tuli pääpakanan innokkain auttaja kaikessa, mitä hän katsoi hyväksi ja hyödylliseksi, ja hän kuunteli tyynesti niitä soimauksia vääräuskolaisuudesta ja luopumuksesta, joita kristityt aivan yleisesti syytivät häntä vastaan. Hän kävi uusissa kouluissa eikä pelännyt astua filosofien luentosaleihin, jossa hän kuitenkin monen mielestä oli tukala vieras, sillä hän ei tyytynyt kuuntelemaan, vaan nousi itsekin vuorostaan puhujalavalle puolustamaan kristinoppia. Suuresti kummastelivat sivistyneet kuulijat, kun saivat nähdä kristityn papin, joka tyyneesti kuunteli vastustajain ajatuksia ja lämpimästi mutta rauhallisesti selitteli omiaan. Menipä hän usein Akadeemiaankin väittelemään julkisesti Kryysanteuksen ja hänen oppilaittensa kanssa. Jos hän siellä toisena päivänä voitettiin -- sillä siellä hän löysi mestarinsa väittelytaidossa -- niin hän palasi toisena päivänä uudet todistusperusteet mukana; hän sai aina keskustelun ja ajatustenvaihdon vilkkaaksi, lopulta häntä kaivattiin, jos hän jäi pois, ja nuoret akadeemialaiset alkoivat pitää häntä seuransa jäsenenä, kristittynä platoonilaisena.

Vaikkei hän saanutkaan mitään kääntymystä aikaan, niin hän hankki kuitenkin kunnioitusta kristinopille ja kylvi ehkä monen siemenen, jonka vasta tulevaisuudessa piti itämän.

Akadeemian puutarhoissa, samoin kuin yksityisissä keskusteluissaan Hermionen kanssa, hän koetti, vastoin kristittyjen käsitystapaa, näyttää, etteivät vanha ja uusi oppi seisoneet vihollisina toisiansa vastaan, ettei ollut toisella puolen perkeleen ja pimeyden valtakunta, toisella puolen Jumalan ja valon, vaan että niiden suhde oli kuin myöhemmän kehitysasteen suhde aikaisempaan, miehuuden nuoruuteen, ennustuksen täyttymiseen. Hän soi vanhalle sivistykselle kaiken sille tulevan kunnian ja myönsi sitä mieluummin järjen oikeuden, koska hänen ajatuksensa mukaan Jumalan yhteys ja sovituksen tarpeellisuus siinäkin oli ilmestynyt. Vaan järjen filosofian rinnalla hän puhui myös uskonnollisen tunteen filosofiasta, ja antoi jälkimäiselle etuoikeuden ja eri mielipiteiden välillä ratkaisevan äänen, koska, se nojautuu erehtymättömään vaistoon, joka löytää totuuden nopeammin ja varmemmin kuin mikään päätelmätaito.

Hän pyysi nuoria filosofeja lukemaan kristinopin pyhiä kirjoja, jolloin saisivat nähdä, että nämä kirjoitukset, samalla kuin ne selvästi lausuvat ne perustotuudet, jotka ovat ainoat, joille ihmisyys voi perustaa Herran arvoa vastaavan temppelin, kuitenkin kaikissa muissa kohdin jättävät mitä vapaimman tilan ajatuksen työlle ja kannustavat sitä tutkimaan jumalallisia asioita, eivätkä suinkaan sido eivätkä kahlehdi sitä.

Samaa hän esitteli tänä iltana Hermionelle. Hän veti manttelinsa alta esiin kirjakääryn ja pani sen tytön käteen. Se oli Johanneksen Evankeliumi. Hartailla pyynnöillä hän sai Hermioneen lupaamaan, ettei hän etuluuloisesti työntäisi tätä kirjaa syrjään, vaan lukisi ja tutkisi sitä. Sen jälkeen heidän piti keskustella enemmän sen sisällyksestä.

Hermione huomautti, että hedelmistä täytyi tuomita puuta, sekä että viime ajan kokemukset olivat hirveällä tavalla osoittaneet, että kristinuskon edustajat koettivat levittää mitä kauheinta henkistä ja maallista orjuutta ja että kristittyjen keskinäinen väli, kaukana siitä että olisi todistanut rakkauden ja suvaitsevaisuuden olevan vallitsemassa, pikemmin muistutti petoeläinten vihaa, julmuutta ja verenjanoa. Siihen Teodooros vastasi, että semmoiset surkeat ilmiöt johtuivat aivan toisesta lähteestä, ettei papistolla, kirkonkokouksilla, lahkokunnilla ja opinkappaleilla ollut mitään yhteyttä kristinuskon kanssa, vaan että ne olivat päinvastoin sen suurimpia ja vaarallisimpia vihollisia. Hairaus oli syntynyt, kun tahdottiin sovittaa filosofian ankaria käsitemääräyksiä uskoon. Vaan tämän kautta syntyneistä verisistä ja hirmuisista taisteluista hairaus oli sitä selvemmin tuleva ilmi. Teodooros kutsui puoluetaisteluita ja niiden onnettomuuksia kristinopin synnytystuskiksi, hän pyysi Hermionea lukemaan ainoastaan lähdekirjoja: silloin hän oli näkevä, ettei Jesuksen opissa ole kristittyjen virheiden ja maailman onnettomuksien alkujuuri, vaan yksilöjen sydämien ilon ja autuuden juuri.

Kun Hermione moitti kristittyjä siitä että halveksivat ihmisen kauneudentunnon ja hurjasti havittelivat taiteen teoksia, niin Teodooros vastasi, että koska kauneuden harrastus on luojan istuttama ihmiseen, niin sen täytyy kerta päästä voimaan kristityissäkin. Eikö Tuukyydides, sanoi hän, kerro, että Ateenalaiset mahtavan vihollisen lähestyessä kaatoivat kumoon pylväänsä ja muistopatsaansa ja käyttivät niitä linnoituksiksi? He tekivät niin, eikä kukaan ole syyttänyt heitä raakuudesta. Kristityt eivät voi vihata taidetta, vaan ainoastaan niitä satunnaisia muotoja, joissa se vielä ilmaantuu heidän silmälleen. -- Hermione, jatkoi Teodooros ja osoitti kädellään laskevaa aurinkoa, joka purppuroi taivaan ja meren, -- onhan luonto, jonka keskellä me elämme, Jumalan kauneuden heijastus. Jos mihin käännämme silmämme, näemme ympärillämme kauneutta. Ihminen on vajotettu kauneuden mereen, ja hänen täytyy panna silmänsä kiinni, ellei tahdo sallia sen vallata häntä. Luuletko, että kauneus on mitään katoavaista, että kuvastin, jota sielu pitää luonnon edessä, voi koskaan pudota ja särkyä kuten tavallinen peili? Ei, kuvastin on sielu itse, kauneudenvietti on katoamaton, ja vaikka hävitettäisiin kaikki, mitä taide tähän asti on luonut, on hävityksestä kohoava uutta ja korkeampaa.

Kun Teodooros lopetti keskustelunsa Hermionen kanssa, oli hämärä jo tullut. Koska oli epävarmaa, milloin Kryysanteus oli palaava kaupungista, niin Teodooros ei voinut odottaa hänen tuloaan; hän toivotti Hermionelle hyvää yötä ja lähti kulkemaan Peiraieusta kohti, kärkkäästi haluten kuulla arkontinvaalin päätöstä.

Tieto kansankokouksen päätöksestä oli jo ennättänyt levitä satamakaupunkiin.

-- Kansalainen, sanoi Teodooros ensimäiselle, jonka kohtasi kadulla, -- olet luultavasti ollut kansankokouksessa?

-- Olen.

-- Kuka on uusi arkontti?

-- Kryysanteus on valittu uudestaan, vastasi mies harmissaan.

-- Vai niin; sitä tulosta olin tuskin odottanut.

-- Tuskin minäkään.

-- Ketä sinä äänestit, hyvä ystävä?

-- Kryysanteusta.

-- Ja kuitenkin olet toisen leirin miehiä, ellen erehdy.

-- Sinä erehdyt. Minä olen hänen puoltajoitansa, vaikka minulla on häntä vastaan paljon muistuttamista. Hän käyttäytyy kuin yksinvaltias Ateenan vapaata kansaa kohtaan. Hän rasittaa meitä veroilla, jommoisia ei tähän asti ole vielä kuultukaan. Meidän, kansalaisten, täytyy elättää kaikki kaupungin sairaat ja köyhät. Meidän täytyy kustantaa kouluja, ei ainoastaan omille lapsillemme, vaan myös orjaimme lapsille. Onko koskaan kuultu semmoista? Se on kauheata vääryyttä, Teodooros, ja minä ihmettelen, ettemme mieluummin ole muuttaneet erämaahan kuin kärsineet tätä.

-- Ja vaikka näin valitat Kryysanteuksesta, annoit tänään äänesi hänelle.

-- Niin, hän sai melkein kaikkien läsnäolevain äänet; mutta en tahdo sanoa, että vaali siltä on laillinen.

-- Mitä tarkoitat?

-- Kun meidän piti ryhtyä umpiäänestykseen, astui esiin Karmides...

-- Karmides, oliko hän kansankokouksessa? keskeytti Teodooros kummastellen.

-- Oli, ensimäisen kerran, ja luultavasti vaan huvikseen ja saattaakseen aikaan häiriötä. Oli miten oli; hän nousi, puhui kansalle ja ehdotti avonaista äänestystä salaisen asemesta.

-- Ja sitten?

-- Kryysanteuksen pieni joukko vastasi hyvä-huudoilla. Muut olivat vaiti. Äänettömyyttä pidettiin tietysti suostumuksena. Avonainen äänestys alkoi. Helposti voit arvata tuloksen.

-- En. Miksi ei avonaisella äänestyksellä olisi sama tulos kuin salaisellakin?

Kansalainen hymyili sääliväisesti yksinkertaiselle kysymykselle.

-- Ymmärräthän, sanoi hän, -- ettei juuri kukaan tahdo julkisesti nousta Kryysanteusta vastaan, joka on rikas ja mahtava ja jonka takana on keisari. Salaisessa äänestyksessä ei Kryysanteus olisi saanut sataa ääntä tuhannesta; nyt ei ollut kymmentä tuhannesta häntä vastaan. Sellainen maailma on, hyvä ystävä.

-- Hyvä, kiittäkää onneanne, että on näin tapahtunut! Kryysanteus on teidän jaloin ja paras kansalaisenne. Siinä kuvapatsaassa, jonka vuosi sitte hänelle pystytitte, on kirjoitus: "Ateenan ensimäiselle kansalaiselle." Jos hän jo silloin ansaitsi sen nimen, niin hän ansaitsee sen nyt tuhansin kerroin.

-- Pyh! Imartelua! sanoi mies kohottaen olkapäitään, tervehti Teodoorosta ja jatkoi matkaansa.

* * * * *

Noin tunti sen jälkeen kun Teodooros oli lähtenyt maatalosta, Kryysanteus saapui sinne kaupungista. Hermione sai ilokseen kuulla, että vaali oli päättynyt loistavasti hänen edukseen. Teodooroksen epäilykset eivät siis olleetkaan toteutuneet, Ateenalaiset eivät olleet osoittautuneet kiittämättömiksi. Vaan Kryysanteuksen otsalla näkyi kuitenkin synkkämielisyyden ja huolen merkkejä. Hän aavisti, että vaalin tulos oli johtunut Karmideen tekemästä ehdotuksesta. Hän oli huomannut viime aikoina monessa kohden välinpitämättömyyttä kansalaisissaan, oli usein kokenut ainakin hitaisuuden vastustusta; hän alkoi tajuta, että hän seisoi melkein yksinään ja että hänen työllään ei ollut mitään lujaa perustusta kansan ajatuskannassa. Vaan hän ei tahtonut heittää toivoaan tarkoitusperänsä saavuttamisesta. Hän luotti nuoreen sukupolveen, joka oli kasvava Julianuksen luomien yhteiskuntalaitosten vaikutuksen alaisena, sen hengen johdolla, joka hänestä virtasi. Ja ikäänkuin aavistaen ettei Julianuksen ura ollut pitkäksi mitattu, Kryysanteus käytti tarkkaan minuutitkin ja työskenteli kuumeentapaisella malttamattomuudella. Juuri siksi hän ei tahtonut päästää valtaa käsistään; yksityisenä kansalaisena hän olisi voinut vaikuttaa paljon, vaan ei samaa kuin nyt.

Vasta kun hän istui rakastetun Hermionensa vieressä tuo synkkä pilvi katosi hänen otsaltaan, Hermionen soittaessa kitaraa ja laulaessa laulua, joka oli ollut Elpiniiken lempisävel. Illallisen aikana Okos, nuori orja, portinvartijan poika, toi äsken tulleen kirjeen. Se oli Ammianus Marcellinukselta, joka paraikaa oli Julianuksen kanssa sodassa Persialaisia vastaan. Kryysanteus luki ja Hermione kuunteli silmät loistavina kertomusta, jonka Ammianus oli kirjoittanut Julianuksen urostöistä. Ne vetivät vertoja Aleksanterin mainetöille, elleivät niitä voittaneet; roomalaisen sotakunnian loistavimmat päivät olivat palanneet: keisarin esimerkki oli tehnyt jokaisesta roomalaisesta soturista sankarin. Persialaiset olivat tulleet voitetuiksi taistelussa toisensa perästä. He olivat kutsuneet virrat avuksensa, rikkoneet sulut ja panneet veden alle ne avarat tasangot, joita pitkin legionat marssivat. Vaan tämänkin esteen voitti sotilaiden into, jota päällikön henki elähytti. Hän kulki jalkasin sotajoukon etunenässä, rohkaisi alakuloisia ja otti omin käsin osaa töihin. Vedet oli johdettu takaisin uomiinsa ja kokonaisia metsiä kaadettu veden uurtamien teiden korjaamiseksi. Sotajoukko lähestyi Persian pääkaupunkia. Perisabor, toinen järjestyksessä Persian kaupungeista, hyvin linnoitettu ja lukuisalla miehistöllä varustettu, oli valloitettu rynnäköllä. Perisaborin jälkeen oli tullut Maogamalkan vuoro; se oli Persian lujin linnoitus ja ainoastaan kaksi peninkulmaa pääkaupungista. Kaupungin turvana, niin kirjoitti Ammianus, oli kuusitoista tornia, syvät juoksukaivannot ja kaksinkertaiset muurit, ja sitä oli kaikkina aikoina pidetty voittamattomana. Vaan Julianus kaivatti salakäytävän muurien alta, ja samalla aikaa kun piiritystornit vierivät eteenpäin ja heittokoneet viskelivät kivimöhkäleitä, oli valittu joukko tunkeutunut maanalaista käytävää kaupunkiin; tämän miehistö luopui aseistaan tai lähti pakoon. Nyt Rooman sotajoukko seisoi aivan pääkaupungin läheisyydessä.

Siihen iloon, jonka Ammianuksen kirje vaikutti Kryysanteuksessa ja hänen tyttäressään, sekaantui levottomuutta ja pelkoa, kun hän kuvaili, kuinka uhkarohkeasti Julianus pani alttiiksi oman persoonansa. Siinäkin kohden hän näytti ottaneen Aleksanterin esikuvakseen. Perisaborin luona Julianus oli johtanut rynnäkköä yhtä linnoitusporttia vastaan; sillaikaa kuin sotilaat yrittivät murtaa tätä, olivat viholliset muurien sakaroista lennättäneet keihäs- ja kivisateen purppurapukuista johtajata vastaan. Maogamalkassa oli kaksi persialaista rynnännyt väijyksistä häntä tappaakseen. Julianus torjui kilvellään heidän raivoisat iskunsa, tappoi toisen vihollisen omalla kädellään ja pakotti toisen pakenemaan, ennenkuin lähellä työskentelevät roomalaiset soturit ehtivät apuun. Ammianus kertoi useita samanlaisia tapauksia ja valitti, että tuskin päivääkään kului, jona ei keisari olisi antautunut vaaroille alttiiksi, joista hän ainoastaan ikäänkuin ihmeen kautta pelastui.

Kun Hermione meni makuusuojaansa, jossa hänen kamarityttönsä Alkmeene häntä odotti ollakseen apuna riisuutumisessa, paistoi noussut kuu avonaisen ikkunan ulkopuolella olevien köynnöskasvien välistä niin houkuttelevasti pieneen huoneeseen, ja yötuuli toi ulkoa niin suloisia tuokseita, että Hermione, kuunnellessaan Alkmeenen kuvausta yön ihanuudesta, viehättyi viettämään vielä hetken ulkona, ennenkuin meni levolle. Alkmeene sitoi vaipan emäntänsä hartioille ja laittautui seuraamaan häntä; vaan Hermione sanoi tahtovansa olla yksinään. Kamaritytön häntä silmillään seuratessa hän ohjasi kulkuansa yksinäiselle lempipaikalleen.

NELJÄS LUKU.

Yhtymys.

Kun Hermione oli yksin, niin hän vaipui polvilleen ja rukoili, silmät luotuina tuikkailevaa tähtitaivasta kohden, että se viisaus ja kaikkivalta, joka on luonut nuo lukemattomat taivaan valot ja ohjaa ne niiden teillä, suojelisi Julianusta sodan vaaroissa ja antaisi hänelle, valtakunnan keisarille ja isälle, pitkän, onnellisen ja siunauksista rikkaan elämän.

Yön tyyni kauneus, tuikkaileva taivaankansi, hiljainen, aava meri, kevään tuulahduksista huoahtelevat lehdot saattoivat tytön tuntemaan korkeimman olennon läsnäolon hänen ympärillänsä ja hänen sielussansa.

Saattoiko tässä luonnossa, joka oli näin täynnä kauneutta, jonka suuri rakennusmestari oli tehnyt näin ihanaksi, saattoiko siinä olla sokeilla, säännöttömillä voimilla sijaa, eikö sama rakkaus ja edeltänäkevä viisaus johtanut ihmissuvunkin elämää ja kohtaloja? Ne autuaat tunteet, jotka rukouksen vaikuttamina virtasivat läpi Hermionen sielun, muuttivat tämän kysymyksen autuaalliseksi ja rauhoittavaksi vakaumukseksi. Jumala ohjaa sukumme kohtalot; tosi ja hyvä on voittava valheen ja pahan, -- korkein onni, minkä kuolevainen voi saada, on olla niiden joukossa jotka taistelevat hyvän asian puolesta; hänen taistelunsa ei ole koskaan hyödytön, hän voittaa, vaikka hän kaatuukin, hän voittaa kuolemallaankin.

Julianuksen kuvan ympärille Hermione kokosi nämä ajatukset. Vaan se kuva poistui, hän ei tietänyt kuinka, toisen edestä, joka äkkiä seisoi hänen henkensä silmäin edessä. Se oli kaunis mies, jonka kasvoista säteili ylimaailmallinen lempeys ja puhtaus, jonka silmät, Hermionen sieluun kiinnitettyinä, näkyivät katseeseensa koonneen ja tehneen inhimilliseksi korkeimman olennon käsittämättömän rakkauden. Hänellä oli, niinkuin Apolloonilla, seppele otsallaan, mutta seppele ei ollut kierretty laakereista, vaan orjantappuroista, ja veripisaroita herahteli hänen valkealle otsalleen. Hän ojensi käsiään -- niistäkin vuoti verta syvistä haavoista, mutta hän hymyili ja sanoi: katso, minäkin olen voittanut kuolemallani.

Kuinka tämä kuva nousi hänen sieluunsa? Hermione tunsi Natsarealaisen, josta Teodooros oli puhunut niin syvästi innostuneena; olihan Teodooroksen onnistunut hänessä herättää Natsarealaista kohtaan, ei ainoastaan sitä kunnioitusta, jota hänen täytyi tuntea suurta teuurgia, taivaan rakastamaa ihmistä kohtaan, vaan myös korkeampaa tunnetta, jonka lämmössä hän aavisti ja pelkäsi rakkauden koittoa.

Hän pelkäsi sitä, sillä kristinuskon nimi oli hänelle vastenmielinen. Hän oli lapsuudestaan saakka oppinut ja hänen oma maailmankokemuksensa oli häntä pakottanut yhdistämään siihen ruman, alhaisen, julman ja tyhmän mielikuvat. Ne molemmat keisarit, joilla siihen asti oli ollut kristityn nimeä, olivat olleet kavalia, valapattoisia miehiä, jotka olivat raivonneet omaa sukuansa samoin kuin alamaisiaankin vastaan. Kristittyjen papit saarnasivat järkeä ja vapautta vastaan; kristittyjen elämä tuntui hänestä heiluvan kahden äärimäisyyden välillä: milloin heittäytyivät hurjasti hekumiin ja paheisiin, milloin taas yhtä hillittömästi antautuivat lihan kuolettamiseen inhottavan itsensäkiduttamisen kautta. Kummassakin tapauksessa ilmautui rumuus koko ilettäväisyydessään, ja rahvaan suuressa enemmistössä siihen yhtyi mieltymys ryysyihin ja likaisuuteen. Oppi luonnon lankeemuksesta oli hänestä valhetta, koska näki luonnon kauneuden; väite ihmisluonnon perinpohjaisesta turmelluksesta tuntui hänestä yhtä alhaiselta kuin vaaralliseltakin. Hermione piti tämän opin hedelminä sitä hirveätä epäsointua, sitä itsensähillitsemisen puutetta, sitä yksipuolisuuksien valtaan joutunutta, uskonkiihkoon ja kaikenlaisiin intohimoihin antautunutta elämää, josta kristitty kirkko antoi niin lukuisia esimerkkejä -- jyrkkiä vastakohtia niille tyynille, sopusointuisille jalostuneen ihmisyyden kuville, joita helleeniläinen filosofia oli luonut, ja joista Julianus oli niin ylevä esimerkki.