Part 22

-- Sinun tulee muistaa, että Hermione ja Karmides ovat kasvinkumppaneja, että he olivat määrätyt toisilleen jo ensimäisistä nuoruudenvuosista saakka. Vielä sinun tulee muistaa, että Hermione, kihlauksen purkautumisen jälestä, on hylännyt kaikki naimatarjoukset. Eikö tämä viittaa siihen, että hän vielä rakastaa Karmidesta, vaikka tämä ei ole osoittautunut hänen rakkautensa arvoiseksi? Ja jollei tämä ole sinusta kylliksi pätevä todistus, niin tahdon uskoa sinulle sen, että vielä hiljakkoin hänen oma suunsa on ilmaissut hänen sydämensä taipumuksen.

-- Nytpä jotakin sanot! Asia näyttää lähempää katsottaessa kyllä uskottavalta. Vaan tytön isä ei ole koskaan suostuva...

-- Isä suostuu kaikkeen, mitä tyttö haluaa. Suurin vaikeus on Karmideessa itsessä. Kaikki riippuu hänen käytöksestään, sillä vasta elämäntapansa parannettuaan hän saattaa toivoa saada takaisin Hermionen kunnioituksen.

-- Aivan oikein. Vaan tässähän meitä kohtaa mahdottomuus!

-- Ei, ei mikään mahdottomuus, vaan näennäinen vaikeus. Sinä tunnet nuorukaisten tavan. Niiden täytyy saada riehua kylliksensä. Mitä hullummin he ovat eläneet, sitä perinpohjaisemmin he useinkin vakaantuvat.

-- Sellaista tosin tapahtuu. Mutta ... Karmides vakaantuneena! Se tuntuu minusta mahdottomalta.

-- Minä tunnen Karmidesta paremmin kuin sinä. Minä takaan, että sellainen muutos tapahtuu, jos vaan sinä et tee sitä mahdottomaksi. Hänen kohtalonsa langat ovat meidän molempien käsissä. Hän on vaeltanut tietä, joka vie turmeluksen kuiluun, ja seisoo nyt sen partaalla. Se, mitä hän tähän asti ei ole tahtonut nähdä, se ammottaa nyt hänen jalkojensa edessä, ja hän näkee sen. Jos hän ei vielä ole kääntynyt takaisin, niin syy on sinussa, sillä sinä olet hänen takanaan, sinä olet hetken yksinvaltias, ja sinä kukistat hänet tai jätät hänelle paluutien auki. Jos muserrat hänen ylpeytensä, niin hän on kadotuksen oma. Kaikki aavistavat hänen olevan rutiköyhän, vaan kukaan ei sitä tiedä, sillä hän on aina tähän päivään asti osannut salata asemansa sellaisella elintavalla, joka saattaa ihmiset uskomaan, että Intian rikkaudet ovat hänen käytettävinään. Mutta siitä huolimatta hän on täynnä tuskaa ja valmis ryhtymään mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Jos hänet syökset kuiluun, niin et voi arvata seurauksia; jos jätät hänelle tien auki, niin hän on rientävä kohden tulevaisuutta, joka avosylin häntä odottaa ja tarjoaa hänelle turvallisuutta ja sen kanssa kaikkea, mitä hän voi pyytää. Jos hän rikkauksia uudestaan hallitessaan palaa entiseen elintapaansa, niin se on seikka, joka ei koske meitä kumpaakaan. Minulle on kylläksi, että Hermione tulee hänen puolisokseen ... se on minun tarkoitusperäni ... ja sinulle riittäköön, että hän viimeiseen oboliin maksaa velkansa sinulle. Sinä olet itse valmistava hänelle siihen tilaisuuden. Jätä hänet rauhaan, ja hän on puolen vuoden kuluttua toisen kerran kihloissa rikkaan Kryysanteuksen tyttären kanssa, vuoden päästä tämän puoliso ja koko Kryysanteuksen omaisuuden perillinen.

Baruk oli tarkkaavaisesti kuunnellut Petroksen esitystä. Vanhassa kauppiaassa oli, sen jälkeen kun eilispäivänä oli joutunut keskusteluun Karmideen kanssa ja saanut selkoa hänen ja Rahelin välistä, syttynyt tuima viha Karmidesta vastaan. Hän miltei onnitteli itseänsä siihen, ettei Karmides kyennyt velkojaan maksamaan, koska tämä antoi hänelle koston tilaisuuden. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi taipumusta katsomaan asiaa toiseltakin kannalta. Hänen oli valittava: toiselta puolen hänen täytyisi kadottaa suuri summa rahaa ylenkatsottujen Gojimien tuhlaajapoikaan ja saada harmia onnistumattomasta rahakeinottelusta; toiselta puolen hän saattoi voittaa takaisin koko pääoman sovittuine korkoineen -- kolmekymmentä, jopa viisiviidettä sadalta! Jälkimäiseen houkutteli häntä suuresti se, että hän viisaudella, edeltäpäin arvaamalla ja kärsivällisyydellä saattoi parantaa auttamattomasti menetetyksi katsotun asian ja muuttaa odotetun raskaan tappion loistavaksi voitoksi. Olihan aina ollut hänen ylpeytenään olla nuoremmille kauppiaille kansalaistensa joukossa loistava esimerkki huolellisuudessa, kauasnäkeväisyydessä ja asianhaarojen käyttämisen kyvyssä; nämä ominaisuudet olivat tähän asti aina tehneet onnen hänen seuralaiseksensa. Hänen nuoremmat ammattiveljensä arvelivat jo, että hän saisi Karmideesta tappiota; nyt hän voisi luultavasti osoittaa heille, että oli nähnyt kauemmaksi kuin he -- että hän Karmideeseenkin katsoen oli tietänyt mitä teki, kun toiset luulivat hänen menetelleen kaikkein sokeimmin ja varomattomimmin.

Vaan Barukilla oli toinen, tällä hetkellä houkuttelevampikin syy suostua Petroksen pyyntöön. Hän uskoi Karmideen kykenevän mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Hän oli tyttärensä turvallisuuden puolesta niin levoton, että hän, kun piispa astui hänen kynnyksensä yli, juuri kysyi itseltään, uskalsiko poistua Ateenasta ja lähteä halutulle matkalle Jerusalemiin vaiko ei. Jos oli totta, mitä Petros oli hänelle kertonut -- ja mitään epäilyksen syytä hänellä ei ollut -- niin oli keino keksitty, ja apu tullut oikeassa silmänräpäyksessä ikäänkuin taivaasta. Karmides oli epäilemättä lakkaava laskemasta koukkujaan Rahelin eteen, niin pian kuin oli saanut viittauksen paljoa suuremmasta onnesta, joka häntä odotti ja oli helpommin saavutettavissa toisella taholla. Barukin pieni viaton karitsa oli oleva turvassa tuolta ahnaalta sudelta, kun tämä katuvaisen syntisen haamussa meni vaanimaan toista saalista. Tämähän oli aivan mainiota.

Ja vaikka Rahelin tunne todella olisikin hetkellistä mieltymystä syvempää laatua, niin tyttö oli kukistava sen, ellei ennen, niin ainakin sitte kun hänen tuulentupansa olivat hajonneet, kun oli havainnut, että Karmideen lemmenvakuutukset olivat tyhjää lorua, ja että Karmides, heti sen jälkeen kun oli kosinut Rahelia, rupesi kääntämään tuumansa Hermionen puoleen. Rahelin silmät olivat aukenevat ainakin silloin, kun hän sai kuulla saman Karmideen, jota hän oli rakastanut, olevan kihloissa Hermionen kanssa.

Näistä syistä ei viipynyt kauan, ennenkuin Baruk oli tehnyt päätöksensä. Hän lupasi Petrokselle olla ainakaan puoleen vuoteen Karmidesta ahdistamatta. Vieläpä antoi ymmärtää että hän ehkä suostuisi antamaan Karmideelle jonkun lainankin, jahka vain oli ruvennut näkymään varmoja oireita sellaiseen asioiden kulkuun, kuin Petros oli kuvaillut.

Saman päivän iltana, jona Petros oli käynyt kauppiaan luona, hän istui taas päivätyön päätyttyä majassaan Skamboonidaissa. Hänen suojansa sisustus oli köyhä; sitä valaisi ainoastaan tavallinen savesta valettu lamppu. Ainoa, mikä huoneessa muistutti entistä piispanpalatsia, olivat kirjat ja Kristuksenkuva, vaan tältäkin oli riistetty jalokivet. Piispan vaatimattomassa asunnossa majaili myös hänen kasvattipoikansa, nuori Clemens. He olivat äsken syöneet niukan illallisensa, jonka heidän emäntänsä oli valmistanut. Tämä oli hurskas leski ja homoiuusialaisen uskon tunnustaja. Petros, joka lepäsi sohvalla lampun vieressä, avasi Tertullianuksensa. Clemens, joka oli valmis mennäkseen ulos, puki kaapun ylleen.

-- Sano terveisiä pojalleni Eufeemiokselle, sanoi Petros -- älkääkä viehättykö pitkälle yöhön kopioimaan pyhän Johanneksen ilmestyskirjaa. Olet tänään ollut rakentamassa pakanain temppeliä ja olet varmaan väsyksissä, hyvä Clemens.

-- En ole suuresti väsyksissä, vaan mieleni on täynnä katkeruutta, isäni. Hirveätä on, että meidän kristittyjen tulee rakentaa temppeliä pakanain epäjumalille. Rakennammehan huonetta pahoille hengille, perkeleille!

-- Keisari tahtoo niin, Clemens. Meidän täytyy.

-- Ei, enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän pitäisi kieltäytyä sitä tekemästä ja ennemmin antaa keisarin tappaa meidät.

-- Poikani, me alistumme, koska esimiehemme sen vaativat, ja voimme sen tehdä, koska olemme voitosta varmat. Meidän rakennuksistamme ei tule epäjumalain temppelejä, vaan kirkkoja.

-- Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Clemens ja hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Jos vaan pidämme kiinni siitä toivosta, niin voimme tehdä työtä siunauksessa eikä kirouksessa. Se on totta; tästä rakennuksesta tulee kerran, kun olemme saaneet kristityn keisarin, kirkko. Ja tämähän voi piankin tapahtua, jos se on totta, mitä Eufeemios on sanonut, että monet meikäläisistä ympäröivät uskonhylkyriä Julianusta ja odottavat ainoastaan tilaisuutta lähettääkseen hänet syvyyden kuiluun.

-- Onko Eufeemios sanonut niin?

-- On.

-- Sellaiset sanat ovat kovin epäviisaita. Minä varoitan Eufeemiosta niin puhumasta. Sinä et saa kuunnella sellaisia puheita, vielä vähemmin niitä toistella.

-- Mutta olisiko väärin tappaa uskonhylkyri, joka vainoo meitä ja tahtoisi juurittaa seurakunnan pois maan päältä?

-- Clemens, olen huomannut, että viime aikoina olet tehnyt kysymyksiä, joilla sinun ei koskaan pitäisi ajatuksiasi vaivata. Varo itseäsi, sillä jos kerran on alkanut kysellä, niin pysähtyy harvoin, ennenkuin on pannut kaikkein pyhintä kysymyksen alaiseksi.

-- Jumala varjelkoon minua siitä!

-- Jumala varjelkoon sinua löyhistä, harhailevista ajatuksista! Sinun tulee ajatella velvollisuuksiasi ja niitä kirjoja, jotka annan käteesi. Ne vastaavat kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat tarpeellisia ja sallittuja. Pidä huolta sielustasi äläkä huoli muusta! Oletko viime päivinä nähnyt Teodoorosta?

-- Olen, melkein joka päivä, isä. Hän näyttää pyrkivän minun läheisyyteeni ja seuraavan askeleitani.

-- No?

-- Minä vältän häntä.

-- Sinä et saa kuunnella, mitä hän sanoo.

-- Olen sen hänelle sanonut.

-- Teit väärin siinäkin, sillä minä olen kieltänyt sinua vastaamasta ainoallakaan sanalla.

-- Anna minulle anteeksi, isä. Sanoin hänelle ainoastaan, etten tahdo enkä saa kuunnella häntä, ja pyysin häntä jättämään minua rauhaan siitä lähtien.

-- Teodooroksesta näet, poikani, mihin ylpeys ja viisasteleminen johtavat. Hän halveksi minun neuvoni, luotti järkeensä eikä lukenut pyhiä kirjoituksia nöyrällä hengellä, ei kunnioittaen kirkon isien ajatuksia eikä kokousten selityksiä, jotka Jumala itse on antanut, vaan luottaen omaan viisauteensa. Ja seurauksena oli hänen sielunsa turmio. Hänen erehdyksensä ovat pahemmat kuin itse atanasiolaisten. Hän väittää ettei kokouksilla ole oikeutta säätää kuinka pyhien kirjoitusten sanat ovat tulkittavat, hän kieltää kirkon ja Kristuksen perustaman pappissäädyn, hän puhuu, kuten useat vääräuskolaiset ennen häntä, kristittyjen yhteisestä pappiudesta, ja tämän kaiken ohessa hän liehakoi pakanoiden edessä, koska he ovat mahtavat, hän seurustelee filosofien kanssa ja käy joka päivä Kryysanteuksen talossa.

-- Olen unohtanut kertoa, isä, mitä minulle tänään tapahtui työssä ollessani, sanoi Clemens. -- Kryysanteus tuli, kuten hänen on tapana...

-- Niin, hän katselee iloksensa meidän vaivojamme, sanoi Petros. -- Suokaamme hänelle tämä lyhyt ilo!

-- Hän tuli, tuo vihattava, ja tänään oli hänen tyttärensä mukana. Mutta kuinka tuo tytär sentään näyttää hyvältä, lempeältä ja totiselta, hyvä isä!

-- Sinä siis katselit häntä tarkkaan?

-- En, vastasi Clemens punastuen. -- Olet käskenyt minun kääntää silmäni pois nuorista naisista, ja niin tein silloinkin...

-- No niin?

-- Vaan hän tuli itse luokseni ja puhutteli minua...

Petron kasvoissa näkyi hieman levottomuutta kun tämän kuuli. Hän pani kirjan pois kädestään ja nousi.

-- Sinä seisoit siis lähellä häntä? keskeytti hän.

-- En, minun työpaikkani oli jokseenkin kaukana kadulta, vaan hän kulki meidän veljiemme keskitse luokseni, ja hän pani kätensä olkapäälleni, kun käännyin pois.

-- Oi, olet siis taas rikkonut käskyni! Enkö ole sanonut sinulle, Clemens, että sinun tulee pitää ulkona ollessasi kasvosi kaavun peitossa?

-- Isä, olinhan työssä!

-- Se on totta. Minä unohdin sen.

-- Aurinko oli korkealla taivaalla, sillä puolipäivä oli käsissä ja raataminen kovassa helteessä näännytti meitä kaikkia. Minulla oli ylläni ainoastaan lyhyt työmekkoni, kun tämä tapahtui, ja kuitenkin vuoti minusta hiki virtoina, sillä olin ponnistellut kovasti, ollakseni esimerkkinä veljille, kuinka työnjohtajaa pitää toteltaman...

-- Se oli oikein, Clemens. Mutta mitä Hermione sinulta tahtoi? Mitä hän sanoi?

-- Hän kysyi, mikä nimeni on, kuinka vanha olen...

-- Ah!

-- Missä olen syntynyt ja ketkä ovat vanhempani...

-- Ja sinä? Mitä vastasit?

-- Vastasin, että nimeni on Clemens, että piispa Petros on isäni, ja kun hän sanoi minua _pojaksi_, sanoin hänelle että olen _pappi_.

-- Ja sitten?

-- Hän hymyili oikaisulle, vaan minä sanoin hänelle vakavasti, että hänen pitäisi kääntyä ja ajatella sielunsa autuutta. Sen jälkeen käännyin pois ja jätin hänet.

-- Oliko siinä kaikki?

-- Oli.

-- Kiitetty olkoon Jumala! ajatteli Petros. -- Tästä minun tulee oppia olemaan varovaisempi vastedes. En ole enää, salliva, että Clemens ottaa työhön osaa. -- Poikani, sanoi hän ääneensä, -- sinä jäät Eufeemioksen luo yöksi. Vaan älä vallan kauan valvo kopioimistyössä, sillä sinun täytyy nukkua ja saada voimia...

Clemens toivotti piispalle hyvää yötä ja poistui.

Kun hän kulki alas Skamboonidaista, hän meni erään naisen ohitse, joka hänet nähtyään kääntyi ja puhutteli häntä epäröivällä äänellä:

-- Näen kaavustasi, että olet kristitty pappi. Oletko homoiuusialaisuuden tunnustajia? Anna anteeksi, että viivytän sinua tällä kysymyksellä!

Clemens pysähtyi. Hän näki edessään, nuoren sievännäköisen tytön, joka vaatteista päättäen oli jonkun rikkaan talon orja.

-- Minä tunnen sinut nyt, sanoi tyttö, joka näytti sangen huolestuneelta. -- Olet esilukija Clemens. Mikä onni, että kohtasin sinut! Minun aikomukseni oli hakea piispaa, vaan olen epäröiden kulkenut tätä katua useita kertoja ja aina kääntynyt takaisin hänen oveltaan. En rohjennut astua sisään, vaan en myöskään uskaltanut mennä kotiin, ennen kuin olin saanut puhua hänen tai sinun kanssasi. Olipa hyvä, että tapasin sinut!

-- Mitä minusta tahdot?

-- Oi, olen kovin onneton, valitti nuori naisorja. -- Minulla on ankara emäntä, ja tänä iltana, kun hän oli poissa, satuin rikkomaan hänen kalliimman toalettirasiansa. Hänen on tapana rangaista minua ankarasti pienimmästäkin virheestä ... ja tätä taideteosta hän piti niin suuressa arvossa. En hirvinnyt odottaa hänen kotiintuloaan, vaan kiiruhdin pois ... enkä nyt tohdi palata, ellet sinä seuraa minua kotiin ja hanki minulle hänen anteeksiantamustaan. Oi, älä kiellä tätä, hurskahin veli! Minun emäntäni on niin ankara, hän on julma, kun hän suuttuu, vaan muutoin hän on hyvä ja jumalaapelkääväinen ja harras oikeassa opissa ... ja jos sinä, joka olet pappi, tulisit minun kanssani kotiin, niin hän sinun pyynnöstäsi kyllä antaisi minulle anteeksi.

Tyttö tarttui hänen käteensä. Clemens veti sen pelästyneenä takaisin; hän ei ollut vielä koskaan ollut naista näin lähellä. Vaan häntä säälitti orjaraukka ja hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä hänen rukoukseensa.

-- Onko emäntäsi talo kaukanakin? kysyi hän.

-- Ei, hyvä veli.

-- Minä tulen kanssasi.

-- Olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

Tyttö vei Clemensin Kerameikos-kadun poikki erääseen kujaan, jossa pysähtyi prokonsulin palatsin takaportin eteen.

Portti vei naisten pihalle. He astuivat sisään; mitään portinvartijaa ei näkynyt. Tyttö pyysi Clemensiä odottamaan ja pujahti sisään eräästä pylvähistön ovesta. Hän palasi ja vei Clemensin käytävää pitkin sen toiseen päähän, jossa oli ovi. Sitä osoittaen hän kuiskasi: -- tuossa! Astu sisään! Hallitsijattareni on kotona.

Clemens avasi oven ja huomasi olevansa kullankiiltävässä, hyviä hajuja tuoksuvassa naiskamarissa. Peräsohvalla lepäsi nainen, jonka yllä oli keveä pitseistä tehty puku. Ilmeisesti hämmästyneenä vieraan tulosta hän nousi ja katseli tullutta kummastelevin silmin.

Clemens tunsi naisen Annæus Domitiuksen puolisoksi, kauniiksi Eusebiaksi, ja sitä rohkeutta, jota hänen asiansa oli hänessä virittänyt, seurasi hämmästys. Ujona ja neuvottomana hän seisoi kauniin naisen edessä, jonka äänessä mitä suurin ihmettely ilmautui, kun hän kysyi:

-- Sinäkö se olet, nuori esilukija? Mikä tuo sinut tänne näin myöhäisellä hetkellä?

KOLMAS LUKU.

Teodooros.

Kryysanteuksella oli Peiraieuksen, satamakaupungin lähellä maatalo, jossa Hermione usein vietti suven kauniit päivät.

Päärakennus oli mäen kukkulalla; toiselta puolen näki meren ja vilkkaan sataman, toiselta puolen viljavan, viinitarhojen ja oliivilehtojen ympäröimän laakson. Kummun eteläpuolinen rinne aleni penkerittäin; penkereet olivat puutarhataiteen kaunistamat ja iäkkäiden puiden varjostamat.

Täällä Hermione eräänä iltana istui lehtimajassa. Hänen ystävänsä Ismeene ja Bereniike olivat juuri jättäneet hänet yksin. Hän oli sen jälestä tullut tänne, jossa hän mielellään vietti yksinäiset hetkensä, koska tätä paikkaa oli rakastanut Elpiniike, hänen äitinsä, ja koska se Hermionelle muistutti lapsuuden leikkejä kasvinveljen kanssa, hänen ensimäisen ja ainoan rakkautensa suloisimpia päiviä. Hän oli ottanut mukaansa yhden Platoonin teoksen -- Faidoonin, -- vaan muistojen tenho ja illan rauhallinen kauneus valtasivat hänen ajatuksensa niin että kirja unohtui avaamatta.

Meri välkkyi laskeuvan auringon hohteessa. Kaksi alusta näkyi lähtevän satamasta ja purjeet levällään laskevan ulapalle. Ne olivat ne kaksi laivaa, jotka Baruk oli varustanut Jerusaleminmatkaa varten. Peiraieuksen vilkkaan liikkeen hälinä sekautui, etäisyyden heikontamana, lintujen viserrykseen, joka kuului puiden latvoista, ja huilun säveleihin, jotka kohosivat laaksosta kummun toiselta puolelta.

Kun aurinko läheni ilmanrantaa, häiritsi Hermionen yksinäisyyttä tulollaan mies, joka oli puettuna sellaiseen kaapuun, kuin kristittyjen pappien oli tapana käyttää. Hän lähestyi tuttavallisesti Kryysanteuksen tytärtä ja istahti aivan hänen lähelleen; selvästi näkyi ettei hän ollut vieras näillä paikoin.

-- Teodooros, sanoi tyttö, -- ole tervetullut!

-- Arvasin että löytäisin sinut täältä, sanoi nuori pappi, -- ja ohjasin kulkuni sen vuoksi tänne, ennenkuin aloin etsiä sinua ylhäältä talosta. Kaunis ilta ja halu väitellä sinun kanssasi ovat houkutelleet minut ulos kaupungista. Minä voin tuoda terveisiä isältäsi. Näin hänet Pnyksissä, jonne kansa on kokoutunut toimittamaan uutta arkontinvaalia. Tähän aikaan siellä on kova ottelu, ja kenties ratkaistaan voitto juuri tällä hetkellä.

-- Pelkäätkö sitten, ettei isäni tulee uudestaan valituksi? kysyi Hermione.

-- Hänellä on keisarin suosio mahtavana apuna. Todennäköistä on sen vuoksi, että Kryysanteus voittaa.

-- Mitä sanot? Tarvitsisiko hän keisarin suosiota voittaakseen? Minä tiedän, että isäni viime aikoina on hankkinut itselleen monta vihollista Ateenalaisten joukosta; vaan kansan enemmistö mahtaa kuitenkin pitää uskollisesti hänen puoltaan.

-- Tahdon halusta uskoa sen, vaan en ole siitä kuitenkaan varma.

-- Mutta sellainen kiittämättömyys olisi mahdotonta, huudahti Hermione. -- Uhraahan hän kaikki heidän hyväkseen. Jospa vain tietäisivät, mitä huolia hän saa kantaa heidän tähtensä, kuinka lämpimästi hän harrastaa heidän parastaan, kuinka hän elää ainoastaan sille asialle, jota Julianus ja aikamme jaloimmat miehet tahtovat toteuttaa, oi, silloin he eivät voisi muuta kuin rakastaa häntä. Oletko huomannut, Teodooros, että isäni alkaa tulla harmaisiinsa? Se ei tule iästä, tiedätkös, vaan huolista ja taukoamattomasta ajattelemisesta. Rakas isä parkani!

-- Niin, jos tämä ansaitsee vihaa, mikä sitte ansaitsee kiitollisuutta ja rakkautta? sanoi Teodooros. -- Vaan sinä et saa päättää sanoistani pahinta, Hermione. Kryysanteus tuntee siksi aikaansa ja ihmisluonnetta, että hän varmaan on alusta alkaen aavistanut sen vastustuksen jonka nyt saapi kokea. Ihastuksen aika ei voinut olla pitkä. Käypi hyvästi laatuun kuvailla ihanteita ja asettaa ne ihmisten nähtäviksi; kaikki ihastuvat, sillä kaikki tuntevat selvemmin tai hämärämmin oman ihmisluontonsa perikuvan; vaan jos koettaa niitä toteuttaa, Hermione, jos voimakkaalla ja säälimättömällä kädellä tarttuu todellisuuten muodostaakseen siitä jotakin todempaa ja kauniimpaa, niin herättää kaikki hitauden, tottumuksen ja pahuuden voimat raivoisaan vastustukseen. Silloin syntyy taistelu, joka ei pääty, ennenkuin ihanteen sankari on voittanut tai sortunut. Viimeinen tapaus on tavallisempi, Hermione, jopa on asioiden luonteen ja Jumalan maailmanjärjestyksen mukaista, että niin pitää oleman. Sillä ihanteen sankari on hänkin ihminen, täynnä virheitä ja erehdyksiä, jotka tekevät vastustuksen oikeutetuksi. Mitähän, jos Julianus ja Kryysanteus olisivat monessa kohden väärässä? Jos he tahtoisivat palauttaa aikaa, joka on kuollut ja jonka _tulee_ olla kuollut, aikaa, joka etäisyydestään kangastaa heidän silmiinsä semmoisella loisteella, jota sillä itse asiassa ei ole koskaan ollut? Mitähän, jos heidän pyrintönsä vastustaisivat ihmiskunnan todellista hyvää, eivätkä sitä edistäisi?

-- Sitä ei saata ajatella, sanoi Hermione, -- sillä järki ja totuus ovat kaikkina aikoina sisällisessä olennossaan olleet samat ja jäävätkin samoiksi ainaiseksi.

-- Tosi kyllä. Ei mikään aika ole ollut järjetön eikä valheellinen. Vaan onhan sinulla, kuten minullakin, se vakaumus, että Jumala ilmestyy maailman kulussa ja ihmissuvun kohtaloissa. Mitähän tämä ilmestys olisikaan, jollei se ole siinä, että hänen kirkkautensa ja täydellisyytensä esiytyvät eri vivahduksissa yhä selvemmin niille olennoille, jotka ovat luodut hänen kuvikseen? Te tahdotte uuteen eloon elvyttää uskoa ja kunnioitusta vanhoja jumalia kohtaan. Mahdotonta on, että tämmöinen epätoivon yritys onnistuu. Se on epätoivoinen, sillä se sisältää itsessään valheen. Ah, siinä on teidän heikkoutenne. Miksi sekoitatte tuota kaatunutta jumalamaailmaa taisteluunne tapojen parantamisen, ajatuksen oikeuden ja kansalaisvapauden puolesta? Mitä on Zeuksella, tuolla uskottomalla aviomiehellä, tekemistä siveellisyyden tai järjen kanssa, -- hänellä, kadehtijalla, joka kiinnitti Promeeteuksen kallioon, sen tähden että tämä antamalla tulen lahjan tuli ihmiskunnan hyväntekijäksi? Mitä on noilla jumaloiduilla hirmuhaltijoilla, joille te olette antaneet sijan Olympoksessa, mitä heillä on tekemistä vapaudenhengen ja ihmisarvon kanssa? Nuo rikolliset, riettaat jumalat, ansaitsevatko he suitsutusuhrinsa ja alttarinsa? Ovatko he sellaisia jumalia, joihin voi panna toivonsa elämässä ja kuolemassa? Totta on: te tahdotte pestä pois nuo rumentavat pilkut heidän kasvoistaan. Te tuomitsette herjaajiksi ne runoilijat, jotka ovat puhuneet heistä pahaa. Vaan kun olette saaneet poistetuksi nämät piirteet, mitä jää heidän omituisuudestaan jälelle? Ei mitään. Heistä tulee vain persoonattomia, ainoasta iankaikkisesta Jumalasta lähteviä voimia.

-- Semmoisina heitä pidämmekin, huomautti Hermione. -- Meidän filosofimme sanovat, että useampien jumalien palveleminen on saanut alkunsa ihmisten heikkoudesta, joka on jakanut täydellisyyden ominaisuudet monille.

-- Mutta miksi niin ollen kiellätte sen Jumalan, joka on ilmestynyt teidän filosofienne johtopäätelmille? Sen tähden ettei rahvas häntä käsitä, sanotte kaiketi. Niin, hän on todellakin käsittämätön, jos hän, kuten monet teidän filosofeistanne ovat luulleet, on ainoastaan tuo tutkimaton, kaikista ominaisuuksista tyhjä olioissa oleva yksiö, olento, joka ei välitä ihmisten kohtaloista; vaan jos hän on hyvä, kaikkiviisas ja rakkaudesta rikas kaitselmus, niin voi hänet käsittää yksinkertaisinkin, vieläpä hän on juuri se, jota oppimattomimmat sydämet ovat kaikkina aikoina ikävöineet.