Part 21

-- Olen kysynyt itseltäni: mikä on se onnettomuus, joka uhkaa Karmidesta? Ja kuinka voin häntä auttaa? Onhan paljo, mikä erottaa meitä, mikä kieltää minulta hänen luottamuksensa. Meidän tiemme eivät ole tähän asti koskaan sattuneet yhteen, minun elämänkatsomukseni on kokonaan toinen kuin hänen, meidän maailmankokemuksemme äärettömän erilaisia. Hän ei ymmärtäisi, jos puhuisin hänelle sydämeni syvyydestä; hän ei ehkä tahtoisi edes kuulla minua. Kun kysyin, mikä onnettomuus saattaisi uhata Karmidesta, niin en keksinyt mitään muuta vastausta kuin tämän: hänen onnettomuutensa on se, mitä hän itse pitää onnenaan, ja turhaan saat koettaa muuttaa katsantokantaa, mikä ikäänkuin perustuu hänen vereensä, hänen nuoruuteensa, niihin lahjoihin ja etuihin, joilla luonto on hänet varustanut, ja jotka kutsuvat häntä huvituksiin, nautintoihin, aistien hurmaukseen. Tässä sinä et voi mitään; ainoastaan aika voi jotain saada matkaan. Kerran ehkä tulee se päivä, jolloin hän inhomielin työntää nautintojen pikarin luotaan, vaikka ihaninkin käsi sen ojentaisi. Silloin hän malttaa mielensä itsestään. _Sinä_ et voi mitään toimittaa... Vaan uni tuli uudestaan. Sinä olit heittäytyä syvyyteen; et mennyt silmät kiinni sen reunalle; menit avoimin silmin, sinä näit sen, sinun kasvosi olivat pimeät ja synkät, kuten nyt ovat, ja kuitenkin, kun tartuin käteesi, pysähdyit kernaasti, ja minä saatoin helposti viedä sinut pois vaaran läheisyydestä. Sellainen oli minun viimeinen uneni.

-- Minä, joka uskon unia todeksi, jatkoi Petros, -- koska meidän pyhät kirjamme antavat minulle siihen syytä, ja koska monet monituiset kokemukset tukevat sellaista uskoa, minä tunsin itseni siten vakuutetuksi niin hyvin siitä, että se vaara joka sinua uhkaa on aivan lähellä ja että itse tunnet sen läsnäolon, kuin siitäkin, että todellakin voin sinut pelastaa, ja että sinä mielelläsi annat minulle luottamuksesi, joka tätä tarkoitusta varten on minulle välttämätön. Olenko erehtynyt?

-- Luultavasti.

-- En sitä usko. Sinä olet tällä hetkellä onneton, Karmides...

-- Äh!

-- Ja tarvitset auttajaa. Aika on jo tullut, jolloin nautintojen malja ilettää sinua...

-- Siinä olet oikeassa...

-- No niin, siinähän on jo pieni alku siihen luottamukseen, jonka toivon voittavani. Minun tarvitsee tuskin tietää enempää, sillä näillä sanoilla olet jo ilmoittanut, että seisot elämäsi käännekohdalla, että olet alkava toista rataa, joka on oleva niiden ihanien lahjojen arvoinen, joilla Kaitselmus on sinut varustanut, ja jotka oikein käytettyinä varmaan valmistavat sinulle tulevaisuuden, täynnä onnea ja kunniaa...

-- Sinä saat minut hymyilemään...

-- Sinä epäilet sellaista tulevaisuutta, ja kuitenkin tähänastinen elämäsi inhottaa sinua. Vaan tämähän on epätoivoa?

-- Entä sitte?

-- Sinä, jolla on nuoruuden hullutukset takanasi ja elämän paras osa edessäsi! Onko terveytesi turmeltunut? Sinun nuori luontosi voittaa sen takaisin. Onko omaisuutesi hävinnyt? Sinä hankit uuden. Vai ulottuvatko sinun epätoivosi juuret syvemmälle? Karmides, on olemassa pettämätön sielun lääke, samoin kuin on olemassa sairaus, joka vie todelliseen terveyteen, todelliseen elämään. Oi, jospa sinun sairautesi olisi sitä laatua! Minä tarttuisin käteesi ja veisin sinut lääkärin luo. Kenties niin onkin -- ja silloin minä onnittelisin itseäni -- vaikka et ole itse luonut katsettasi sisäänpäin, omaan sydämeesi. Ehkä sinun itsetutkimustasi hämmentävät maalliset ajatukset, ehkä pelkäät ajallista toimeentuloasi. Tämä pelko karkoitetaan. Ennen et kuule minua, enkä sitä ihmettele, sillä hulluutta on saarnata hukkuvalle. Ensin hän vedetään ylös syvyydestä; sitte vasta saarnataan. Siis, jos omaisuutesi on tuhlattu, jos pelkäät velkamiehiäsi, köyhyyttä ja nöyryytystä, niin anna minulle luottamuksesi. Minä voin ehkä auttaa sinua.

-- Sinäkö?

-- Minä.

-- Jos nyt olisit arvannut oikein, voisitko torjua iskun, joka odottaa minua auringon ensi kerran noustessa?

-- Se ei ole mahdotonta.

-- Tiedän että olet erinomainen mies, Tyanan Apolloonios kristittyjen joukossa, että olet herättänyt kuolleita ja tehnyt muita ihmeitä. Olisinpa siis melkein taipuisa uskomaan että tässäkin tapauksessa sinulla on mahdollisuus...

-- Oi, älä vertaa mitä ei tule verrata! Pysykäämme asiassa! Otaksutaan, että Baruk on velkojasi, että tarvitset lykkäystä...

-- Petros, kuinka tämän tiedät?

-- Oh, tiedän enempääkin, paljoa enempää. Otaksutaan, sanon minä, -- että tarvitset häneltä lykkäystä. Siinä tapauksessa voit huoleti mennä kotiin maata. Minä lupaan että Baruk on oleva kärsivällinen.

-- Petros, puhutko täyttä totta? Voitko pitää mitä lupaat?

-- Minä voin luvata ja pitää enemmänkin. Asia riippuu sinusta itsestäsi ja siitä luottamuksesta jonka minulle osoitat.

-- Mutta mitä tällä kaikella tarkoitat? Mitä syitä sinulla on menetellä näin?... Mutta oli miten oli, minä jätän nämä kysymykset sikseen. Olkoot syyt mitkä tahansa. Tilani on toivoton, sen tunnustan ... ja jos pelastat minut sillä tavalla kuin tahdon pelastua...

-- Niin että kaikki käy hiljaisuudessa, niin ettei ylpeytesi loukkaudu...

-- Sano kopeuteni tai ylpeyteni ... sanat eivät vaikuta mitään asiaan ... minä lasken kohtaloni sinun käsiisi ja saat tehdä minusta mitä tahdot ... vaikka minun on mahdoton arvata missä määrin voisin osoittaa sinulle kiitollisuuttani vastapalveluksella.

-- Minä en vaadi mitään sellaista ... ainoastaan sinun luottamuksesi. Tällä luottamuksella saavutan kaiken muun, ja mitä tahdon saavuttaa on sinun onnesi. Nyt ensi aluksi: tahdotko huomenna käydä luonani hämärän tultua, kun olen palannut työstäni? Olet ehkä nähnyt minun vetävän kiviä Afroditen temppeliin. Se on nyt minun jokapäiväinen tehtäväni, ja minä otan ilolla osaa ahdistettujen uskonveljieni vaivoihin. Kun Israel oli vahva, kukistimme epäjumalien alttarit, meidän täytyy nyt rakentaa ne uudestaan, mutta, kuten toivomme, repiäksemme kerran maahan samat kättemme työt. Sinä et löydä minua nyt piispan palatsista, joka on muutettu köyhäinhuoneeksi, vaan eräästä Skamboonidain mökistä. Ken tahansa osoittaa sinut kysyttyäsi minun vaatimattomaan asuntooni. Keskustelemme siis huomenna asiasta tarkemmin.

TOINEN LUKU.

Petros ja Baruk.

Keisari Julianukselta oli tullut käsky, että kristittyjen tuli omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan ne temppelit, jotka he edellisen keisarin aikana olivat repineet maahan vanhan opin tunnustajilta.

Ateenassa tämän käskyn seuraukset olivat raskaat, sillä ei ainoastaan Petros, vaan edellisetkin piispat olivat olleet innokkaita vanhojen jumalien alttarien hävittäjiä; siinä toimessa oli heitä tukenut keisarillinen valta, joka osaksi oli hyväksynyt sellaisen väkivaltaisen menettelyn, osaksi jättänyt sen rankaisematta.

Constantiuksen kuoltua olivat myös ne runsaat purot kuivuneet, jotka valtion rahastosta olivat juosseet oikeauskoisten piispojen raha-arkkuihin.

Ateenassa oli tosin paljo kristittyjä, vaan suurin osa heistä kuului siellä köyhimpään väestöön, ja lisäksi he olivat siellä jakautuneina kahteen leiriin, joista se, jota Constantiuksen aikoina vainottiin, oli suurempi. Tämä puolue oli piispansa kautta -- sillä heilläkin oli nyt oikeus pitää piispaa -- valittanut Kryysanteukselle ja Akaian prokonsulille, että heidän täytyi kärsiä rangaistusta semmoisista väkivallan töistä, joihin he olivat syyttömät. Atanasiolaiset eivät olleet repineet maahan mitään temppeliä; miksi piti heitä kohtaamaan sellaisten tekojen seuraukset, joita eivät he, vaan heidän vastustajansa homoiuusialaiset olivat harjoittaneet?

Heidän valituksensa oli havaittu oikeutetuiksi ja heidät oli vapautettu osaa ottamasta temppelin rakennukseen. Koko kuorma oli siis laskettu homoiuusialaisten niskoille, homoiuusialaisten, joiden rivit sitä paitse olivat harvenneet useiden luopumisten kautta.

Ankaruus, jolla Kryysanteus valvoi ja joudutti työtä, teki taakan kahta raskaammaksi.

Tänä kärsimyksien ja vastuksien aikana, jonka homoiuusialainen seurakunta sai kestää, Petros oli näyttänyt ansaitsevansa sen paikan, jolle seurakunta oli hänet korottanut. Nurisematta hän oli jättänyt entisen piispanpalatsin, joka oli Ateenan kaupungin omaisuutta, ja muuttanut Clemensin kanssa asumaan vähäiseen taloon Skamboonidain kaupunginosaan. Väsymättä hän oli mukana töissä, järjesti päivätyövelvollisuuden seurakuntansa jäsenten kesken ja oli aina valmis astumaan itse sen sijaan, jonka sairaus tai muut seikat estivät tehtäväänsä suorittamasta. Hänen näki nyt joka päivä työtätekevien miesten, naisten ja lasten joukossa vetävän kiviä Afroditen temppelille. Alempi papisto innostui piispansa esimerkistä ja seurasi sitä.

Illalla puheltuaan Karmideen kanssa, Petros kävi seuraavana aamuna Barukin luona.

Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.

Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat, joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja, naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat soraa hopea- ja purppuramantteleissa.

Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.

Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.

Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa, joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla -- ja rabbi Joonas vakuutti todella olevankin -- joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä, että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle; vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan, että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.

Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat sen nähneet omin silmin.

Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.

Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides, antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.

Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.

Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle, ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka hänellä velkojana oli velalliseen nähden.

Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna, vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan kuin laava.

Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää talossa.

Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi -- eikä hänellä ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.

Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan. Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti Karmidesta.

Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä, peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.

Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa, isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen; silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.

Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen ja Karmideen välillä.

Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen, jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin kivulloisen Esterin haltuun?

Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna, kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun velkoja oli juutalainen.

Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus oli lakannut, jonka valta oli murtunut.

Piispa halusi salaista keskustelua. Kauppias suostui. Petros alkoi puhua Karmideesta. Baruk tiesi, että Petros osanotolla seurasi tämän persoonaa ja raha-asioita; minkä tähden, sitä hän ei tietänyt eikä ollut koskaan huolinut sitä aprikoida.

-- Minä tiedän, sanoi Petros, -- että aiot ryhtyä ankariin toimenpiteisiin saadaksesi saatavasi tuolta kevytmieliseltä nuorukaiselta...

-- Niin juuri.

-- En sitä ihmettele. Sinulla on siihen oikeus, ja useimmat sinun sijassasi tekisivät samoin. Myöntää täytyy myöskin, että Karmides on se, joka kaikista vähimmin ansaitsee säälimistä, jos sääli sanaa ylipäänsä löytyy velkojan sanakirjassa.

-- Ei minun sanakirjassani ainakaan, huomautti Baruk. -- Sana laupeus siellä kyllä löytyy, vaan minä en käsittele koskaan raha-asioita laupeudentöinä enkä laupeudentöitä raha-asioina.

-- Oikein. Minä käsitän, että kauppiaan täytyy tehdä ero näin erilaisten asiain välillä. Eikä minun tarkoitukseni ollutkaan vedota laupeuteesi, kun tulin puhumaan sinulle Karmideesta. Sitä paitsi hän olisi liiaksi ylpeä ottaaksensa sitä vastaan, vaikka ankaruus, jos sitä tällä hetkellä käytät, on hävittävä koko hänen tulevaisuutensa.

-- Se on paha se, mutta nyt aion todellakin olla ankara, niin ankara kuin mahdollista.

-- Minä katson asiaa samalta järjelliseltä puolelta kuin sinäkin, jatkoi Petros, -- vaan erotus on siinä, että minä näen pitemmälle kuin sinä.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan että, jos panet täytäntöön, mitä aiot tehdä Karmideelle, niin et läheskään saa kaikkia hänelle lainaamiasi rahoja...

-- Oh, sen tiedän, keskeytti Baruk kohottaen olkapäitään, -- se tieto on tuottanut minulle unettoman yön, vaan nyt aion tyytyä kohtalooni.

-- Ja teet hänet kykenemättömäksi vastaisuudessa maksamaan sinulle.

-- Saatpa minut hymyilemään. Milloinkahan hän siihen kykenisi? Sinä puhut hänen tulevaisuudestaan kuin jostakin suuresta ja loistavasta. Minä en siitä anna ropoakaan. Rukoilkoon jokainen Kaikkivaltiasta varjelemaan ihmistä sellaisesta tulevaisuudesta! Ei tarvitse ennustushenkeä nähdäkseen, minne päin se kallistuu.

-- Vaan jos oletkin erehtynyt? Jos Karmides jonakuna päivänä onkin Ateenan rikkain mies?

-- Tarkoitat, että hän saa perinnön? Minä olen hankkinut varmat tiedot hänen suvustaan ja hänen toiveistaan sillä taholla. Valitettavasti nekään eivät ole obolin arvoisia. Hän on saanut kaiken perintönsä kerrassaan. Kohtalo ei tahdo enää mättää kultahiekkaa siihen seulaan.

-- Tässä ei ole puhetta perinnöstä vaan avioliitosta.

-- Avioliitosta? huudahti Baruk kummastuneena. -- Naimisista, ja rikkaista myötäjäisistä? Sitäkö tarkoitat?

-- Juuri sitä.

-- Hm, silloin hän kai aikoo _minulta_ saatavilla myötäjäisrahoilla maksaa velkansa minulle, ajatteli Baruk. -- Hyvä piispa, lisäsi hän ääneensä ja miettiväisenä, -- kuka olisi sitte tuo rikas perillinen, jota Karmides kosii?

-- Hän ei minun tietääkseni kosi vielä ketään.

-- Sitte minä tiedän enemmän kuin sinä, ajatteli Baruk. -- Mutta, sanoi hän ääneensä, -- en ymmärrä sinua. Karmides, sanot, ei kosi ketään, ja kuitenkin puhut minulle naimisista, johon hän on menevä.

-- Vuoden ja päivän kuluessa hän nai Ateenan rikkaimman miehen tyttären.

-- Ateenan rikkaimman miehen tyttären? toisti Baruk ihmeissään. -- Mahdat siis tarkoittaa Kryysanteusta ja hänen tytärtään Hermionea?

-- Niin.

-- Kuinka sen tiedät?

-- Voin ainoastaan toistaa sen, minkä sanoin.

-- Olet mahtanut ennustustaidon avulla nähdä tämän tulevaisuudesta, sanoi Baruk totisena, sillä hän oli varma siitä, että kristitty piispa, joka oli voinut herättää ihmisen kuolleista, oli mitä likeisimmässä yhteydessä pahojen demoonillisten voimain kanssa. Baruk oli taikauskoinen, kuten hänen kansalaisensa yleensä, joissa taikausko siihen aikaan oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin kristityissä ja pakanoissa.

-- Kuitenkaan, jatkoi Baruk, -- ei ennustuksesi näytä ollenkaan todennäköiseltä. Minä tiedän, että Karmides ja Hermione ovat olleet kihloissa, vaan edellisen kevytmielisyys on tehnyt tästä liitosta lopun. Huhu on kauan kertonut että Kryysanteus on kieltänyt Karmideen tulemasta taloonsa, ja lisäksi tulee mitä äsken kuulin puhuttavan, että Kryysanteus vaatii hänet Ateenasta karkoitettavaksi, koska hän turmelee nuorisoa huonoilla esimerkeillä.

-- Kaikkea tätä korvaa se varma asia, että Hermione rakastaa häntä.

-- Onko todellakin niin laita? Kyllä minä parhaiten tiedän, että nuoria naisia hurmaa kaunis pinta, vaan luulin kuitenkin, että Hermione oli poikkeus suvustaan...