Part 20

Donatolaiset olivat valinneet olopaikakseen vaikeakulkuisen, myrskyiltä suojassa olevan rotkon, jonka lohkeilleet seinät tarjosivat heille luonnolliset asunnot. Niitä he olivat mahdollisuuden mukaan parannelleet yhteensovitetuilla puunrungoilla. Tällaisissa asunnoissa, joista ei ollut riittävää suojaa talvipakkasta eikä lumipyryä vastaan, oleskeli enemmän kuin neljäsataa miestä, ja myös monta naista ja lasta. Pienen matkueen tulo herätti suurta kummastusta. Kansa keräytyi sen ympärille. Puoleksi alastomissa miehissä, ryysyihin kääriytyneissä vaimoissa ja lapsissa näkyi kaikissa villeyden ja julmien kieltäymyksien jälkiä. Ainoastaan aseita oli heillä yllin kyllin ja monta laatua, nauloitetusta nuijasta -- donatolaisten lempiaseesta, jolle he olivat antaneet nimen _Gideon_ tai _Israelilainen_ -- kypäreihin, keihäisiin, miekkoihin ja kilpiin asti, jotka he olivat sotasaaliina tuoneet kotiin voitettuaan legionalaisia.

Kryysanteus ilmoitti uudestaan tullensa keisarin nimessä ilmoittamaan heille, että saivat anteeksi, mitä olivat rikkoneet laillista järjestystä vastaan, ja että heidän persoonansa ja uskonnollinen vakaumuksensa oli turvassa, jos tahtoivat palata yhteiskunnan helmaan. Helpottaakseen tätä palaamista hän lupasi heille riittävän alueen Attikan eteläisimmästä osasta, josta oli asuinpaikkoja annettu myös heidän rauhallisemmille uskonveljilleen novatianolaisille.

Siksi kunnes valmistavat toimet tämän asutuksen aikaansaamiseksi olivat suoritetut, Kryysanteus lupasi pitää huolta siitä, että heidän seurakuntansa saisi kaikki, mitä tarvittiin elämän ylläpitämiseksi, jos he puolestaan juhlallisesti lupasivat olla häiritsemättä seutua partioretkillään.

Kun donatolaisten papit ja vanhimmat olivat hyvän aikaa neuvotelleet, he ilmoittivat suostuvansa keisarin tarjoumukseen ja ottavansa sen kiitollisuudella vastaan. Kuitenkaan eivät vielä tahtoneet antaa sitovaa lupausta, ennenkuin olivat ottaneet selkoa, miten maailma itse asiassa oli muodostunut heidän vuoristonsa ulkopuolella. Tässä tarkoituksessa eräs heidän vanhimpansa oli tarjoutunut seuraamaan Kryysanteusta, jotta sitte voisi palatessaan ilmoittaa omaisilleen, mitä oli nähnyt. Kryysanteus suostui ehdotukseen ja palasi Delfoihin donatolaisten lähettilään, ryysyisen, pitkäpartaisen, villisilmäisen ukon seurassa.

Sovintopuuhan onnistuminen ilahutti suuresti Delfoin asukkaita, sillä donatolaiset olivat olleet heidän vaikeana vitsauksenaan. Näiden lähettiläs palasi pian takaisin vuorilleen ja vahvisti Kryysanteuksen ilmoituksen totuuden. Kryysanteus sopi Delfoin virastojen kanssa, että elintarpeita toimitettaisiin donatolaisille, ja kolme heidän vanhimpaansa seurasi häntä matkalla Ateenaan ryhtyäkseen itse valmistaviin toimiin uutta asumusta varten.

Ateenassa Kryysanteus ja hänen tyttärensä otettiin vastaan riemulla ja juhlilla. Annæus Domitius, joka keisarilta oli saanut monta suosionosoitusta (vaikka konsulinvirkaa ei sentään kuulunut), oli kiiruhtanut Ateenaan takaisin ja yleisessä kansankokouksessa ehdottanut ja vastustuksetta saanut päätetyksi, että oli pystytettävä kuvapatsas keisarin ystävälle ja opettajalle, Ateenan ensimäiselle kansalaiselle.

Kryysanteus kutsui kansankokouksen kokoon ja ilmoitti sille keisarin uudistustuumat. Ihastuneet kansalaiset lupasivat puolestaan kaikin voimin edistää suuren yhteisen tarkoitusperän saavuttamista. Vanhan opin papistoa puhdistettiin, ja etevimmät kansalaiset kilpailivat saadakseen itselleen täten avonaisiksi tulleita virkoja; uhripalvelukset laitettiin kuntoon uudistetulla komeudella, kouluja rakennettiin kaikkien kansanluokkien lapsille, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, suuri enemmistö koki palata yksinkertaisempaan ja ankarampaan elämänjärjestykseen, yksin nuorisoakin näytti elähyttävän siveellisempi henki; muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta se luopui ylellisistä ja meluavista huvituksistaan ja kiirehti gymnasioiden karkaiseviin leikkeihin ja filosofien oppisaleihin. Kaikki näytti osoittavan, että uusi, parempi aika oli tullut.

TOINEN KIRJA

ENSIMÄINEN LUKU.

Vuoden kuluttua.

-- Aleksandros, sanoi Karmides nuorelle kamariorjalleen, -- minä matkustan pois enkä taida niinkään pian palata. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Jos siis Baruk juutalainen tulee huomenna viemään sinut pois, niin avaa tämä kirje ja näytä se hänelle.

Aleksandros oli kummastuneen näköinen, sillä hänen herransa ei päivän kuluessa ollut puhunut sanaakaan mistään matkasta, eikä valmistuksiinkaan sitä varten oltu ryhdytty. Mutta vielä enemmän häntä pelotti se odottamaton tieto, että Baruk aikoi tulla häntä pois viemään. Mitä tämä merkitsi? Oliko hänen herransa, joka siihen asti oli ollut niin hyvä Aleksandrosta kohtaan ja tyytyväinen hänen palvelukseensa, nyt äkkiä suuttunut häneen ja myynyt hänet Barukille, rikkaalle kauppiaalle, joka aluksillaan kuljetteli orjia kaikkiin maanosiin, vieläpä barbareillekin, joiden luona, kuten luultiin, orjat teurastettiin verenjanoisten jumalien alttareilla?

-- Sinä näytät murheelliselta, poikani. Älä ollenkaan pelkää! Anna minulle pikari viiniä ja mene sitte maata!

-- Herra, kysyi Aleksandros alakuloisella äänellä, -- oletko myynyt minut Barukille?

-- Kuinka sellaista voi mieleesi juolahtaa? Noh, rauhoittuaksesi saat tietää, että kirje, jonka sinulle annoin, on vapautuskirjasi. Sinä olet vapaa, poikani, vapaa kuin taivaan lintu. Et ole enää orja. Ymmärrätkö minua?

Aleksandroksen kasvot kirkastuivat.

-- Vapaa? Oi, mitä sanotkaan? Olisiko tämä vapautuskirjani? huudahti hän käännellen ja katsellen kirjettä. -- Onko se mahdollista?

-- Se on varmaa.

Aleksandros tarttui Karmideen käteen ja suuteli sitä.

-- Hyvä on, sanoi Karmides vetäen kätensä takaisin. -- Vaan sinä unohdat pikarin. Riennä!

-- Vapaa! toisti orjapoika ihastuksissaan. -- Vaan millä olen ansainnut tämän hyvyyden? Oi, herra, kuinka sinua palkitsen...

-- Pikari! Joudu! huusi Karmides. Aleksandroksen oli vaikea pitää aisoissa kiitollisuudentunnettaan. Mutta Karmideen uudestaan viitattua hän riensi ulos ja palasi heti, täysi pikari kädessä.

Karmides tyhjensi sen.

Aleksandros kysyi epäillen:

-- Enkö saa seurata sinua matkallesi?

-- Se on tarpeetonta. En tarvitse sinua.

-- Minne aiot matkustaa?

-- Ei mitään utelemista! Mene matkaasi!

-- Vaan, vaikka olen vapaa, sallit kai minun jäädä taloosi ja olla lähelläsi? uskalsi Aleksandros lisätä. Hänen kasvoillaan loisti vilpitön uskollisuus.

-- Jätä minut rauhaan kysymyksinesi!... Kuitenkin, jatkoi Karmides nähtyään surua Aleksandroksen kasvoilla, -- pysähdy, tahdon sanoa sinulle jotain. Olot määräävät meidät eroamaan, ystäväni. Huomenna Baruk on tämän maatalon omistaja. Ensi yönä matkustan Ateenasta, ja voipi käydä niin, ettet enää näe entistä herraasi. Sen tähden annoin sinulle vapautesi. Sinun asiasi on nyt katsoa, kuinka käytät vapauttasi päästäksesi maailman läpi. Seuraa luontoasi ja tartu onnea, kun voit, kutreista kiinni! Kas siinä neuvoni, helppo antaa, vaikeahko loppuosassaan seurata. Mutta siinäpä juuri elämisen taito onkin, Aleksandros. Olen huomannut, että olet tiedonhaluinen, että silmäilet kirjojani, että sinussa on ainakin grammatikusta, jollei juuri filosofia. Mene huomenna Kryysanteuksen taloon. Pyydä päästä hänen tyttärensä Hermionen puheille. Sano hänelle olleesi Karmideen kamariorja, sano hänelle, että Karmides sinuun kiinnitti hieman sydäntänsä, vaan että sinulta nyt puuttuu sekä ruoka että ruoska. Sinä osaat kirjoittaa. Pyydä Hermionea hankkimaan sinulle paikka isänsä kirjainkopioitsijain joukossa. Sinun kasvosi ovat Kryysanteuksen ja Hermionen kaltaisten ihmisten luona hyvä suosituskirje; he ilomielin täyttävät toivosi. Kryysanteus panee eteesi kirjan, jota kopioidessasi voit perehtyä hänen tieteeseensä, jos kirjoittaessasi ajattelet. Hän on järjestävä asiat niin, että voit kehittää sieluasi samalla työllä, jolla ansaitset leipäsi. Ja jos hän huomaa sinun käyttäneesi tilaisuutta hyvin, niin hän tekee sinut kopioitsijasta oppilaakseen, vie sinut ulos Akadeemiaan ja antaa sinulle paikan ylimysten ja roomalaisten senaattorien poikien joukossa. Silloinhan on onnesi taattu, Aleksandros. Sinusta tulee samaa, mitä keisari Julianus on, Kryysanteuksen oppilas. Sinusta tulee keisarin koulutoveri, poikani, ja sinusta tulee filosofi, joka on täynnä pilviä ja aatteita, sumuja ja käsitteitä. Nyt ei minulla ole enää muuta sanottavaa, kuin että tuot manttelini ja sytytät lampun kirjastoon. Hyi, kyyneleet pois, Aleksandros! Sinä olet ruma kun itket. Mene matkaasi!

Hetken perästä Aleksandroksen poistuttua Karmides meni makuukamarinsa vieressä olevaan pieneen kirjastoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, niissä näkyi synkkä päättäväisyys. Löydettyään kääryn, jota etsi, hän pani lampun sohvan viereen, laskeutui pitkälleen, avasi kirjan, mutta unohti lukemisen ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

-- Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tytölle ... vain muutama rivi ... puhdistaakseni itseni ... päästäkseni häntä enää ajattelemasta.

Hän nousi, jätti kirjan ja istahti kirjoittamaan: "Karmides tervehtii Rahelia viimeisen kerran. Tein sen, johon velvollisuuteni minua kehotti ja jonka kautta me molemmat toivoimme niiden siteiden, jotka meidät ovat yhdistäneet, tulevan vahvistetuiksi. Epäilemättä tiedät jo, että tein sen turhaan. Kun tänään pyysin isältäsi kättäsi, niin lian kävi harmista ja kummastuksesta sanattomaksi. Sinäkö, pakana, sinä, kevytmielinen, irstas, lopen köyhtynyt Karmides! Siinä oli hänen vastauksensa. En tarvinnut siihen mitään selitystä; oli riittävää nähdä se katse joka sanoja seurasi. Valitettavasti, Rahelini, isäsi on oikeassa. Meidän välillämme on juopa, jonka yli ei voi astua. Olkoon kohtalo aina sinulle lempeä! Mitä minuun tulee, niin olen viisaasti kyllä laittanut itseni kyllästyneeksi samalla aikaa kuin köyhtyneeksi. Mitä se minua surettaa, ettei minulla ole kultakolikkoa huvin hinnaksi, kun en edes tahdo koko maailman huvituksia lahjaksikaan? Elämä on minusta kuin puserrettu appelsiini, jonka kuoren viskaan luotani. Minä lähden maahan, jossa yhtä vähän vaivaa ilo kuin tuska, yhtä vähän pelko kuin toiveet, luultavasti eivät myöskään ajatukset. Vaan jos siellä voi ajatella ja muistaa mennyttä, niin saattaa tapahtua, että jonkun kerran tahdon siihen jumalalliseen rauhaan, jota siellä nautitaan, yhdistää ajatuksen sinusta."

-- Hyvä, ajatteli Karmides, nyt on siitä päästy. -- Mitä muuta olen voinut tehdä tyttö raukalle, kuin mitä olen tehnyt? Olenhan minä, antaakseni hänelle onnen suloisen harhaluulon, teeskennellyt intohimoa, joka jo kauan sitten on sammunut. Onneton se hetki oli, jolloin hänen tummat silmänsä saattoivat minut suunniltani. Hänestä on minulla ollut enemmän päänvaivaa, kuin kaikista muista naisista yhteensä. Hänen hellyyttään, hänen mustasukkaisuuttansa, hänen tulevaisuudenpelkoaan, hänen onnetonta herkkätunteisuuttansa, joka ilmestyi tuhansissa muodoissa minun vaivakseni, tätä kaikkea olen kestänyt kärsivällisyydellä, jolla ei ole vertaa.

Hän rakastaa minua! Tällä hetkellä on suloista sitä ajatella. Aleksandroksenkin kyyneleet miellyttivät minua. Minua rakastaa siis todellakin kaksi ihmistä! Poislähtöni tuottaa siis tuskaa kahdelle olennolle! Onhan siinä lohdutusta ihmisluonnolle!

Kadota maailmasta ja jättää jälkeensä tyhjyys, jossa ei ole mitään tunteita, se on inhottava ajatus. Tyhjyys edessäni ja takanani, ja näiden ammottavien kitojen välillä kamala kuolonvävähdys! Ei, ei; ainakin takanani jotakin!

Toivoin jonkun aikaa Rahelin kanssa voittavani omakseni hyvän osan hänen isänsä rikkauksista. Mitä olisi silloin tapahtunut? Olisin matkustanut Bajæseen parantamaan merivedessä elinvoimiani. Olisin taas alkanut nauttia -- joksikin ajaksi ja pikemmin tavasta kuin nuorekkaasta halusta -- olisin sen jälkeen joutunut lääkärin huostaan ja hartaasti pyytänyt häntä tekemään kuolemattomaksi kurjaa olemista.

Epikuuroksen oppi on kurjin, minkä ihmisen aivot ovat keksineet. Minä inhoan pelkurimaista oppia, joka käskee nauttimaan kohtuullisesti, että saisi nauttia kauemmin. He pyytävät nautintoa, vaan sekoittavat siihen kuitenkin liiallisuuden seurausten pelon -- ja sentähden he eivät löydä, mitä etsivät. He sekoittavat jumalien viiniin ihmisluonnon kurjimman sakan, joka on pelko. Sellainen sekoitus minua ällötti. Minä hain sekoittamatonta nautintoa ja kuljin tietäni, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Elämän toinen näytös on ihana. Ensimäinen on mitätön, kolmas ikävä, neljäs kurja. Minä olen aina kammonnut vanhuutta. Tekijän hyväntahtoisuus ilmaantuu, hänen neronsa kustannuksella, siinä että viides ja viimeinen näytös voidaan sovittaa kappaleeseen mihin kohtaan vain tahtoo. --

Nämä mietteet veivät Karmideen ajatukset jälleen kirjaan, jonka oli avannut. Se oli tutkistelu kuolemasta. Sellaisia teoksia oli helleeniläisessä kirjallisuudessa monta. Eräiden oppisuuntien filosofit pitivät lohdutuskeinoja kuolemaa vastaan tärkeinä siveysoppinsa osana.

Niinkuin matkalainen ainakin, Karmideskin tahtoi edeltäkäsin tietää jotakin siitä maasta, jonne oli päättänyt lähteä.

Kirjoittaja esitti ensin kysymyksen, onko ihmisen onnelle parempi karttaa huolellisesti jokaista ajatusta kuolemasta, vaiko aikoinaan siihen tottua, ettei joutuisi kauhun valtaan ja kadottaisi tasapainoaan, kun tuo välttämätön lähestyy. Hän mainitsi kuolemaa mitä lempeimmillä hyväilynimillä -- se oli suloinen unelmaton uinahdus, unen veli, Maa-emon syliin palaaminen, hyvän Luonnon itsensä määräämä ruumiimme hajoaminen ja sen aineiden yhdistyminen ystävällisten alkuainesten kanssa -- ja hän ihmetteli, että moni oli pitänyt edellistä keinoa parempana kuin jälkimäistä. Onhan se rauha, jota sen kautta luullaan saavutettavan, ilmeisessä vaarassa joka hetki, sillä luonto avaa hautoja eteemme tuhansittain, eläviä ja tuntevia olentoja hukkuu lukemattomia joka silmänräpäyksessä. Mikä hirmuinen tuska mahtaa vallata sen, joka ei terveessä tilassaan, hermojen vielä vahvoja ollessa, ole oppinut sietämään kuoleman ajatusta, kun vihdoin tauti häneen tarttuu, kun se edistyy, kun lääkäri epäilee, kun lääkäri hänet hylkää! Ainoastaan pelkurit ja ajattelemattomat ihmiset voivat siis valita tämän epäluotettavan ja vaarallisen keinon rauhansa säilyttämiseksi. Kuitenkin kirjoittaja myönsi että maan jaloimpienkin ja urhoollisimpienkin kansojen, Helleenien ja Roomalaisten, mielestä kuolema oli kauhun sana, jota laki kielsi mainitsemasta uhrijuhlissa ja muissa juhlallisissa kokouksissa, ja säädyllisyys yksityisseuroissa. Tästä näkyy, jatkoi kirjoittaja, kuinka syvälle ihmisluontoon kuoleman kammo on juurtunut. Tämä kammo täytyy voittaa, jottei sielun kirkkaus himmentyisi mitä jokapäiväisimmistä tapauksista. Sen tähden kirjoittaja oli yhtä mieltä kaikkein helleeniläisten filosofien kanssa siinä, että ihmisen, joka rakastaa sielunsa rauhaa, tulee niin aikaisin kuin mahdollista tottua ajattelemaan kuolemaa ja tutkia mitä kuolema oikeastaan on. Hän muistutti Epikuurosta, joka tuskallista sairautta kituessaan ja lopun jo lähetessä kirjoitti ystävälleen, että hänen sielunsa ilo voittaa ruumiin tuskat ja että hänen viimeinen päivänsä on hänen onnellisimpansakin. Moni saa, ajatellessaan sielun kuolemattomuutta ja tulevaisen elämän iloja, sellaisen rohkeuden, joka ei ole kukistettavissa. Kirjoittaja ei kuitenkaan katsonut viisaan arvolle sopivaksi hankkia voimaa mistään, joka mahdollisesti voi olla erehdys. Voimaa täytyy jokaisen löytää itsestään. Hän kysyi, eikö siinä ole kylläksi lohdutusta, että on elänyt ja elämässään toimittanut jotakin hyödyllistä, kun tähän jälkikatsahdukseen saattaa liittää sen onnekkaan ajatuksen että saapi yhdistyä maan kanssa, joka tuottaa ja elättää kaiken hyvän ja kauniin, että ruumiin hajoamisen kautta vielä kuolemankin jälkeen voi hyödyttää niitä vertaisiaan, joita elämässä on rakastanut?

Kirjailija luetteli ja kuvaili monta seikkaa, jotka saattoivat tehdä ihmisen, huolimatta hänen syvälle juurtuneesta kuolon kammostaan, siitä välinpitämättömäksi, jopa oman elämänsä viholliseksikin. Niiden joukosta hän ei unohtanut hekumoitsijoita, jotka olivat tyhjentäneet riemujen maljan sakkaan asti. Moni niistä oli kuoleman pelosta syöksynyt sen syliin ja pitänyt tyhjiinraukeamista parempana kuin siitä ajattelemista.

Tämä kuvaus oli niin voimakas, että se saattoi nostaa hiukset pystyyn lukijan päässä ja siirtää hänet kuvailtujen joukkoon.

Kirjoittaja puhui laveasti tyhjiinraukeamisesta. Hänen havaintonsa pitivät yhtä Pluutarkoksen ajatuksien kanssa siinä, että kuolemanpelon syy useimmissa ihmisissä ei varsinaisesti ole siinä, että ajatellaan itse kuolemankamppauksen tuskia, eikä myöskään Tartaroksen eli helvetin hirmukuvissa, vaan juuri siinä, että ajatellaan _tyhjiinraukeamista_. "Halvaantukoon käteni ja jalkani, peittäkööt äkämät ruumiini, pankoot tuskani hampaani kalisemaan ja kitisemään; kun vaan _elämän_ saan pitää, olen tyytyväinen, vaikka riippuisin ristiin naulattuna", sanoo Mæcenas. Ja moni ihminen ajattelee hänen tavallaan. Ihmishenki, niinkuin koko luonto, kauhistuu tyhjyyttä. Se voi suostua, jopa pyrkiäkin muuttumattomuuden tilaan, lakkaamattomaan lepoon, johon ei suru eikä ilo, ei toivo eikä pelko ulotu, vaan sellainen tila ei vielä ole tyhjiinraukeamista. Se pukeutuu suloisen, unelmattoman unen haamuun, jonka syvyydessä piilee mahdollisuus herätä uudestaan ja joka jähmettyneen pintansa alla kätkee miellyttävän levon tunteen. Vaan missä kaikki muutoksen mahdollisuus on poissa yhdessä sen kanssa, joka olisi muutoksen alainen, missä ei ole edes minkäänlaista _olemista_, missä mielikuvitus sukeltaa äärettömään tyhjyyteen, hapuillen turhaan ikuisesta pimeydestä joitakin atomeja, joista voisi muodostaa itselleen tuon käsittämättömän kuvaa, siinä ammottelee tyhjiinraukeamus.

Karmides heitti kirjan luotaan ja nousi. Hänen sieluelämänsä oli viime aikoina ollut kuin koneisto, jota joku ulkonainen paino piti käynnissä; hän oli veltostunut, häviöön joutunut, toivoton, siinä kaikki mitä hän tiesi itsestään, eikä hän tahtonut elää, koska se tulevaisuus, joka häntä odotti, oli tyhjä kaikesta muusta, paitsi kieltäytymyksistä. Vaipua yhteiskunnan lokaan, kun ennen oli loistanut ylellisissä piireissä ja ollut tähtenä nautinnonhimoisen nuorison keskuudessa, hiipiä ympäri ryysyinen mantteli yllä, niiden pilkan ja säälin esineenä joihin oli tuhlannut rikkautensa, ylenkatsottuna vaeltaa ennenaikaista ranseentumusta, häpeällistä vanhuutta kohden, tämä kaikki oli kuvautunut kamalin värein hänen mielikuvituksessaan. Tämmöisen kohtalon hän taisi välttää vapaaehtoisella kuolemalla. Sitä hän oli jo kauan katsonut elämänsä lopuksi. Vapaaehtoinen kuolema sisältyi hänen filosofiaansa, eikä hänestä ollut tuntunut vaikealta tyytyä siihen ajatukseen. Päin vastoin oli itsemurha tuntunut hänestä sopivalta loppukohtaukselta elämän huvinäytelmässä; se oli vain suurentava kokonaisuuden vaikutusta. Sammua keskellä elämänsä loistetta, jättää maailma, niin kauan kuin hän vielä häikäisi sen silmiä ja näytti sen mielestä kadehdittavalta ja onnelliselta, nuoruutta uhkuvana, kauniina, terveenä ja naisten hellyyden esineenä riistää itsensä irti huvitusten helmasta ja rientää haudan syliin, siinähän oli ainoa kuolema, joka saattoi sopia Karmideelle!

Sen enempää ei Karmides ollut ajatellut kuolemasta. Hän katsoi sitä välttämättömäksi asiaksi ja tahtoi käyttää tätä välttämätöntäkin tavalla, joka kutkutteli hänen ylpeyttään. Kuitenkin, kun hänen ajallinen onnensa uhkasi kallistuvan rakennuksen tavoin kukistua hänen päällensä, hän oli lykännyt päivästä päivään päätöksensä toteuttamisen. Nyt oli sentään viimeinen päivä tullut. Jos hän tämän yli eli, niin hän oli elänyt liiaksi, ja muutamia tunteja viivytettynä kuolema tulisi yhtä häpeälliseksi, kuin jos se häntä odottaisi pitkän ylenkatseessa ja kurjuudessa vietetyn elämän loppuna.

Hän oli siitä syystä kylmästi ja tyynesti päättänyt, että tämä yö oli oleva viimeinen.

Vaan tällä hetkellä, kun hän viskasi kirjan luotaan, hän tunsi, mitä ei ennen ollut tuntenut -- epäröimistä. Se kauhu, jonka tyhjiinraukeaminen herättää ihmisluonnossa ja jonka tuo tuntematon kirjailija oli niin voimakkaasti ja sielutieteellisesti tarkkaan kuvaillut, oli häneenkin tarttunut.

Hän asteli muutaman kerran lattian poikki koettaen turhaan poistaa väristystä, joka kulki hänen jäsenissään. Sitte hän lähti huoneesta, heitti manttelin olkapäilleen ja kiirehti ulos.

Mustina ja sekaisina ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän ei kyennyt niitä hallitsemaan eikä järjestämään miettiäksensä tyynesti asemaansa ja taistellaksensa järjen perusteilla sen vietin ponnistuksia vastaan, joka käskee kunkin olijan ylläpitää olemuksensa.

Tässä tilassa ollen hän vaelsi eteenpäin, katsomatta minne meni. Vasta kaupungin läheisyydessä ympäristö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän näki Kaksoisportin ja kuuli hälinän Kerameikos-kadulta, jolla lukuisat jaloittelijat ihailivat vilvakkaan tähtiyön kirkkautta.

Hän seisahtui, sillä tämmöisessä mielentilassa hän ei tahtonut näyttäytyä kellekään eikä nähdä ketään. Hänen takanaan oli hautausmaa. Hän kääntyi ja meni sinne.

Portilla seisautti hänet kaksi vastaan tulevaa miestä. Hänen, ohimennessään toinen heistä pani kätensä hänen olkapäälleen ja lausui hänen nimensä.

Vastenmielisesti hämmästyen Karmides pysähtyi, katsahti mieheen ja tunsi hänet Petrokseksi, homoiuusialaisten piispaksi.

-- Clemens, sanoi tämä seurassaan olevalle nuorukaiselle, -- mene edelläni kaupunkiin. Olen heti jälessäsi kotona.

Piispa ja esilukija tulivat pylväskedolta, vietyänsä Simoon pyhimykselle illallista. Simoon oli kuolleista herätyksensä jälkeen uudestaan noussut pylväälle ja eli tavallista elämäänsä. Jos mahdollista, katseltiin ja ihmeteltiin häntä vielä enemmän kuin ennen.

-- Mitä sinulla voi olla minulle sanottavaa? kysyi Karmides.

-- Paljo, vastasi Petros, -- jos sinulla on aikaa kuulla minua.

-- Sitäpä ei minulla ole...

-- Muutamassa minuutissa voi sanoa paljon. Minne aiot? Saatan tehdä seuraa ja tiellä sanoa sanottavani.

-- Etkö tahdo lykätä keskustelua toiseen kertaan?

-- Silloin voisi olla myöhäistä...

-- Olet oikeassa. No, minusta on samantekevää, minne menemme.

-- Valitkaamme siis ensimäinen paikka, jossa voimme rauhassa keskustella. Tässä lähellä on sellainen paikka.

He istahtivat eräälle penkille kypressien alle.

-- Mitä sinulla on sanottavaa? kysyi Karmides.

-- Jotakin, joka tuntunee sinusta kummalliselta ja rohkealta, vastasi Petros. -- Me tunnemme toisiamme niin vähän, ja kuitenkin saat kuulla, että tahdon sekaantua asioihin, jotka minua eivät ollenkaan koske ja sinua aivan läheisesti...

-- Hyvä on. Anna vaan kuulua, mikä sinulla on sanottavana.

-- Hyvä ystäväni, olen monena yönä nähnyt unta sinusta, viimeksi viime yönä, ja silloin niin elävästi, että tänään tunsin vastustamattoman halun puhua kanssasi. Olisin tullut luoksesi, ellen olisi kohdannut sinua täällä. Mitä sinä yleensä ajattelet unista?

-- Petros, tänä iltana ei minulla ole halua filosofeerata. Lyhykäisesti sanoen: minä uskon sellaisten ilmestysten tulevan vatsasta, sinä luultavasti taivaasta. Mitä unta näit?

-- Olen kolmena yönä nähnyt sinun seisovan kuilun partaalla, ja pelastin sinut putoamasta siihen.

-- Ja tätäkö tahdoit minulle kertoa?

-- En, tahdon myös sanoa sinulle, että uskon eräänlaisia unia todeksi. On unia, jotka itse vastustamattomasti todistavat totuutensa. Minulla on tällä hetkellä se vakaumus, että Kaitselmus on määrännyt minut sinulle pelastuskeinoksi perikadosta.

Karmides tuli tarkkaavaiseksi. Petros jatkoi: