Part 19

Petros ällistyi sanomattomasti tämän nähdessään. Hän keskeytti toimensa alttarilla ja astui Annæus Domitiusta vastaan.

-- Sinäkö täällä, poikani? Mikä on saanut sinut näin odottamattomasti tulemaan? kysyi piispa vaaleten, vaan malttiaan menettämättä.

-- Minut ovat tänne kutsuneet ne hirveät metelit, jotka alkoivat täällä minun lähdettyäni. Minä kysyn sinulta, Petros, kuka on pannut ne alkuun?

-- Minä en tiedä mistään metelistä; tiedän vain rangaistuksesta, jonka murhanhaluiset vääräuskolaiset itse ovat vetäneet päällensä. Vaan täällä ei ole paikallaan, että sinä kysyt ja minä vastaan. Tahdon tietää, mikä tuo sinut tänne näiden kaikkien keralla. On täytynyt tapahtua jotakin erinomaista. Poikani, oletko saanut tietoja Konstantinopolista tai Antiokeiasta?

-- Olen, herra piispa, kummaltakin suunnalta. Vaan tässä paikassa ei mielestäni sovi sellaisista asioista laajasti keskustella.

-- Olet oikeassa. Sano lyhyesti uutisesi!

-- Ne ovat sitä laatua, että ne täytyy ilmoittaa sekä sinulle että seurakunnalle. Jos sinä sen vuoksi sallit minun puhua kansalle...

-- Täälläkö? En, poikani. Mitä ajatteletkaan? Jos sinulla on jotakin seurakunnalle ilmoitettavana, niin sen täytyy tapahtua minun suuni kautta.

-- No hyvä, sano seurakunnalle, että keisari, mielipahoissaan niistä intohimoista ja jumaluusopillisista erimielisyyksistä, jotka raatelevat maailmaa, on päättänyt asettaa sulun kirkkoriitojen raivon eteen; että hän on säätänyt koko maailmalle, uskonvapauden ja määrännyt, että jokainen, olkoon se sitte patriarkka, piispa, presbyteri tai maallikko, joka tästä lähtien teologisista tai muista syistä tekee toiselle väkivaltaa, on rangaistava tavallisena pahantekijänä. Sano seurakunnalle, että keisari kovan sakon uhalla on kieltänyt käyttämästä sanaa "vääräuskolainen", ja että sinun täytyy heti irroittaa ne kahleet, joilla nämät onnettomat ovat sidotut, koska Akaian prokonsuli on läsnä toimittaaksensa muussa tapauksessa ... sanon sen pahoillani ... toimittaaksensa muussa tapauksessa sinut itsesi kahlehdittavaksi.

-- Pysähdy, lausui Petros, -- sanasi ovat outoja sinun suussasi. Niin ei puhu oikeauskoinen paimenelleen. Mikä tahansa lieneekin tapahtunut ... ja minä aavistan pahinta ... niin olen minä näiden muurien sisäpuolella piispa ja sinä kirkon oppilas. Mene, asetu kuulijoiden joukkoon! Siellä on sinun paikkasi. Kirkon portin ulkopuolella olet Akaian prokonsuli, vaan et täällä. Täällä olisi sinun oikea paikkasi kastettujen takana. Jos keisari on säätänyt uskonvapauden, niin se keisari ei ole Constantius, vaan joku toinen. Vaan uskonvapaus vaatii, ettei mitään jumalanpalvelusta saa häiritä, ei mitään pyhää paikkaa häväistä. Mitä sinulla on ilmoittamista saat ilmoittaa jumalanpalveluksen loputtua. Silloin tahdomme myös katsoa, onko maailma todellakin muuttunut niin, että joku virkamies rankaisematta saa polkea lain jalkojensa alle, saa anastaa itselleen päällikkyyden keisarin sotajoukkojen yli, johon hänellä ei ole oikeutta, ja irroittaa vangit, jotka hän itse on kuulustellut, huomannut syyllisiksi ja tuominnut kuolemaan.

-- Petros, sinun tulee huomata, ettei täällä ole aikaa puhua vaan toimia, lausui Annæus Domitius ja kiirehti ryhtymään järjestävällä kädellä sen sekasorron selvittämiseen, johon ympäristö oli joutumaisillaan.

Prokonsulin ja aseellisen joukon tulo oli tapahtunut ikäänkuin Teodooroksen rukouksien vaikutuksesta. Itse hän oli siitä varma, ja samalla kuin ne kourat, jotka olivat häneen tarttuneet temmatakseen hänet syrjään, päästivät hänet sen hämmästyksen hervaisemina, joka syntyi kun sotamiehet tulivat kuoriin, hän ojensi itse kätensä ja osoitti tulokkaita, koska nämät hänen mielestään todistivat että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja päättänyt panna rajan niille hirmutöille, jotka tapahtuivat hänen nimessään. Kokoutuneiden homoiuusialaisten kesken syntyi mitä suurin hämminki. Moni seisoi ihan tyrmistyneenä; toiset tunkeutuivat esiin kuullakseen, mitä oli tekeillä -- mitä prokonsulin tulo ja menettely merkitsivät; toiset taas karkasivat Teodooroksen kimppuun, joka rohkein käsin oli alkanut päästellä erään vangin kahleita. Legionalaiset koettivat pitää seurakuntaa loitompana. Heidän ja joukon välillä syntyi käsikahakoita, joista uhkasi tulla verisiä kohtauksia. Sekavat huudot täyttivät koko kirkon.

Juuri tällä hetkellä Akaian prokonsuli astui esiin keskelle kuoria ja vaati hiljaisuutta.

Häntä auttoivat pappien ja sotilaiden yhteiset ponnistukset sekä kansan oma uteliaisuus.

Kun kirkossa oli saatu aikaan jonkunmoinen hiljaisuus, julkaisi Annæus Domitius ne manaussanat, jotka yksin saattoivat ainakin hetkeksi asettaa myrskyn. Hän ilmoitti, että keisari Constantius oli mennyt isiensä luo, ja että senaatti, kansa ja legionat olivat keisariksi ja Rooman valtakunnan herraksi julistaneet hänen sukulaisensa cæsar Julianuksen. Hän ilmoitti, että uuden keisarin ensimäinen sana oli ollut omantunnon vapaus, hänen ensimäinen käskynsä, jota tuhannet lähettiläät saattelivat roomalaisen maailman kaikkiin ääriin, että jokainen alamainen, kansalainen tai orja, joka kantoi kahleita uskonsa tähden, oli vapautettava, ja että jokainen, joka tästä lähtien uskon nimessä uskalsi häiritä järjestystä ja persoonallista turvallisuutta, oli pantava kahleisiin ja tavallisena rikollisena jätettävä oikeuden haltuun.

Näitä sanoja seurasi ensin hämmästyksen hiljaisuus, sitte, kirkon syrjäisemmistä osista, missä ei kukaan voinut erottaa majesteetinrikkojaa muista, harmin ja tyytymättömyyden kiljahdus.

Tämä kiljahdus uudistui, kun sotilaat Annæus Domitiuksen viitattua päästivät vangitut atanasiolaiset kahleista. Kohta kun nämä tunsivat kätensä vapaiksi, he syleilivät toisiaan ja kiittivät Jumalaa.

-- Vaadi seurakuntaasi vaikenemaan, käski Annæus Domitius Petrosta, -- taikka olet heidän rikosveljensä. Tällä tavallako keisaria tunnustetaan?

Piispa nousi saarnastuoliin, kehotti olemaan hiljaa ja piti odottamattomasti saapuneen sanoman johdosta seurakunnalleen puheen raamatunlauseesta: Antakaat keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.

Hänen sanansa olivat, kuten aina, hyvin valittuja ja silloisissa oloissa rohkeitakin. Hän ylisti edesmenneen keisarin ominaisuuksia ja hänen suuria ansioitaan oikeauskoisen kirkon suojelijana. Hän surkutteli sitä, että kuolema oli taistelevalta seurakunnalta riistänyt tämän mahtavan miekan, eikä arkaillut ennustaa, että se aika, joka nyt oli alkanut, oli tuleva kovaksi ajaksi, koetusten ajaksi; vaan hän kehotti kuulijoitaan pysymään uskollisesti totisessa sanassa ja luottamaan vastoinkäymisissä siihen Jumalaan, joka tänään niin voimallisesti oli ilmestynyt heidän ruumiillisille silmilleen.

-- Mitä hän tarkoittaa sillä ilmestyksellä? tiedusteli prokonsuli viereisiltään, ja sai heti tietää, että piispa sinä päivänä oli herättänyt Simoon pyhimyksen kuolleista.

Annæus Domitius tahtoi nähdä kuolleistanousseen.

Eufeemios kertoi hänelle, että Simoon juuri oli viety piispan palatsiin.

Prokonsulin seurassa tulleisiin sotamiehiin tämä uutinen, joka heti levisi heidän joukossaan, oli tehnyt syvän vaikutuksen. Vaan Annæus Domitius, joka epäili kaikkea eikä mitään, aina mielialan ja asianhaarain mukaan, ei sinä päivänä ollut herkkä uskomaan ihmetyön todistusvoimaan. Se ainoastaan kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Hän päätti kirkosta lähteä piispan palatsiin katsomaan ylösnoussutta. Tarkemman kertomuksen ihmetyön menosta hän epäilemättä oli saava hurskaalta Eusebialtaan, joka nyt istui ylhäällä parven kunniasijalla ja varmaankin oli hyvin hämmästyksissään Annæuksen äkillisestä ilmestymisestä pääkirkkoon.

-- Pyh, hän sanoi eräälle centuriolle, -- Apolloonios Tyanasta ja Simoon Magus ovat myös herättäneet kuolleita. Se on taidetta, jota nykyään harjoitetaan menestyksellä. Meidän päivinämme kuoleminen ja herättämättä jääminen on epäsuotuisa sattumus, huono heitto, _caniculæ_, eikä muuta mitään.[29]

Sillä välin mies, jonka atanasiolaiset olivat nähneet kirkon risteyksessä kulmapylvään vieressä, ja jonka näkö oli rohkaissut kuolemaan tuomittuja, oli tunkeutunut joukon läpi, joka erotti hänet kuorista, ja lähestynyt prokonsulia. Annæus Domitiuksen huomio kiintyi häneen heti kun hän näki sen hiljaisen vaan selvän kunnioituksen, jota atanasiolaiset hänelle osoittivat.

Mies vaihtoi Akaian prokonsulin kanssa muutaman sanan, ja kun hän pian sen jälkeen Annæus Domitiuksen rinnalla uskonveljiensä ympäröimänä lähti kirkosta, oli nimi, jonka hän oli ilmoittanut omaksensa, lentänyt läpi sotilasrivien, tullut pappien korviin, levinnyt seurakuntaan, niin että kaikkien silmät olivat hänessä kiinni ja häntä seurasi äänten hälinä, jotka lausuivat nimeä _Atanasios_.

KUUDESTOISTA LUKU.

Uuden keisarin hallitessa.

Saman päivän illalla, jona yllä kerrotut tapaukset sattuivat, Kryysanteus sai keisari Julianukselta käsikirjeen, jota seurasi virallinen kirjoitus Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.

Temppelien oviin ja heimosankarien patsaihin kiinnitettyjen julistusten kautta Ateenalaiset kutsuttiin seuraavaksi päiväksi yleiseen kansankokoukseen kuulemaan keisarin kirjoitusta. Pnyksin kumpu, sama jolla Ateenan kansa suuruutensa aikana keskusteli sodasta ja rauhasta, sisällisestä politiikastaan, palkinnoista ja rangaistuksista, näytelmistä ja juhlista, sai jälleen nähdä kansankokouksen. Useita tuhansia juhlapukuisia kansalaisia saapui kokoukseen; Annæus Domitius keisarillisten virkamiesten etunenässä tuli paikalle juhlallisessa saatossa; seppelöity, purppurapukuinen uhripappi toimitti kansan katsellessa suitsutusuhrin taivaallisille voimille, Julianus tunnustettiin keisariksi, ja sen jälkeen Kryysanteus nousi Deemosteneen puhujalavalle ja luki Julianuksen kirjeen Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.

Tämä kirje, kaunopuheisuuden näyte, joka olisi täysin sopinut tasavallan aikojen suurille ja nerokkaille kansanjohtajille, selitti ne seikat, mitkä olivat pakottaneet Julianuksen tarttumaan aseisiin Constantiusta vastaan. Julianus jätti Ateenan kansan ratkaistavaksi, oliko hänen töissään ja tarkoitusperissään sen mielestä mitään moitittavaa. Tämän nöyrän vetoamisen tarkoitus ei ollut hyväillä Ateenalaisten turhamaisuutta. Julianuksella oli sydämen asiana, että kansan omatunto hyväksyi hänen tekonsa, ja hänestä, joka luonteeltaan oli Helleeni ja haaveksi helleeniläisen muinaisuuden ihannetta, oli Ateena vielä hänen valtakuntansa tärkein kaupunki, koska se oli loistavien muistojen kaupunki, vanhan opin ja filosofian linnoitus.

Kun keisarillinen kirje oli esitetty, luki Akaian prokonsuli uuden keisarin ensimäisen asetuksen, joka julisti yleisen uskonvapauden hallituksen hyväksymäksi ja kansan noudatettavaksi perussäännöksi. Sitte Kryysanteus nousi puhujalavalle ja, hänen puhuttuaan, useita toisia filosofeja ja reetoreja, jotka innostuneina kuvailivat sitä uutta ja onnellisempaa aikakautta, mitä Julianuksen valtaistuimelle-noususta saattoi odottaa, sekä kehottivat kansaa ansaitsemaan onneansa ja tekemään sitä pysyväiseksi samojen hyveiden kautta, jotka kaunistivat heidän isiään.

Kun sitte oli sovittu niistä juhlallisuuksista, joilla hallitsijavaihdosta piti vietettämän, hajoitettiin kansankokous. Riemu ja ihastus levisi kaupungin läpi juhlapukuisten joukkojen keralla, jotka astelivat alas Pnyksiltä.

Julistus uskonvapaudesta sisälsi kuitenkin kohdan, joka tuntui ainakin kiihkoisemmista kristityistä sietämättömältä. Julistus kielsi käyttämästä sanoja vääräuskolainen ja epäjumalien palvelija ja sääsi samalla, että ne, jotka menettelivät väkivaltaisesti toisin ajattelevia kohtaan, olivat rangaistavat tavallisina rikollisina. Vanhan opin tunnustajat saivat luvan tai oikeammin käskyn avata temppelinsä; ne rasittavat verot ja pakkolait, jotka Constantiuksen itsevaltainen into ja hänen suosikkiensa ahneus oli heille säätänyt, poistettiin. Kaikki piispat ja papit, jotka Constantius oli ajanut maanpakoon tai pannut viralta pois, saivat seurakuntiensa suostumuksella ryhtyä jälleen virkoihinsa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen Kryysanteus matkusti Julianuksen kutsumuksesta tyttärineen Konstantinopoliin. Akaian prokonsuli seurasi heitä. Samana päivänä, jona he saapuivat uuteen Roomaan, keisari tarkasti ne itämaiset legionat, jotka olivat siellä koossa. Nämä sotilaat olivat suurimmaksi osaksi kristityitä. Juuri heidän aseillaan Constantius oli aikonut tuhota vanhan opin viimeisen pelastusyrityksen. Nyt Julianuksen ateenalaiset vieraat saivat katsella omituista näytelmää. Julianus oli noussut komealle valtaistuimelle, jonka ympärillä olivat Rooman ja tasavallan ikivanhat tunnusmerkit. Sen läheisyydessä oli kaksi jumalille pyhitettyä alttaria, joilla sotilaiden, jos heidän vakaumuksensa salli, tuli rivittäin ohimarssiessaan uhrata muutama suitsutusjyvä. Useimmat sen tekivät; ainoastaan harvat jättivät sen tekemättä, vaikka tämä uhri oli samaa kuin julkinen kääntyminen vanhaan oppiin. Gallian legionat olivat jo ennen luopuneet ristin lipusta ja nostaneet vanhat sotaliput, joissa oli sanat _Rooman Senaatti ja Kansa_. Keisarilliset virkamiehet seurasivat joukottain legionain esimerkkiä. Tämmöinen näytelmä saattoi toiselta puolen ilahuttaa vanhan opin ystäviä, vaan toiselta puolen se oli omiaan saattamaan heidät epäilemään ihmisluontoa ja inhoamaan ajan kurjuutta. Kristinusko näytti aikovan väistyä ilman väkivaltaa. Oli ikäänkuin ihmiskunta olisi heittänyt pois naamarin. Uskossa vahvat vetäytyivät yksinäisyyteen, ja aurinko paistoi ihmislaumoille, joissa ne, jotka hurskaasta vakaumuksesta tai tasavaltaisen vapauden varjon rakkaudesta pysyivät esi-isiensä uskossa, katosivat onnenonkijoiden joukkoon, jotka olivat yhtyneet samaan oppiin saavuttaakseen keisarin suosion ja yksityisiä etuja.

Legionain luopuminen ei ollut ainoa kristillistä kirkkoa alentava näytelmä, jonka Kryysanteus ja hänen tyttärensä saivat nähdä Konstantinopolissa. Julianus oli kutsunut palatsiinsa niiden erilaisten kristillisten puolueiden johtomiehet, jotka olivat olemassa pääkaupungissa tai sen ympäristössä, kehottaakseen heitä elämään rauhassa ja sovussa keskenään. Kokouksessa oli paljo väkeä: siinä näkyi äsken vallinneen homoiuusialaisen puolueen pappeja ja äsken tulella ja miekalla vainottujen, keskenänsä yhtä vihamielisten tunnustusten, homouusialaisten, novatianolaisten ja muiden pappeja. Jos Julianuksen aikomus oli huvitella itseään ja vieraitaan näkemällä kristittyjen pappien turmelusta ja pahaa sisua, niin hän kyllä saavutti tarkoituksensa. Itse keisarillinen majesteetti ei voinut järjestystä ylläpitää, yhtä vähän kuin häpeä siitä, että pakanallisten filosofien silmien edessä käyttäydyttiin halpamaisesti. Kokouksen jäsenet kirkuivat toinen toistaan kovemmin, haukkuivat toisiaan tärkeimmillä herjaussanoilla, syyttivät toisiaan mitä hirveimmistä rikoksista. Julianus huusi toistamiseen turhaan:

-- Mutta kuulkaa toki minua, te kristityt papit! Ovathan meidän vihollisemmekin, Germanian barbarit, Frankit ja Allemannit minua kuulleet!

Julianuksella ja Kryysanteuksella oli joka päivä tuttavallisia keskusteluja, joissa he neuvottelivat siitä, miten vanha oppi parhaiten voitaisiin puhdistaa, saattaa sopusointuun ajan vaatimusten kanssa, ja mitenkä siinä kehitettäisiin selviksi ne periaatteet, joista he toivoivat ihmissuvun parannusta. Molemmilla oli se vakaumus, että nämä periaatteet jo olivat vanhassa opissa olemassa ja että ne olivat riittäviä ihmisen onnen aikaansaamiseen. Julianus, joka valtaistuimelle noustessaan oli kieltäytynyt ottamasta arvonimeä _dominus_ eli itsevaltias, ja alkanut jo ympäröidä valtaansa kaikilla muinaisen vapauden tunnusmerkeillä, uneksi Rooman tasavallan palauttamista ja toivoi kasvavan suvun tarkoituksenmukaisen kasvatuksen kautta saavansa aikaan roomalaisessa maailmassa, mitä Mooses neljäkymmenvuotisen vaelluksen kautta erämaassa tahtoi saada aikaan Israelissa: vapaan, raittiin ja jalon kansantietoisuuden, jonka tieltä orjuuden henki poistuisi. Kryysanteuksessa paloi sama innostus. Tarkoituksensa saavuttamiseksi he tekivät suunnitelmia, joiden rohkeus ja syvälle menevä tarkoitus olisi kai heiltä riistänyt jokaisen toiveen niiden toteutumisesta, elleivät olisi luottaneet taivaan apuun, aikeittensa puhtauteen ja siihen suunnattomaan valtaan, joka oli Rooman imperatorin käsissä. Julianus oli ainoastaan kolmikymmenvuotias, täynnä voimaa ja viisautta, neroa ja innostusta. Mitä Kryysanteus ei voinut häneltä odottaa?

Väkivaltaisiin keinoihin eivät aikoneet turvautua, niitä käyttämästä kielsi sekä periaate että varovaisuus. Ne tapaukset, joiden keskellä he elivät, olivat opettaneet Julianukselle, että maallinen miekka voi yhtä vähän juurittaa pois erehdystä kuin totuutta. Hän tahtoi kenties myös maailmalle esikuvaksi osoittaa mitenkä vanhan opin tunnustajat harjoittivat lempeyttä, niiden kauhistavien julmuuksien rinnalla, joihin kristityt valtansa päivinä olivat tehneet itsensä syyllisiksi.

Julianus oli päättänyt määrätä kaikkiin Rooman valtakunnan maakuntiin miehiä, joiden piti nuorisoa kasvattamalla auttaa häntä suuren päämäärän toteuttamisessa. Kryysanteuksen kanssa neuvoteltuaan hän valitsi ne papit ja filosofit, jotka näyttivät sopivimmilta näihin virkoihin. Kryysanteus itse sai käskyn vaikuttaa Akaiassa, ja hän otti ilolla vastaan tämän luottamustoimen. Ateenaan palatessaan hän toi sen virastoille keisarillisen käskykirjeen, joka samaan aikaan levitettiin valtakunnan muihinkin maakuntiin. Tässä käskykirjeessä Julianus ensiksikin ilmoitti mitä hänellä oli mielessä vanhan opin papistoon nähden. Hän määräsi, että papit joka kaupungissa olivat valittavat säätyyn tai varallisuuteen katsomatta sellaisten kansalaisten joukosta, jotka ennen muita olivat hyvässä maineessa viisautensa ja ihmisrakkautensa vuoksi. Heidän pyhät toimensa vaativat sekä ruumiillista että henkistä puhtautta, ja kun he lähtevät temppelistä ryhtyäkseen tavallisen elämän puuhiin, pitää heidän ahkeroida, että kansalaishyveissäkin ovat kansalaistensa esikuvia. Papin opintojen tulee olla sopusoinnussa hänen kutsumuksensa kanssa. Jos hän tuntee taipuvansa epikuurolaisten tai epäilijöiden mielipiteisiin, niin hänen tulee luopua virastansa; muussa tapauksessa hänen tulee sitä ahkerammin tutkia Pyytagoraan, Platoonin ja stoalaisten filosofiaa, koska nämä opettavat, että maailmaa johtaa taivaallinen kaitselmus, joka on kaiken ajallisen siunauksen lähde ja valmistaa ihmissielulle tulevaisen rangaistuksen ja palkinnon tilan. Käskykirje sääsi, että kutsumukseensa kelpaamattomat papit piti erotettaman.

Samassa julistuksessa Julianus ilmoitti, että hän tahtoi olla osallisena siitä kunniasta, jonka kristityt olivat saavuttaneet järjestämällä armeliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä suurenlaisen mittakaavan mukaan. Erittäin hän muistutti Ateenalaisille, että heidän isänsä olivat ensimäiset, jotka laittoivat yleisiä sairas- ja elätystaloja köyhille, ja hän kehotti heitä ottamaan uudestaan käytäntöön tätä heidän isiensä tapaa, ajan vaatimusten mukaisesti.

Lopuksi hän sääsi, että ne allegoriset selitykset, joita filosofit olivat laatineet vanhoista jumaluustaruista, olivat koottavat ja käytettävät yleisenä koulukirjana nuorison opetuksessa, ja että vihkiminen Eleusiin salamenoihin oli oleva köyhille kansalaisille ja orjille maksuton.

Rappeutuneiden temppelien korjaamiseen ja uusien rakentamiseen Julianus määräsi suuria rahasummia. Hän käski samalla kristittyjen omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan tai korjata sellaiset temppelit, jotka he olivat hävittäneet tai vahingoittaneet vanhan opin harrastajilta.

Juutalaiset, joita edellisen hallituksen aikana oli monella tavalla vainottu, otettiin erityisesti keisarin turviin. Hän salli heidän palata Jerusalemiin ja päätti Rooman valtiorahaston varoilla rakennuttaa uudestaan Jerusalemin temppelin sen entiseen loistoon.

Järjestettyään valtakunnan hoidon ja turvattuaan sen rauhan uskonlahkolaisten keskinäistä vihaa vastaan, hän lähti Konstantinopolista sotaretkelle, ahdistamaan Rooman valtakunnan vanhaa vihollista Persiaa, joka hänen edeltäjänsä aikana oli hävittänyt ja valloittanut Rooman rajamaita.

* * * * *

Konstantinopolista palatessaan Kryysanteus kävi tyttärineen Delfoin vanhassa oraakelitemppelissä. Julianuksen tarkoitus oli, että sen piti saada takaisin entinen komeutensa ja että pyytolainen oraakelipalvelus oli asetettava entiselleen; hän oli uskonut tämän tuuman Kryysanteukselle toteutettavaksi. Talvi oli varistanut lehdet vanhasta Apolloonille pyhitetystä lehdosta ja heittänyt lumivaipan laaksoon. Kryysanteus ja Hermione tulivat autioon temppeliin. Sen viimeinen pappi, vanha Heerakleoon, jonka majassa Kryysanteus tyttärineen kerran oli ollut vieraana, oli kuollut; hänen palvelijattarensa oli muuttanut läheiseen kaupunkiin. Kun Kryysanteus ja Hermione jättivät temppelin -- viimeksi mainittu vajonneena temppelissä viettämänsä yön muistoihin -- he huomasivat miehen, joka hiljakseen nousi laakson toista jyrkännettä ylös ja katosi kallion taakse. Hänellä oli kypärä päässä, miekka sivulla, vaan vaatteina oli hänellä ankarasta pakkasesta huolimatta ainoastaan eläimen talja vyötäisillä. Kaupunkiin saavuttuaan Kryysanteus kuuli, että Parnassoksen rotkoihin pesiytynyt rosvojoukko vielä jatkoi ympäristössä tuhotöitään.

Kaupunkilaiset luulivat tietävänsä, että rauhanhäiritsijät olivat sitä kristittyjen lahkoa, jota nimitettiin donatolaisiksi. Heitä vastaan oli Constantius julistanut hävityssodan, ja monivuotisten vainojen kestäessä he olivat vaipuneet äärimäiseen villiyteen. Paettuaan poltetuista kylistään erämaihin tai luopääsemättömiin vuoriseutuihin, he olivat järjestyneet rosvojoukoiksi, jotka häiritsivät Afrikan maakuntia ja muitakin seutuja Välimeren toisellakin puolen, mihin heidän hajanaisia parviaan oli päässyt pakoon.

Mitä niihin donatolaisiin tuli jotka häiritsivät Delfoin seutuja, niin niitä oli alussa ollut ainoastaan vähäinen joukko, vaan vähitellen oli heihin liittynyt karanneita orjia ja sotamiehiä sekä kaikenlaisia pahantekijöitä. Eikä siinä kylläksi. Parnassoksen rotkojen yksinäisesti asuvien paimenten ja maanviljelijäin joukosta he olivat saaneet monta uskonsa harrastajaa, ja nämät eivät olleet epäilleet jättää perheineen mökkiensä rauhaa ja köyhyyttä, ottaakseen osaa uskonveljiensä metsäläiselämään.

Kryysanteus päätti käydä näiden donatolaisten luona. Kaupunkilaiset neuvoivat häntä luopumaan vaarallisesta tuumasta, vaan hän piti päänsä. Hermione tahtoi seurata häntä; hän sai luvan. Saatuaan oppaan, joka tunsi vuoriseudun, he lähtivät sinne. Kauan ei viipynyt, ennenkuin heitä vastaan tuli muutamia ryysyihin puettuja, vaan hyvin aseilla varustettuja miehiä, jotka heitä pidättivät. Ihmetellen heidän rohkeuttaan miehet olivat lähestyneet heitä, eivät ryöstääkseen, vaan kysyäkseen heidän asiaansa ja heidän matkansa tarkoitusta.

Kryysanteus ilmoitti heille, mitä he eivät siihen asti olleet tietäneet, että keisari Constantius oli kuollut ja valta siirtynyt Julianuksen käsiin, joka ei harrastanut mitään kristillistä tunnustusta vaan tunnusti vanhaa oppia, sekä että hän, Kryysanteus, tuli heidän luokseen keisarin nimessä ilmoittamaan, että yleinen uskonvapaus ja esteetön uskonnon harjoitus oli säädetty Rooman valtakunnassa. Aseelliset miehet kuuntelivat epäluuloisina Kryysanteuksen sanoja, vaan hänen toivomustansa noudattaen opastivat hänet joukon pääpaikkaan, jossa hän voi puhua sen kokoontuneille jäsenille.