Part 18

-- He seuraavat sinua, johtajaansa ... siinä on kylläksi. Onpa oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.

-- Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään. Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?

-- Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi, lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen hovimiehet tekivät Julianuksesta, -- sillä sinähän opetit keisarillemme sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi. Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat... Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, -- älä pelkää, jalo Hermione. Me menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!

Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen kanssa.

Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.

Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.

Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli, kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle. He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille ainoastaan muutaman hikipisaran.

Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus, tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:

-- Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti, kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi. Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!

Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!

Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon. Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois -- yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.

Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset -- ja niitä oli paljoa enemmän -- ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko tainneetkaan olla niin erilaisia -- että juopa niiden välillä ei suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään. Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään epäjärjestystä.

Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä pääkirkkoon.

VIIDESTOISTA LUKU.

Muuan ylösnousemus kuolleista.

Pääkirkkoon kokoutuneilla homoiuusialaisilla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mikä kaupungissa oli tapahtunut. Tapauksia saattaa tapahtua, niin kohtalorikkaita ja kuitenkin niin äkkinäisiä, että se, mikä äsken oli jokapäiväisen elämän keskuksena, seuraavana hetkenä on sen kehän ulkopuolella ja seisoo ikä-loppuna keskellä uusia oloja. Pääkirkkoon oli kokoutunut joukko uskovaisia, hartaita tai uteliaita homoiuusialaisia, ja ne tunteet, jotka heidät olivat sinne tuoneet, eivät suinkaan olleet jäähtyneet temppeliholvin alla. Kaikki mitä oli nähty ja kuultu, mitä yhä vielä nähtiin ja kuultiin, oli päin vastoin kiihottanut nuo tunteet huimaukseen saakka.

Kun astui kirkon pääportista sisään, niin tuli keskimäiseen pitkäänlaivaan. Sitä muodostivat mahtavat, antiikkisista temppeleistä otetut pylväät, jotka holvikaarien yhdistäminä kannattivat kolmikupuista kattoa. Sivulaivojen ylipuolella olivat naisten parvet. Perällä oli korkeammalle rakettu kuori alttareineen. Tämän edessä, keskimäisen kuvun alla, missä kirkon pitkä- ja poikkilaiva tulivat ristiin, oli aitaus ja siinä kaksi tuolia, toinen evankeliumin lukijaa, toinen saarnamiestä varten. Koko avarassa huoneessa vallitsi hämärä, paitsi kuorissa, jonka korkeista ikkunoista tulvaili valovirtoja ruumislavalle, jolla Simoon pylväspyhimys lepäsi.

Ruumislavan ympärille oli asetettu suitsutusastioita, joista hyvänhajuiset savupilvet nousivat ilmaan ja ympäröivät pyhimystä, kohoellessaan hiljakseen kuorin kupua kohti.

Kirkon mosaikkipermanto, parvet, pylväiden jalustat, ikkunakomerot, kaarisarjanteiden ulkonemat olivat ihmisiä täynnä. Ainoastaan kuorissa ja pienellä alalla lähinnä aitausta oli väljempi tila, ne kun oli varattu pappeja ja pyhiä menoja varten.

Jotensakin lähelle aitausta, vastapäätä saarnastuolia, oli asetettu salaisesta jumalanpalveluksesta kuolemaan tuomitut vääräuskolaiset. Siellä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, varakkaita kansalaisia ja köyhiä orjia. Heidän käsivartensa olivat sidotut selän taakse ja muutamat sotamiehet vartioitsivat heitä.

Tämä paikka oli vääräuskolaisille valittu sen tähden, että saarnaaja aikoi kääntää puheensa juuri heille, ja jotta heillä alituisesti olisi silmien edessä se mies, joka heidän sanottiin murhanneen.

Heidän mestauksensa piti tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen.

Tämän joukon ja lavalla makaavan ruumiin puoleen jakaantuivat seurakunnan katseet. Kun suitsutuspilvet harvenivat ja paljastivat Simoonin kalpeat kasvot, tuntui oikeauskoisista, kuin hänen huulensa aukenisivat syytöstä oikeaksi todistamaan, kuin hänen kasvojensa juonteet vääristyisivät murhaajia pelottaakseen. Odotettiin ihmettä. Kuiskailtiin, että Petros aikoi huutaa taivaan avukseen, jotta ihme tapahtuisi homoiuusialaisen totuuden todistukseksi ja vääräuskoisten kääntymiseksi viimeisessä ratkaisevassa hetkessä.

Hymni ja rukoukset, joilla jumalanpalvelusta oli alotettu, olivat loppuneet. Clemens, nuori esilukija, oli vapisevin äänin lukenut Messiasta koskevan luvun Danielin kirjasta ja kappaleen evankeliumia. Sitten oli piispa noussut saarnastuoliin.

Hän selitti ensin sovitusoppia, semmoisena kuin sitä siihen aikaan molemmat suuret kristityt lahkot käsittivät. Esivanhempiemme lankeemuksen kautta olivat kuolema ja perkele saaneet vallan maailman yli. Ihmissuku oli joutunut saatanan ja hänen enkeliensä haltuun ja palveli niitä pakanallisina jumalina. Jumala viisaudessaan oli nähnyt tämän edeltäpäin, ennenkuin loi maailman, ja armossaan määrännyt ihmissuvulle vapahtajan. Tästä Jumalan aikomuksesta perkele ei tiennyt. Kristus astui alas maailmaan orjan muodossa, antautui kuoleman alaiseksi sovittaakseen veriuhrillaan Jumalan, antautui perkeleen alaiseksi lunastaakseen vanhurskaalla ja synnittömällä sielullaan syntisten ihmisten sielut. Mutta kun hän astui alas helvettiin, niin hän teki sen ainoastaan saarnatakseen pakanain sieluille vapahduksesta. Perkele huomasi itsensä petetyksi, viekkaudella voitetuksi. Hän oli ryhtynyt täydellisesti vanhurskaaseen henkeen, Jumalan ainoaan poikaan. Tämän kautta Jeesus sai vallan hänen ylitsensä ja voi vapauttaa hänen hallussaan olevat ihmiset. Siten perkele oli voitettu ja Aatamin lapset vapahdetut.

Sitten piispa rupesi esittämään Kristuksen persoonaa. Apostoli Paavalin kirjeistä hän sai todistuksia homoiuusialaisuuden järkähtämättömästä totuudesta, ja tämän totuuden varmemmaksi vahvistamiseksi ei hän epäillyt käyttää päätelmätaitoa, koska ymmärrys on hyvä lahja, kun sitä käyttää vain kulloinkin vallitsevan opin palvelukseen eikä sitä väärin käytä muiden mielipiteiden puolustukseksi.

Aikaansaatu sovitus, niin Petros edelleen julisti, on jokaisen saatavana, mutta ainoastaan oikeauskoisen kirkon helmassa, kun uskolla omistaa itselleen Jumalan pojan vanhurskauden. Perkele ei ole enää maailman yksinvaltias ruhtinas, mutta hän on yhä vielä mahtava kuningas, joka alituisesti taistelee kirkkoa vastaan; kirkossa näet on Kolminaisuus olennoituna. Ja hän menestyy taistelussaan. Pyhät kirjoitukset todistavat selvästi, että hänen valtakuntansa, kun ajan täyttyminen lähestyy, on taas oleva vahvempi valtakunta, kunnes Kristus tulee uudestaan, kukistaa sen, tuomitsee hyvät ja pahat, oikeauskoiset ja vääräuskoiset, sekä perustaa tuhatvuotisen valtakunnan.

Siinä taistelussa perkele ottaa aseekseen ihmisen ymmärryksen. Tähän hän puhaltaa harhahengen, joka viettelee ihmistä pois kirkon mahtavasta taikapiiristä. Tämän ulkopuolella ihminen joutuu hänen valtoihinsa. Ja aika mahtaa olla lähellä täyttymistään, sillä vääräuskolaisuus leviää hirveätä vauhtia maailmassa. Antikristus on jo tullut. Luomiskirja todistaa, että langenneet Jumalan pojat, pahat henget, ovat lähestyneet ihmisten tyttäriä. Antikristus on perkeleen ja maallisen naisen poika. Hän käy ympäri maailmassa, tulee kirkolliskokouksiin, pukee papin vaatteet ylleen ja kutsuu itseään kristillisellä nimellä Atanasiokseksi.

Saarnaajaa keskeyttivät alussa usein kohisevat suosionhuudot ja kättentaputukset. Vaan nämät lakkasivat puheen kestäessä, sillä Petroksen ääni tuli niin läpitunkevaksi, hänen kaunopuheisuutensa niin valtaavaksi, että tuntui ikään kuin hän olisi lainannut salaman loisteen ja haudan pimeyden siihen kuvaan, jonka hän esitti seurakunnalle Antikristuksen riehunasta ja viimeisten aikojen harhailuista. Kuuntelijat vapisivat. Tuhansittain vaaleita, pelästyneitä kasvoja oli kääntyneenä puhujaa kohden. Hänen suunsa oli noiden tuhansien katseiden polttopisteenä. Kun puhe tuon tuostakin hetkeksi seisahtui, vallitsi kirkossa kamala hiljaisuus, kuten luonnossa ukkoseniskun jälkeen, ja ihmiset alhaalla kirkon laivojen, ylhäällä parvien puolihämärässä näyttivät kivettyneiltä.

Clemens, joka oli puhujan läheisyydessä, oli laskeutunut polvilleen. Hänen kyyneleiset silmänsä katselivat lakkaamatta kahleissa olevia atanasiolaisia. Hänen katseensa surkuttelivat heidän lankeemustaan ja kehottivat heitä kääntymään.

Petros kääntyi sen jälkeen läsnäoleviin atanasiolaisiin. Hän kehotti heitä luopumaan perkeleestä ja siitä kerettiläisestä harhaopista, jonka tämä oli heille opettanut. Hän pyysi heitä ajattelemaan, että heidän kohtalonsa heti oli oleva ratkaistu ijankaikkiseksi, että kuolema odotti heitä kirkon muurien ulkopuolella. Hän tarttui tuntilasiin, joka seisoi hänen vieressään, ja muistutti heitä, että heidän lasinsa pian oli juokseva loppuun, -- silloin oli oleva liian myöhäistä. Hän viittasi hirveään haamuun, joka lepäsi alttarin edessä mustaan verhotulla ruumislavalla, häneen, jonka he olivat murhanneet -- ja hänen henkensä kautta, joka nyt julisti Jumalan kunniaa ja homoiuusialaisuuden totuutta kaikkien enkelein, pyhimysten ja veritodistajain kanssa, jotka seisovat karitsan istuimen ympärillä, hän manasi heitä palaamaan ainoaan autuaaksi tekevään uskoon.

Hänen näin puhuessaan sidotut vääräuskolaiset mutisivat toinen toiselleen: -- Rohkeutta, rohkeutta! Ole vahva uskossa! Vapahdus lähestyy!

-- Vaimo, älä vapise, kuiskasi muuan mies viereiselleen naiselle. -- Katso häntä! Häntä tuolla kulmapylvään vieressä! Ei mitään pelkoa hänen nähdessään! Hän on oleva meidän voittomme todistaja.

Erään risteyksessä olevan pylvään vieressä seisoi mies, jonka silmät alati olivat olleet vangituissa. Nämät olivat tunteneet hänet vieraaksi saarnaajaksi, joka oli esiytynyt kalkkikivilouhoksessa -- Atanasiokseksi. Kun Petros saarnasi, he eivät kuunnelleet hänen puhettansa. Atanasioksen huulilta virtaili sanoja, kuulemattomia kaikille muille, vaan ei heille. Häntä he kuuntelivat.

Ja kun Petros korkealla äänellä kehotti heitä kääntymään homoiuusialaisoppiin, niin he vastasivat korkealla äänellä kuin yhdestä suusta: emme.

Tätä kieltoa seurasi kumea hälinä seurakunnan puolelta; hämmästyttiin kuinka uppiniskaisia he olivat.

Hetken vaitiolon jälkeen Petros sanoi surullisella ja vakavalla äänellä:

-- Herra ei ole salliva, että hänen oppiansa pilkataan. Hän pitää tähdet kädessään, taivas ja maa ovat hänelle alamaiset, luonnon voimat ovat hänen orjiaan, hänellä on valta elämän ja kuoleman ylitse. Ihmeiden kautta hän on ilmestynyt meidän esi-isillemme, ja se voima, joka uudestaan sytytti elämän Nainin lesken poikaan, joka herätti Latsaruksen ja teki merkkejä apostolien kätten kautta, virtaa katoamattomana pyhän Hengen kanssa hänen kirkkonsa lävitse. -- Kristityt, rukoilkaa innostuksella Jumalalta ihmettä, jotta nuo hairahtuneet sielut tulisivat palautetuiksi pois kadotuksen tieltä! Rukoilkaa, että minä, hänen vähäpätöinen palvelijansa, olisin välikappale, joka ilmaisee hänen kirkkautensa! Rukoilkaa, kuten Elias, kun hän ojensi itsensä kolmasti kuolleen nuorukaisen päälle ja huusi: Herra, salli hänen sielunsa tulla häneen jällensä! Rukoilkaa, niinkuin hän, ja me tulemme kuulluiksi, yhtä varmaan kuin Eliaskin!

Petros kumartui alas ja seurakunta hänen kanssaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kuolemaan tuomitutkin rukoilivat -- rukoilivat, että kuollut nousisi todistamaan heidän viattomuutensa ja heidän vainotun oppinsa totuuden.

Kun Petros vihdoin nousi, oli siinä merkki seurakunnalle nostaa päänsä. Henkeä pidätellen odotettiin, mitä piti tapahtuman.

Juhlapukuiset papit kokoutuivat Petroksen ympärille ja astelivat alttaria kohti. He asettuivat ruumislavan ympärille. Vanhin presbyteri toi esiin ristin ja asetti sen ruumiin jalkapäähän. Piispa oli asettunut päänpuoleen.

Pää-sisäänkäytävän yläpuolella olevassa parvessa aloittivat näkymättömät laulajat juhlallista, vienoäänistä hymniä.

Petros pani kädet ristiin rinnalleen ja näytti rukoilevan. Sen jälkeen hän laski toisen kätensä kuolleen otsalle, toisen hänen sydämelleen, nosti silmänsä korkeuteen ja sanoi:

-- Herra kaikkivaltias! Anna tänään kaikkivaltiutesi ilmestyä sinun nimesi kunniaksi ja sinun totuutesi todistukseksi! Herra kaikkivaltias, älä salli uskomme joutua häpeään!

-- Aamen, aamen! säesti seurakunta.

Tämän jälkeen Petros kumartui kuolleen yli ja huusi suurella äänellä:

-- Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan elähyttämään tätä majaa, jonka se on jättänyt! Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan puhumaan tämän mykistyneen suun kautta! Hänen nimessään, joka taittoi kuoleman odan ja särki haudan portit, manaan sinua, Simoon -- herää!

Lausuttuaan nämä sanat hän vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. Muut papit jakautuivat kummallekin puolelle. Laulu oli lakannut parvella. Henkeään vetämättä kukin odotti mitä piti tuleman.

Suitsutusastiasta nousevien pilvenhattaroiden välistä näkyivät kuolleen liikkumattomat kasvot. Niihin olivat katselijoiden silmät naulatut. Kukin luuli näkevänsä, mitä mielikuvitus houkutteli näkemään: milloin toisen, milloin toisen palaavan elinvoiman merkin -- silmäluomen liikkeen, suun vävähdyksen pitkän, rinnalle ulottuvan parran alla -- vaan seuraavassa silmänräpäyksessä näköhairaus oli poissa.

Kivettynein piirtein, liikkumatonna hän makasi siellä. Mahtava Kuolema ei huolinut uskovaisten palavista rukouksista. Hävityksen valta ei aikonut jättää saalistaan; se asetti sen lain, jonka aikojen alussa oli saanut, rukouksen voimaa vastaan, ja Luomakunnan Herra näkyi epäröivän.

Kuitenkin, nyt vääntyvät kuolleen kasvonpiirteet tavalla; jonka olisi luullut synnyttävän kauhistusta, ellei tuo raju lihasten liike olisi kieltämättömästi ilmoittanut, että rukoukset ovat kuullut, että elämä palaa jäykistyneisiin jäseniin, että odotettu ihme on toteutuva uskon ja totuuden voitoksi. Kasvojen veltto iho vuoroin pingoittuu, vuoroin painuu syvempiin ryppyihin, silmät aukenevat, ja niistä tuijottaa lasimainen katse, jossa kuolema ja tiedottomuus vielä vallitsevat, vaan jossa äkisti välkähtää ikäänkuin tulen leimaus, jälleen sytytetyn elämän heijastus. Kirkkoon leviää runsaasta suitsutuksesta huolimatta poltetun lihan käry, löyhkäävä katku, jonka kaikki tuntevat ja kaikki pitävät kuolon pakenevan pahan enkelin henkäyksenä. Simoonin käsivarret liikkuvat paarinpeitteellä, hänen päänsä kääntyy, hän nousee istumaan, katselee ympärilleen, panee kätensä silmilleen, kuten unesta heräävä, ja hänen huulensa liikkuvat.

Vaan jos hän puhuu, niin sitä ei kuulu, sillä seurakunnan riemuhuudot vapisuttavat kirkkoa.

Petros astuu kuolleista herätetyn luo ja panee korvansa hänen suulleen. Sen jälkeen papit tarttuvat ruumislavaan, nostavat sen olkapäilleen ja kantavat Simoonin papiston erityiseen huoneeseen.

Petros kehottaa seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Herraa. Hän vaipuu polvilleen ja johtaa seurakunnan rukoukset. Voitonhymniä lauletaan: riemuvirttä Kristuksen voitosta kuoleman yli.

Kun virsi on loppunut, ilmoittaa Petros, mitä kuolleista herännyt oli kuiskannut hänen korvaansa: hän oli todistanut homoiuusialaisuuden totuuden sanoilla, joita kerran voi kuulla, vaan ei enää toistaa; ne oli maahan palaavan veritodistajan henki tuonut karitsan istuimelta.

Sidottujen vääräuskolaisten joukosta kuului ääni, joka huusi: -- Sinä valehtelet. Herra on sinut rankaiseva.

Heihin ihme oli tehnyt yhtä syvästi järkyttävän vaikutuksen kuin homoiuusialaiseen seurakuntaankin. Vaan he pitivät sitä _omien_ rukouksiensa seurauksena, ja heillä oli se vakaumus, että Simoonin huulet olivat todistaneet _heidän_ oppinsa totuuden. He puolestaan olivat sovittaneet Petrokseen kaikki, mitä tämä oli sanonut Atanasioksesta, eivätkä pitäneet kummallisena seikkana sitä, että sellainen vääräuskolainen, joka väärensi Moosesta ja profeettoja, oli valmis väärentämään myöskin haudasta nousseen kuolleen sanoja.

Atanasioksen ja Nikaian kirkolliskokouksen puolustajat, nuo vangitut ja kuolemaan tuomitut, eivät siis suostuneet luopumaan uskostaan. He olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Seurasihan sellaista kuolemaa martyyrikruunu, jota parempaa ei voinut tavoitella, palkinto, jonka edestä niin moni oli ihastuneena heittäytynyt kuoleman syliin.

Petros, hallitsevan kirkon oikeuksien ja velvollisuuksien kannattaja, oli siis turhaan käyttänyt vakuuttamisen aseita. Jälellä oli väkivallan käyttäminen. Vääräuskolaisten piti ennen mestaustaan nauttia pyhää ehtoollista, ja tämän täytyi heidän sielujensa vapahduksen vuoksi tapahtua homoiuusialaisten kirkonmenojen mukaan.

Pitkäveteisin juhlallisin sävelin kaikui kirkossa veisuu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit. Petros ja vanhin presbyteri astuivat alttarikehykseen. Ehtoollisleipä pyhitettiin. Pyhä pöytä odotti vieraitaan.

Ja sotamiehet toivat vieraat esille muutaman kerrassaan kädet taakse sidottuina. Vangit ponnistelivat vastaan, koettivat repiä rikki kahleensa puolustaakseen itseään, ja kun se ei onnistunut, niin he heittäytyivät lattiaan, joten heidät täytyi laahata alttarille. Sydäntä särkevät huudot ilmaisivat heidän epätoivonsa. Ja niihin sekautui tuo mieltä liikuttava veisuu: -- Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!

Kun heidät oli vedetty alttarikehälle, nostivat sotamiehet heidät pystyyn. Petros käski heidän polvistua. He eivät totelleet. Sotamiesten täytyi taivuttaa väkisin heidän polvensa ja painaa heidät alttarin kehään.

Kun Petros ojensi heille leivän, he pusersivat huulensa ja hampaansa yhteen. Persoonallisuus käytti viimeistä keinoa sulkeakseen pyhän alansa ulkonaiselta väkivallalta.

Vaan tätä keinoa vastaan oli vastakeino, joka oli äsken keksitty ja tullut jo ahkerasti käytetyksi, viimeiseksi Konstantinopolissa patriarkka Makedonioksen toimesta.

Tuotiin muuan kapine, jolla vastahakoisten suut murrettiin auki ja leipä työnnettiin heidän nieluunsa.

Ensimäinen, jolle tämmöistä väkivaltaa tehtiin, tunsi tuskin huulensa vapaaksi tuosta kamalasta koneesta, ennenkuin hän koetti sylkeä leivän ulos. Vaan kun tämä ei onnistunut, niin hän löi päänsä kivipermantoon ja puhkesi valitushuutoihin.

Tämän näytelmän aikana kaikui pitkin holveja yhä laulu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit.

Kuorissa seisovien pappien joukossa ilmaantui levoton liikunto. Heidän joukossaan näkyi mies, jonka tulo oli heitä hämmästyttänyt ja joka nyt, vaikka häntä koetettiinkin estää, kiiruhti alttarille. Mies oli Teodooros. Hänen kasvojaan huuhtoivat kyyneleet, vaan kun hän nyt korotti äänensä, niin se kajahti voimakkaasti harmin ja tuskan kiihottamana.

Toimitus keskeytyi. Ennenkuin Petros oli ennättänyt tointua, oli Teodooros puhunut. Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sen opin nimessä, joka tahtoo pyhittää ihmisen, vaan ei kuolettaa hänen olentonsa pyhintä ominaisuutta, hän käski Petroksen irroittaa vankien siteet, käski piispaa ja seurakuntaa heittäytymään tomuun ja huutamaan armoa Jumalalta, jonka vihan he kokosivat päällensä; muutoin oli hän, Teodooros, varustautuva Eliaan hengellä ja voimalla kutsuaksensa tulen taivaasta heidän päällensä.

Hänen näitä hehkuvia sanoja lausuessaan kuului aseiden kalsketta kirkon sivukäytävästä, ja ennenkuin Petros ennätti antaa merkkiä hurjanrohkean puhujan vangitsemiseksi, olivat hämmästyneen ja kauhistuneen seurakunnan silmät kiintyneet joukkoon, joka kypäri päässä ja keihäs kädessä astui kuoriin ja asettui alttarin ympärille.

Sotilaiden etunenässä nähtiin Akaian prokonsuli.