Part 17
Nuoret miehet, jotka sohvillaan loikoen katselivat tanssia, eivät voineet vastustaa haluansa, vaan yhtyivät hekin siihen. Jonkun salaisen keinon avulla, jonka ainoastaan prokonsuli ja juhlan näkymättömät palvelijahenget tunsivat, soitanto oli prokonsulin tahdon alaisena. Se alkoi soittaa kalabista, Helleenein cancan'ia, tanssia, jota Ateenalaiset harvoin tanssivat paitsi tällaisissa tilaisuuksissa. Annæus Domitius oli viskannut luotaan ruususeppeleen, joka siihen asti oli kaunistanut hänen otsaansa, ja pannut sen sijaan tuuhean murattiseppeleen; hänkin yhdistyi toisiin. Hän ja Praksinoa hyppelivät vastakkain. Seileenos[26] oli valmis. Hänen mahtava vatsansa, jonka olisi luullut olevan raskas kuorma, näkyi olevan hänelle yhtä hyväksi avuksi kuin ilmarakko uimarille. Hän liikkui kantapäillään, pani kädet vatsansa päälle, naksautteli sormillaan, oli väsymätön keksimään hullunkurisia eleitä; niihin hän osasi sovittaa sellaisen ketteryyden, teeskennellyn totisuuden ja miellyttävien liikkeiden tavottelemisen, että kokonaisuus herätti mitä rajuimman iloisuuden ja kaikki hämmentyi yhteiseen remakkaan nauruun. Tanssi seisahtui hetkeksi, Annæus Domitiuksen kasvot osottivat koomillista närkästystä; hän oli olevinansa loukattu, heittäytyi sohvalle, pyyhki hikistä päälakeansa ja tyytyi sen jälkeen nauttimaan tanssista katselijana.
Kaiken tämän kestäessä hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hetkiksi olleet poissa Ateenasta ja siitä, mikä siellä tapahtui. Niiden tietojen nojalla, jotka Pylades hänelle lähetti, hän saattoi askel askeleelta seurata asioiden kehittymistä Ateenassa. Mitä enemmän aamupäivää kului, sitä vaikeampi oli Annæus Domitiuksen -- viinistä ja seurasta huolimatta -- hillitä kärsimättömyyttään, joka alkoi muuttua todelliseksi levottomuudeksi, vaikkapa hän tiesikin, että Pylades oli toimittanut kaikki niin hyvin kuin mahdollista.
Pyladeen viimeisessä kirjeessä oli ollut seuraavat rauhoittavat sanat:
"Piispa on hyväksynyt ehdotukseni ja sallii aseiden levätä Peiraieuksessa iltaan asti. Roistoväki on siis meidän käytettävänämme. Meidän miehet ovat sekoittuneet joukkoon, ja varmaan tämä kohta marssii takaisin kaupunkiin. Kryysanteus on talossaan, jonka hän on avannut turvapaikaksi monille atanasiolaisille. Tästä saadaan uusi syy siihen, mikä joka tapauksessa on tapahtuva".
Kuten sanottu, nämä sanat olivat omiaan Annæus Domitiusta rauhoittamaan. Vaan hän pelkäsi vieläkin, että valmistettu isku tulisi liian myöhään, ja liian myöhään se tulisi, kun Petros jumalanpalveluksen jälkeen saisi kätensä vapaiksi ja voisi lähettää pappinsa joukon itseoikeutetuiksi johtajiksi. Nämä varmaan kääntäisivät vaaran pois Kryysanteuksesta ja suuntaisivat roistoväen raivon muuanne.
Tanssin ilojen perästä tulivat pöydän. Huvilan archimagirus (mestarikokki) oli osoittanut taitoa, joka auttoi pysyttämään seuran mielialaa ylimmillään. Pirteä puhelu sysäsi syrjään pelikuutiotkin, jotka jälkiruokaa syötäessä pantiin esille. Vieraita palvelivat valitut orjapojat, joiden pitkiä kutreja Olympiodooros käytti pyyhinliinanaan, kun ruokalajien välillä kuivasi hyvänhajuisella vedellä valettuja käsiään. Keskustelu ei ollut ainoastaan hurjan iloinen; se oli suorastaan jumalaton. Turhaan Annæus Domitius muistutti näennäisen totisesti että hän oli kateekuumeni, että muka piti säästettämän hänen uskonnollista tunnettaan ja jumaluusopillista vakaumustaan; kristittyjen kolmipäiselle jumalalle naurettiin, samoin vanhalle leininsyömälle Zeus-jumalallekin. Pilkalla ei ollut rajoja, ja jos Olympoksella vielä olisi ollut ukonnuolta, niin hurjat herjaukset olisivat sen vetäneet seuran niskoihin.
Irvisteltiin tyhmälle sielun kuolemattomuuden uskolle ja ylistettiin sitä viisasta oppia, joka käskee elämään niin kauan kuin elää. Pöydässä oli yhdeksän henkeä, huudettiin kymmenettä, luurankomiestä. Ja luuranko, joka oli käsillä, koska häntä ei koskaan saanut puuttua hyvin varustetussa ja vieraanvaraisessa talossa, jos vieraat häntä vaativat esille, luuranko tuotiin sisään ja sai paikan vieraiden joukossa, pehmeällä leposohvalla pöydän vieressä. Häntä seppelöitiin, pikari pantiin hänen suulleen ja häntä pilkattiin, kun ei voinut juoda.
Tällä välin pöydänkattaja tuli sisään, kuiskasi jotakin herransa korvaan ja poistui.
Annæus Domitius nousi, otti kauhan ja löi sillä voimakkaasti isoon, keskellä pöytää jälkiruoan herkkujen seassa seisovaan juomamaljaan, kunnes sai pirullisella melulla seuran kuuntelemaan.
Hän pani pois murattiseppeleen, rupesi totisen ja arvokkaan näköiseksi ja sanoi:
-- Lapset, lausuin äsken sanasen teologisesta vakaumuksesta. Se sana oli vakava, niin vakava, että se ei voinut muuta kuin jäädä huomaamattomaksi vieraaksi niiden leikkisäin siivellisten lemmenjumalien joukossa, jotka räpyttelevät teidän huuliltanne. Minä rakastan iloa, lapseni, vaan älkää unohtako, että olen kirkon oppilas! Minulle itselleni sen muistuttaa tämän laihan, hiljaisen, sanattoman, juhlallisen vieraan tulo, jonka lihattoman otsan olette seppelöineet niityn ruusuilla, ja jonka suulle, minkä kuolema on sulkenut ja mädännys jälleen avannut, olette panneet kuohuvan pikarin. Hän on vaiti ja puhuu kuitenkin kahdenlaista kieltä. Teille, maailman lapsille, hän sanoo: nauttikaa, kun aika on, sillä kerran olette yhtä kuoppasilmäisiä, lihattomia, kylmiä ja mykkiä kuin minä. Minulle hän puhuu toista kieltä. Tyhjistä silmäonteloista näen katseen, joka kysyy minulta: mitä sinä täällä teet? Lapseni, tämä kysymys on nuhteleva ja uhkaava kirkon oppilaalle. Se ei minua pelota, vaan se pakottaa minut poistumaan. Minä kunnioitan iloa ja tunnustan huvin kuninkaalliset oikeudet. Minä tunnustan ne silloinkin kuin se raivoaa tyrannin tavoin. Minä tunnustan ne, vaan lähden, kuten Paetus, neuvoskamarista, kunnes se taas pitää valtikkaansa mahtuneella kädellä. Minä poistun, jottei minun tarvitsisi nostaa kapinaa. Täten tyydytän myös tunteeni kristinopin oppilaana ja teologisen vakaumukseni. Minä menen, palatakseni, kun keskustelu, joka minusta nyt näyttää olevan _male praecinctum_, huonosti vyötetty, on järjestänyt kitooniansa häveliäämpiin poimuihin. Tällä tavalla ratkaisen sen suuren probleemin, jonka olen pannut koko elämäni tutkimuksien päämääräksi, kuinka nimittäin tulee yhdistää elämänilo kirkon oppilaan velvollisuuksiin, kuinka noudattaa niitä sääntöjä, jotka minulle uskoni antaa, sama usko, jota korkea ja pyhä majesteetti, Constantius Augustus, keisarini ja herrani, niin hartaasti tunnustaa, ja jonka sentähden täytyy olla korkeammalla kuin mihin mitkään vastaväitteet ulottuvat -- kuinka, sanon minä, tulee yhdistää nämä velvollisuudet niin hurmaavan seuran nauttimiseen kuin teidän.
Annæus Domitius oli puhunut. Hän tyhjensi pikarinsa ja poistui.
-- Dionyysoksen kautta, mainio tekosyy, kun tahtoo mennä nauttimaan oksetinta![27] huudahti Karmides.
-- Siinäpä syy. Oikein arvattu! Aivan niin! huusivat toiset.
-- Suloinen Myrooseni, jatkoi Karmides, -- kun hän puhui huonosti vyötetystä kitoonista, niin ei kai suinkaan tarkoittanut sinun kitooniasi?
-- Ei, hän tarkoitti Praksinoan, lausui Olympiodooros; -- Praksinoa, sinä et ollenkaan osaa järjestää kitooniasi; minä tahdon nyt heti opettaa sinulle sekä hyvin häveliäät että vähemmin häveliäät poimut, niin että täst'edes voit erottaa ne toisistaan sekä olla loukkaamatta niin hyvin kirkon oppilaan tunnetta, kuin hänen teologista vakaumustaankin.
-- Praksinoa, lausui Karmides, -- älä ota Olympiodoorosta opettajaksi! Hänen taitonsa kitoonin järjestämisessä ei ole luultavasti suurempi kuin hänen taitonsa epigrammien sepustamisessa. Pane joku kitooni ystävämme luurankomiehen ylle, ja anna Olympiodooroksen siinä näyttää häveliäämmät ja vähemmin häveliäät poimut!
-- Huu, tuota pilaa! huudahti Myroo. -- Palladios, anna mulle pikari, että saan huuhtoa sen viinillä alas.
-- Kas tässä! Maljasi, armaani! Karmides, mikä aika meillä on?
-- Aikako? Kuka puhuu täällä ajasta? Jätä se sana ihmisille. Se ei kuulu meille, kuolemattomille jumalille.
Vankkana aina Olympi on, tuo jumalain ikilinna rauhasa. Myrskyt ei sitä horjuta, ei sade kasta, ei pyry peittele; vaan sitä piirittää valosampi ilma ja päällitsen yhä aaltoilee valohohto. Siell' ikiautuitten ilo pauhaa päivästä päivään.[28]
-- Hyvät ystävät, jatkoi Karmides, ojentaen jäseniään sohvalla, -- sopikaamme kaikki siitä, että olemme jumalia ja onnellisempia kuin jumalat. Lopullisesti kaikkityyni riippuu sopimuksesta. Miksi emme siis tekisi itseämme onnellisiksi ja kuolemattomiksi?
-- Sovittu! Kuolemattomuutemme malja!
-- Koska olemme jumalia, hyvät ystävät, niin emme suinkaan ole uteliaita. Muutoin kysyisimme ehkä: miltä tällä hetkellä Ateena näyttää? Mutta minä arvaan, ettei meistä kukaan putoa niin typerästi alas Olympoksesta kurjalle maapallolle. Siis, Ateenan malja! Se kadotkoon maan päältä!
-- Ja vieköön velkojamme mukaansa!
-- Ateenako? Mitä Ateena on? Maapallon malja! Hajotkoon se sitte atomeiksi! Se kadotkoon jalkaamme alta!
-- Myroo, tässä on tilaa sohvalla vieressäni! Pane tähän pitkällesi, maan kadotessa altamme. Valitettavasti, Myroo, et sinä oikeastaan ole se, jota minä haluan syliini, kun nyt liitelen yläilmojen läpi tyhjiinrauenneen maailman ylitse. Vaan se ei merkitse mitään: pimeässä kaikki erotukset katoavat. Lamput sammuksiin!
-- Kysyn vielä kerran, mikä aika meillä on, änkytti Palladios juovuksissa kuten toisetkin, -- sillä kun nyt olen jumala, niin tahdon olla säädyllinen jumala, jolla on hyvän porvarin kotitavat ja joka sammuttaa lamppunsa puoliyön aikana, ei koskaan ennen ja harvoin myöhemmin. Mikä aika on, kysyn minä?
-- Puoliyö on jo ohitse.
-- No hyvä, lamput pois! Missä Praksinoa on?
-- Ei yhtään nenäkkäitä kysymyksiä! vastasi Olympiodooros. -- Onhan luurankomies paikallaan, Palladios. Keskiyö on ohitse. Minun on uni. Lamput pois!
-- Ei, ei, tanssitaan! Miksi soitto on tauonnut? Soittakaa kalabista, kalabista!
-- Kuka pyytää kalabista?
-- Luurankomies.
-- Anna minulle tuoreempi seppele!
-- Ota luurankomieheltä!
-- Kalabista! Minä teen karkelon nuoren syyrialaiseni kanssa. Kalabista!
-- Täytä pikarini!
-- Ota luurankomiehen!
-- Orjat, lamput sammuksiin!
-- Orjat, soittakaa kalabista!
-- Lamput pois!
-- Kalabista, kalabista!
Kun huutoja ja yhä sekavammaksi käynyttä puhelua oli kestänyt sillä tavoin hetkisen, palasi Annæus Domitius vieraiden luo. Häntä oli aulassa odottanut keisarillinen lähetti. Se kirje, jonka tämä oli tuonut, oli pistettynä Akaian prokonsulin vyöhön. Tällä hetkellä hänen kasvoissaan ja olennossaan oli jotain, jota ei niissä ennen ollut näkynyt, jotain joka oli äsken kadonneen Seileenoksen suora vastakohta.
-- Hyvät ystävät, sanoi hän, -- kohtalo oli suojelusjoukkoani väkevämpi. Virkavelvollisuuteni kutsuu minut Ateenaan, jossa hirveä meteli huuhtelee katuja verellä...
-- Pyh, anna kristittyjen repiä kappaleiksi toinen toisensa! keskeytti häntä joku vieraista.
-- Toinen toisensako? Niin, toinen toisensa ja teidät! Kaupungissa kaikuvat nyt huudot: kuolema epäjumalien palvelijoille!
-- Pyh, huutakoot vaan!
-- Ateena palakoon!
-- Anna heidän rauhassa tappaa meidän velkojamme! Mitä se sinuun koskee?
-- He kai huutavat myös: kuolema juutalaisille, jotka ristiinnaulitsivat meidän Jumalamme!
-- Kuolema juutalaisille! Kuolema koko ihmissuvulle!
-- Lamput pois!
-- Kalabista, kalabista, te orjat!
Ainoa seuran jäsen, joka otti korviinsa prokonsulin sanat, oli Karmides. Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti:
-- Hevonen ja mantteli! Minä lähden sinun kansaasi kaupunkiin!
-- Ystävät, huusi Annæus Domitius keskellä melua, -- Akaian prokonsulin ei sovi sallia Ateenan palaa, jos hän voi tulen sammuttaa, vaikkapa tekisi sen omalla verellään. Ateena, tuo mainio, muistorikas! Ateena, tieteen ja taiteen emo! Ateena, keisarin silmäterä! Hyvät vieraat, minun täytyy jättää teidät... tulkaa kaupunkiin jälessä ... siellä jatkamme juhlaa. Täällä on ainoastaan kaksi maljaa jälellä. Pystyyn, ja pikarit käteen! Pystyyn, sinä tylsä, välinpitämätön, turmeltunut nuoriso! Pystyyn jokainen, ken vielä rakastaa isiensä muistoa! Pikarit, pikarit! Vanhojen, ikuisesti nuorten jumalien malja!
-- Kuules kirkon oppilasta!
-- Vaiti, täällä ei ole ketään kirkon oppilasta. -- Jumalien malja!
Hän tyhjensi pikarinsa. Karmides katseli Annæus Domitiusta kummastellen. Hän tunsi hänet ja aavisti äkkiä hänen käytöksestään, hänen ryhdistään, hänen äänestään, että jotain erinomaista oli tapahtunut tai oli tulossa.
-- Viimeinen malja, mutta kaikkein etevin! huusi Annæus Domitius tarttuen suureen keskellä pöytää seisovaan maljakkoon. -- Pohjaan, tyhjentäkää se pohjaan maailman herran, Rooman keisarin, Julianus Augustuksen onneksi!
Syntyi kuolon hiljaisuus. Karmides tarttui Annæus Domitiusta käsivarteen ja kuiskasi:
-- Tiedätkö, mitä sanot? Tai mitä on tapahtunut?
-- Vaiti, vaiti! Hän on juovuksissa. Hän puhuu meiltä pään poikki! Kirous! Orjat ovat kuulleet hänen huutonsa. Olemme hukassa!
Vieraat olivat äkkiä selvinneet. He kuiskuttelivat ja katselivat toisiaan pelästynein silmin.
-- Mitä? huudahti Annæus Domitius. -- Mitä tämä äänettömyys merkitsee? Seisonko kapinallisten joukossa? Minä vannon Julianuksen nimen kautta laskevani kaikkien teidän päänne jalkoihini, vieläpä ennen auringon laskua, jos kieltäydytte juomasta laillisen keisarimme onneksi. Eläköön _sanctissima majestas, dominus Augustus Julianus Imperator, pontifex maximus, pater patriae, restitutor orbis!_
Hän nosti maljan huulilleen ja paiskasi sen tyhjänä lattiaan. Samassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja ääni sanoi: -- Hevosesi on esillä.
-- Tässä on miekkasi ja sadevaippasi.
Kamariorja kiinnitti miekan herransa vyöhön ja manttelin hänen olkapäilleen.
Annæus Domitius riensi ulos, nousi Akilleuksensa selkään ja ratsasti pois.
* * * * *
Tiellä tuli häntä vastaan viimeinen Pyladeen lähettiläs. Prokonsuli seisautti hevosensa ja katsahti kirjetauluun, jossa olivat seuraavat sanat:
"Lukuisa kansanjoukko lähestyy Tripodikatua, kun tätä kirjoitan. Huudetaan että Kryysanteus on pilkannut Kristusta." Annæus Domitius joudutti hevostaan.
-- Pylades hiiteen! Kymmenentuhatta keihästä roistoväen niskaan! Jos nyt tulen liian myöhään pelastamaan Kryysanteusta! Oi, Akilleukseni, jospa sinulla nyt olisi siivet! Kirottu lihavuuteni! Tässä tulee ratsastaa itselleen konsulin virka tai taittaa niskansa yrityksessä.
* * * * *
Kun Annæus Domitius ratsasti Tripodikadulle, niin se oli täynnä ihmisiä.
Vaan nämät olivat niin hiljaa, että häntä kummastutti. Mitä se merkitsi? Oliko hän tullut liian myöhään?
Ylhäällä Akropoliin ylimmällä rinteellä seisoi joukko pelokkaita katselijoita, Kryysanteuksen uskonveljiä. Annæus Domitius kirosi heidän pelkuruuttaan; he olivat ehkä nähneet, liikahtamatta paikaltaan, kuinka Kryysanteuksen taloon oli rynnätty, hän itse ja hänen tyttärensä, pakanain rakastama Hermione, revitty kappaleiksi raivokkaiden kristittyjen käsissä. Ja kuitenkin olisi päätteliäs joukko äkkiä hyökäten tuolta ylhäältä voinut musertaa alhaalla kadulla olevan yhteen sullotun väen.
Prokonsuli oli vetänyt kaapunsa taaksepäin, jotta kansa hänet tuntisi. Raivattuaan itselleen kappaleen tietä kansan läpi ja tultuaan lähelle arkontin taloa, missä ahdinko oli suurin, hän näki portin edessä ratsumiehen sotilaiden ympäröimänä, joiden keihäät ja kypärit näkyivät joukon yli. Ratsumies oli Pylades.
-- Tilaa Akaian prokonsulille! Mikä on tekeillä? Mitä tämä väentunkeilu merkitsee? Tilaa keisarin nimessä!
Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen käskykirje tai hallituksen julistus.
-- Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. -- Eläköön Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!
Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa kadulta:
-- Vääräuskolaiset ulos! Kuolema pakanoille!
Se äänettömyys, joka kansan kesken oli vallinnut prokonsulin tullessa, oli vaan ollut tilapäinen. Oltiin kuunneltu pappia, joka juuri sillä hetkellä oli lopettanut puheensa kansalle. Pappi oli kadonnut Kryysanteuksen talon ovesta.
-- Annæus Domitius! mutisi Pylades, kun matkan päästä huomasi hänet. -- Hänkö täällä? Mitä tämä merkitsee?
Vaan kun tribuuni pian sen jälkeen älysi, mitä prokonsuli piti kädessään, valtasi hänet epämääräinen aavistus.
Hän ratsasti prokonsulia vastaan läpi joukon, joka prokonsulin ympärillä oli vaiennut havaittuaan kunnioitusta vaativan taulun. Olihan se keisarin, tuon Jumalan voidellun, tahdon julistaja. Sillä välin jatkuivat kauempana yhä kovemmin huudot: Vääräuskolaiset ulos!
-- Pylades, kuiskasi prokonsuli hätäisesti tarttuen tribuunin käsivarteen, -- mitä on tapahtunut? Tulenko liian myöhään? Mitä on tehty Kryysanteukselle?
-- Loistava ja jalo herra; tulet päin vastoin liian aikaiseen...
-- Pian, vastaa mulle, onko hän elossa?
-- Tuumamme täytyi viivyttää viime hetkessä...
-- Viivyttääkö? Mikä tuuma on viivytetty?
-- Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen, rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle...
-- Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?
-- Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen, juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan, kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä ... ja me olemme täällä puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä...
-- Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!
-- Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, -- minä alan ymmärtää...
-- Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä. -- Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?
-- Loistava ja jalo herra!...
-- Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden. Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla. Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?
-- Suurin osa Peiraieuksessa...
-- Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?... Ja muut?
-- Asetetut pääkirkon luo...
-- Mitä perkelettä ne tekevät pääkirkon luona? Ei ainoatakaan miestä tarvita pääkirkolle. Sinä kutsut paikalla tänne sen voiman, joka on asetettu pääkirkon luo, panet huudot vaikenemaan, muistutat kansaa kapinalaista ja kuritat niskoittelevat. Pylades, jatkoi Annæus Domitius alentaen ääntänsä, -- tänään sinä perustat tulevaisuutesi...
-- Ahaa... Minä aavistan...
-- Vaiti!
-- Lähetän heti centurion kutsumaan tänne lisäväkeä.
-- Ja minä menen puhumaan Ateenan arkontin kanssa...
Prokonsuli astui alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset eräälle sotilaalle. Juuri silloin tuli pappi ulos. Hän näytti huolestuneelta. Kun hän huomasi prokonsulin, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän huudahti:
-- Sinä tulet kuin Herran enkelin lähettämänä, jalo herra! Kuten kuulet, vaativat oikeauskoiset arkonttia antamaan ulos ne vääräuskolaiset, jotka ovat turvautuneet hänen taloonsa. Hänen vastauksensa on minulle vaikea esittää kansalle. Hän sanoo antavansa ulos vääräuskolaiset, mutta ainoastaan maallisille ja laillisille viranomaisille, kun kansa ensin on poistunut...
Prokonsuli katkaisi hänen puheensa.
-- Sinäkö olet välittäjä Kryysanteuksen ja näiden ihmisten välillä...
-- Olen; minun korkeasti kunnioitettava piispaisäni on...
-- Oletko välittäjänä Ateenan arkontin ja näiden karjukitojen välillä?
-- Hänen ja oikeauskoisten välillä, loistava herra.
-- Laillisen viranomaisen ja kapinoivan kansanjoukon välillä? Vannon kautta Jumalan ja keisarin, että sinut hirtetään millä köydellä vain sattuu kansankiihottajana ja kapinoitsijana, ellet paikalla korjaa luitasi täältä ja laita niin, että roistoväki seuraa sinua.
Tämän keskustelun aikana huudettiin yhä: vääräuskolaiset ulos! Eläköön prokonsuli! Kuolema pakanoille!
Pappi seisoi ällistyksissään ja seurasi silmillään prokonsulia, kun tämä eteisen kautta astui aulaan.
Siellä ei suinkaan vallinnut sellaista hämminkiä, kuin olisi saattanut odottaa. Pylväskäytävässä, joka suojasi virtailevalta sateelta, oli Hermione, ympärillään lukuisa seura: filosofeja ja reetoreja Ateenan yliopistosta, useimmat Akadeemian oppilaat, sotatribuuni Ammianus Marcellinus ja muutamia Ateenan etevimpiä kansalaisia perheineen.
Niille vainotuille kristityille, jotka olivat löytäneet turvapaikan Kryysanteuksen luota, oli huoneen ylikerta luovutettu. Talon kaikki mies- ja naispalvelijat olivat koolla naisten pihassa.
Annæus Domitiuksen tulo sai aikaan suuren ja iloisen hämmästyksen. Ja sitä vielä enensi hänen esiytymistapansa. Kryysanteuksen, joka oli mennyt häntä vastaan, hän sulki sydämellisesti syliinsä. Sen jälkeen hän tervehti seuraa, kiirehti Hermionen luo ja nosti hänen kätensä huulilleen.
-- Ja me, jotka luulimme sinun olevan Korintoksessa! huudahti Kryysanteus.
-- Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus ... voinpa sanoa: jumalallinen ääni ... olisi kutsunut minua takaisin Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme. Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme, Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.
Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin, Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa, joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta -- jotka siinä tapauksessa, jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton. Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä, kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan, toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen Kryysanteuksen puoleen:
-- Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi. Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?
-- On. Tahdotko, että annamme heille aseet?
-- Sinä lausuit ajatukseni.
-- Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti. Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille ja Julianukselle.