Part 16

-- Hän on myrkyttänyt pyhän Simoonin. Hän on vääräuskolainen ja myrkynvalmistaja. Hänen täytyy kuolla!

-- Niin, niin! karjuttiin yhtä suuta.

-- Ethän toki tahdo puolustaa vääräuskolaista ja myrkyttäjää, kirkui toinen ääni. -- Sepä olisi kummallista oikeauskoisen papin puolelta.

-- Tässä me ainoastaan käytämme oikeutta, sanoi joukosta esiin astuva mies. -- Olemme päättäneet että hänen täytyy kuolla. Sinulle emme mitään pahaa tahdo, vaan jos sinä estät meitä, niin katso itseäsi.

-- Teitäkö estäisin? lausui Teodooros asettuen haavoitetun eteen, niin että suojeli häntä tungeskelevalta joukolta. -- En minä tahdo estää teitä, kun tahdotte vaan käyttää oikeutta. Kaukana siitä! Olen aina rakastanut oikeutta ja suostun mielelläni kaikkeen mitä se vaatii. Vaan oikeus vaatii järjestystä. Ei ketään saa tuomita tutkimatta. Missä on siis tuomioistuin?

-- Tässä, vastattiin joukosta. -- Täällä me olemme itse tuomareita.

-- Hyvä. Tuomarit ovat tässä, syytetty tuossa. Mutta missä ovat syyttäjä ja todistajat?

-- Tässä!

-- Mitä sanotte? Olisivatko tuomarit samalla sekä syyttäjiä että todistajia? Tätäkö te kutsuitte oikeudeksi? Ei, ystäväni, sellainen ei ole oikeutta; se on murhaa ja Jumalan laki sanoo: älä tapa.

-- Pyh, meillä on kyllä todistajia, sanoi joku miehistä. Missä Anastasia on, joka omin silmin näki, kuinka tuon myrkynvalmistajan vaimo antoi Simoonille myrkytetyn ruoan? Astu esiin, Anastasia! Me tahdomme näyttää, ettei kansa tuomitse kuulustelematta.

-- Oikein, Artemoon, sanoi Teodooros puhujalle. -- Sinä olet näyttävä ettet itse eivätkä toiset tuomitse kuulustelematta, niinhän sanoit?

-- Niin.

-- Ett'ette tahdo tahrata käsiänne viattomaan vereen?

-- Niin.

-- Että olette kristittyjä ettekä petoja ... onhan asian laita niin?

-- On.

-- Astu esiin, Anastasia! huudettiin joukosta. -- Esiin vaan! Todista papille...

-- Niin että sitten tulee loppu lörpötyksestä, säesti Kyyriaka kimakalla äänellä.

Anastasia, leski Dipylonin seudulta, astui epäröiden esille.

-- Sinä siis olet todistaja? kysyi Teodooros kiinnittäen terävän katseensa Anastasiaan.

-- Olen.

-- Mitä siis näit? Puhu totta, sillä sinun sanoistasi riippuu tuon raukan henki. Katso häntä ja sano, tahdotko hänen verensä pääsi päälle!

Batyllos oli avannut silmänsä. Hänen tietoisuutensa alkoi palata.

-- Ja vielä yksi kysymys, ennenkuin mitään sanot, jatkoi Teodooros, -- onko sinulla lapsia?

-- On, minulla on yksi poika...

-- Jota rakastat? Eikö niin?

-- Niin.

-- Jolle sinun äidinsydämesi ainakin joskus on rukoillut Jumalalta onnea?

-- Niin, minä rukoilen joka ilta lapseni edestä, vastasi Anastasia epävarmalla äänellä, joka ilmoitti hellempien tunteiden heräävän.

-- Muista siis, mitä Ijankaikkinen sanoo: "Minä olen kiivas kostaja, joka rankaisen isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Puhu nyt! Mitä olet nähnyt, joka oikeuttaa sinut kutsumaan tätä miestä myrkynvalmistajaksi?

-- Minä olen nähnyt, vastasi Anastasia epäröiden -- että hänen vaimonsa joskus on vienyt ruokaa Simoonille.

-- Milloin näit sen viimeksi tapahtuvan?

-- Simoonin kuoleman edellisenä päivänä auringon laskiessa.

-- Ja sinä näit myös, että ruoka oli myrkytetty?

-- En, sitä en voinut nähdä.

-- Tässäkö on koko todistuksesi?

Anastasia oli vaiti.

-- Sanooko omatuntosi, että tämä todistus riittää tuomitsemaan syytettyä syylliseksi? Katso häntä! katso häntä, tuota iäkästä miestä, joka odottaa sanoistasi elämää tai kuolemaa! Ajattele poikaasi ja vastaa nyt minun kysymykseeni!

Anastasia oli yhä vaiti. Hän oli kahdella päällä, hän taisteli itsensä kanssa. Vaan kun hän joukosta takaansa kuuli uusia, kärsimättömiä, uhkaavia huutoja ja pelkäsi verenjanoisen roistolauman syöksyvän eteenpäin repiäkseen uhrin kappaleiksi ... kun hän näki murhanhimon esineen, jonka puoleksi tiedoton katse tuijotti häntä silmiin, silloin hän ei enää voinut vastustaa Teodooroksen sanojen vaikutusta ja omaa parempaa luontoansa.

-- Ei, ei, minä en voi ottaa hänen vertansa omalletunnolleni. Minä uskon, että hän on viaton ... en voi mitään todistaa... Hän on viaton... Minä uskon sen ... kuulkaa, ystävät, minä uskon, että hän on viaton ... eikä kukaan saa ottaa hänen henkeään, ennenkuin on ottanut minun.

Näin Anastasia huusi. Hänen omatuntonsa ja naiselliset tunteensa olivat heränneet. Huimaus, joka oli saanut hänet yhdistymään verenjanoisiin joukkoihin, oli kadonnut. Hän katseli nyt kaikkea toisilla, kirkkaammilla silmillä. Hän heittäytyi haavoitetun viereen ja tarttui tämän käteen.

Voitto alkoi kallistua Teodooroksen puolelle. Silmänräpäystä oli käyttäminen, jos tahtoi sitä saavuttaa.

-- Artemoon, sanoi Teodooros, -- sinä joka et tahtonut ketään tuomita kuulustelematta, joka et tahtonut tahrata omaatuntoasi viattomalla verellä, katso, todistaja puristaa syytetyn kättä ja tahtoo puolustaa häntä kuolemaan saakka. Mitä sanot tästä todistuksesta?

-- Minä luulin hänen nähneen enemmän, vastasi mies. -- Mahdollista on, että Batyllos on viaton. En olekaan häneen koskenut edes sormellani.

Artemoon ei ollut joukossa ainoa, jonka sydämessä miettimys ja inhimillisemmät tunteet alkoivat saada jalansijaa. Vaan joukossa oli toisia, joissa vainonhimon raivo upotti kaikki ajatukset, kaikki tunteet verenjanoon; toisia taas oli, jotka kykenivät ajattelemaan ainakin tähän suuntaan: mahdotonta on, että ne verituomiot, jotka tänään olemme panneet täytäntöön, olivat vääriä; se on mahdotonta, sillä se olisi hirmuista. Me olemme tehneet itsemme syyllisiksi niin moneen julmuuteen; olemme murhanneet lapset äitiensä syliin; emme ale säästäneet vanhuuden harmaita hiuksia. Jos omatunto meitä tästä kerran syyttäisi ... ei, se olisi liikaa ... meidän menettelymme täytyy olla oikeuden mukainen ... onhan meidän työmme tehty Herran nimessä, puhtaan opin, tunnustuksen yhteyden hyväksi.

Näin ajattelevat alkoivat Teodooroksessa pelokkain silmin nähdä kukin omaatuntoansa. He tahtoivat saada hänet vaikenemaan; ja vaikkeivät itse, ruvettuaan näinkin pitkältä asiata ajattelemaan, enää olisi voineet käydä tuon haavoitetun ukon kimppuun, niin olipa toisia, jotka eivät olisi epäilleet uudella verikasteella todistaa hankkeittensa oikeutta.

Sen tähden he huomauttivat tunkeutuen Teodooroksen luo:

-- Mutta hän on vääräuskolainen. Siinä on kyllin pätevä syy hänen kuolemaansa. Laki itse tuomitsee vääräuskoiset kuolemaan, jos he pitävät jumalanpalvelusta. Saahan viisikymmentä atanasiolaista tänään lain tuomion mukaan kuolemansa kirveestä. Pyövelillä on toimensa ja meillä samoin. Tänään kansa käyttää oikeutta. Tässä olemme kaikki todistajina. -- Kaikki tietävät hänen olevan itsepäisen vääräuskolaisen. Hän vannoi juuri, että Poika on samaa olentoa kuin Isä. Siinä on kylläksi. Pois tieltä pappi! Katso itseäsi, jos estät meitä!

-- Te olette siis päättäneet, että hänen täytyy kuolla? sanoi Teodooros liikutuksesta vapisevalla äänellä. -- Te, jotka tunnustatte Kristuksen nimeä, teidän ei ole yhtään sääli häntä?

-- Hän on vääräuskolainen!

-- Katso, hän on kuin se, joka ryövärin käden kaatamana makaa tiellä. Kristityt, minä en puhu teille. Minä huudan Jumalalle, että joku samarialainen, joku pakana kulkisi tästä ohitse! Hänen silmänsä kyllä täyttyvät kyyneleistä, hän ei ole kysyvä onko tuo onneton vääräuskolainen, vaan hän on ainoastaan näkevä, että hän on hädänalainen veli; hän on sitova ne haavat, jotka te olette lyöneet, ja kantava onnettoman käsivarsillaan taloonsa...

-- Pappi puhuu teidät pussiin, keskeytti Kyyriaka terävällä äänellä. -- Kuuletteko? Hän väittää, että me olemme huonompia kuin pakanat ja samarialaiset. Pitääkö meidän kärsiä semmoista? Hän väittää, että veri, jota sinulla on tuossa kädessäsi, Tiimoteos, on viatonta verta, että veri, jota on roiskahtanut sinun kasvoihisi, Alexios, on viatonta verta; että veri, joka on punannut näitä käsivarsia (Kyyriaka ojensi käsivartensa ilmaan), on viatonta verta. Ja sehän kuitenkin tapahtui Kolyttoksella, ystävät, jossa vääräuskolaiset löivät oikeauskoisia sadoittain kuoliaaksi! Näettekö, ystävät, katsokaa tänne ... (Kyyriaka veti ihonutun alas luisevan kaulansa ympäriltä) ... näettekö, että minun kaulani on veressä? Näettekö haavoja tuossa? Ne ovat Kolyttokselta saatuja merkkejä, ne ovat viattomien vääräuskolaishampaiden merkkejä, pienen pirullisesti viattoman vääräuskolaiskakaran hampaiden. Hän tahtoi purra minulta kaulan poikki, kun minä Jumalan ja homoiuusialaisuuden nimessä panin hänen vääräuskolaisen äitinsä hengeltä. Kolyttoksella, ystävät, nuo viattomat vääräuskolaiset ovat murhanneet teidän isiänne ja poikianne. Siellä keisarin omat sotilaat taistelivat viattomia vääräuskolaisia vastaan ja kantoivat taistelun loputtua mennessään noita viattomia vääräuskolaispäitä keisarin omien keihäiden päissä. Keisari mahtaa olla suuri pahantekijä, joka vainoo viattomia, ja te mahdatte olla paljaita konnia, huonompia kuin samarialaiset, pakanat ja koirat, tai sitte on tämä pappi valepappi, salainen atanasiolainen, joka ansaitsee kuoleman. Oletteko pelkureja, miehet? Pitääkö ämmien kulkea teidän edellänne? Käykää häneen kiinni! Iskekää hänet maahan! Hän kieltää tunnustuksen yhteyden, sillä hän puolustaa vääräuskolaista! Yksi tunnustus, yksi ainoa yhteinen kirkko, ystävät! Pappi pois, lyökää maahan valepappi!

Hänen sanansa olivat jälleen sytyttäneet raivon. Hurjimmat joukossa ryntäsivät esiin heittäytyäkseen uhrin päälle. He tarttuivat Anastasiaan, joka suojeli ukkoa omalla ruumiillaan, ja koettivat riuhtaista hänet pois. Toiset ryntäsivät Teodooroksen kimppuun ja työnsivät häntä taaksepäin; vaan voimakas ja neuvokas kun oli, hän pääsi kerta toisensa perästä takaisin paikalleen, torjui Batyllokseen tähdätyt iskut ja taisteli kuin oman henkensä puolesta, yksinään ihmistennäköisten villipetojen ylivoimaa vastaan.

Silloin laukkasi keisarillisen kuriirin asuun puettu ratsastaja kadun poikki. Hän tuli Akarnain portista. Kansa ei kuullut hänen huutojaan, kun hän vaati tilaa. Hän ajoi hevosensa joukkoon. Hevonen nousi takajaloilleen. Ratsastaja kirosi ja huimi miekkansa kahvalla oikealle ja vasemmalle. Huomio kääntyi häneen. Teodooros käytti hetkeä hyväkseen. Sen talon ovi, jonka portaiden edessä näytelmä tapahtui, oli kiinni, vaan ei lukossa. Käsin työntämällä hän sai sen auki. Teodooros otti Batyllosta kiinni kainaloista ja veti hänet eteiseen. Anastasian vastarinta ja Artemoonin epäilyttävä menettely -- hän nimittäin tarttui kiinni Batyllokseen ja sysäsi samalla syrjään likinnä seisovat -- antoivat siihen sopivan tilaisuuden. Kun ratsastaja oli päässyt sivuitse, niin pappi ja vääräuskolainen olivat kadonneet, ja ovi teljetty heidän takanaan. Pääkirkon kellot alkoivat soida. Ne kutsuivat jumalanpalvelukseen. Joukon, joka muutoin olisi rynnäköllä valloittanut talon, täytyi valita. Hurjimmat, Kyyriaka etunenässä, koettivat murtaa ovea auki, mutta enin osa hajautui ja kiirehti pois ehtiäkseen ajoissa kirkkoon. Vielä yksi turha hyökkäys ovelle, ja muutamia kirouksia mutisten jälelle jääneet riensivät samaan suuntaan.

Jumalanpalveluksessa oli homoiuusialaisia niin paljo kuin pääkirkkoon saattoi mahtua. Vaan tämä oli ainoastaan pieni osa niistä laumoista, jotka olivat liikkeellä. Samaan aikaan kuin äsken kerrottu kohtaus tapahtui Akarnain portin lähellä, oli säännöllinen sotavoima, lukuisa kansanjoukko apuväkenä, hyökännyt Peiraieukseen turvautuneita atanasiolaisia vastaan. Rynnäkkö torjuttiin niin voimallisesti, että päällikkö, uskaltaakseen uudestaan rynnätä, vaati centurian uutta väkeä niiden neljän centurian joukosta, jotka tribuuni Pyladeen johtamina seisoivat pääkirkon läheisyydessä eivätkä vielä olleet ottaneet osaa taisteluun. Pylades lähetti pyydetyn centurian, vaan määräsi samassa, ettei hyökkäystä saanut uudistaa. Tuli saartaa atanasiolaisten hallussa oleva kaupunginosa etteivät saisi lisäväkeä, joka saattaisi tehdä heidät vaarallisiksi, niin että voisivat ryhtyä hyökkäykseen puolustuksen asemesta. Tämmöisessä odottavassa asemassa tuli pysyä iltaan saakka. Piispan aikomus oli nimittäin järjestää homoiuusialaisten joukot ja antaa niille aseet varastoista. Hän tahtoi omassa persoonassaan ja papistonsa etunenässä itse tehdä ratkaisevan rynnäkön vääräuskolaisia vastaan käyttäen oikeauskoisten kaikkia koossaolevia ja järjestettyjä voimia.

Tämän määräyksen johdosta se taistelunhaluinen joukko, joka oli kaupungista virrannut Peiraieukseen, tuli toimettomaksi. Rauhoitettuaan mielensä illalla tapahtuvien sotakarkelojen toivolla se palasi kaupunkiin Peiraieuksen roistoväen seuraamana ja kantaen edessään Kolyttokselta saatuja hirveitä voitonmerkkejä. Inhottavaa oli nähdä tuota joukkoa, kun se vyöryi eteenpäin vanhojen, puoleksi hajonneiden muurien välissä, jotka yhdistivät Ateenan satamakaupunkiin. Virsiä ja renkutuksia rääkyttiin sikin sokin, ja muun rähinän voittivat väsymättömät huudot: Kuolema myrkyttäjille!

Vaan näihin huutoihin sekautui nyt ensi kerran toisia, aluksi vaan muutamia harvoja ääniä, sen jälkeen useampia, ja lopuksi edellisille voimassa vertoja vetäviä:

-- Kuolema pakanakoirille, epäjumalien palvelijoille!

-- Maahan kristinuskon viholliset! Kostoa pääpakanalle! Kryysanteus on herjannut Kristusta! Kostoa pääpakanalle!

Niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat joukon kulkiessa kaupunkiin, saattoi aavistaa että uusi aines oli yhtynyt ennen toimessa oleviin.

Joukko alkoi ryöstää. Myymälät, jotka olivat pitkissä pylväskäytävissä molemmin puolin tietä, murrettiin auki ja tyhjennettiin.

Peiraieuksen-katu päättyi torille. Tänäpäivänä painoi raskas ja pilvinen taivas tätä kaunista, muistorikasta paikkaa. Pylväsrivit ja kuvapatsaat näkyivät ikävöivän sitä tyhjiinraukeamista, joka on täydellinen, kun muoto on tomuna ja taivaan tuulet ovat tomun hajoittaneet.

Nyt ne eivät olleet muuta kuin menneen ajan aaveita, eikä niillä ollut mitään yhteistä senkaltaisten ihmisolentojen kanssa, kuin ne, jotka muodostivat noita synkkiä, levottomia aaltoja, jotka tällä hetkellä lähenivät.

Zeenoonin oppilaat olivat, tapansa mukaan, kokoutuneet maalauspylvähistöön. Keskellä niitä myrskyjä, jotka pauhasivat läpi koko maailman ja järkyttelivät sen kulmakiviä, keskellä niiden joukkojen hurjaa ottelua, jotka olivat uhrannet ihmisyyden jumalalliset lahjat, järjen ja tahdon, sen epäjumalan alttarille, jota sanottiin Uskoksi, sille kastetulle Moolokille, jota sanottiin Tunnustukseksi, ajelehtiaksensa sitten tahdottomina sinne tänne omien ja toisten ihmisten hirvittävien intohimojen heitteleminä -- keskellä tätä kaikkea näkyi vanhan stoalaisen filosofin ympärillä muutamia miehiä ja nuorukaisia, jotka olivat kokoutuneet kuuntelemaan sanoja siveellisestä itsensähallitsemisesta, siitä, kuinka tahto voittaa maalliset taipumukset ja maallisen pelon, kuinka ihmissielu kykenee itsestään jalostumaan ja tulemaan hyveen kautta Jumalan hengen tyyneyden ja sopusointuisuuden puhtaaksi kuvaksi.

Tämä oppi, se se huokui suuruutta läpi pakanuuden, se se täytti Pluutarkoksen sankarigallerian ylevien miesten paljoudella, joka, vaikka olikin koottu ainoastaan kahdesta Välimeren maasta, kuitenkin oli sellainen, että sen rinnalla kristillisen viljelyksen ensimäinen vuosituhat, niin monta kansaa kuin se käsittikin, näyttää melkein katovuodelta suuriin _ihmisiin_ nähden. Homoiuusialaisen roistoväen kulkiessa ohitse kajahtelivat torilla sekalaiset huudot, ja niiden joukossa: kuolema epäjumalien palvelijoille, pakanoille, kristinuskon vihollisille! Torin kuvapatsaihin rähisi kivisade: siellä täällä nähtiin tummia joukkoja kömpivän ylös jalustoille, nähtiin itse patsaiden musertuvan nuijien ja kankien iskuista; vaan omituista kyllä, pakanamiehet maalauspylvähistössä eivät joutuneet raivon esineiksi: väki tyytyi viskaamaan heille muutamia pilkkasanoja. Heidän tyyneytensä ei tosin mahtanut vaikuttaa murhanhimoiseen joukkoon; vaan roistoväkikin oli perinyt kunnioituksen ja aran arvonannon Stoan rautaisia miehiä kohtaan.

Joukot jakautuivat kaikille torilta lähteville kaduille. Vahvin vetäytyi Tripodikadulle Kryysanteuksen taloa kohti.

Muuan mies, joka kauan oli astellut edestakaisin Perikleen Oodeionin edustalla, poistui sieltä joukon lähestyessä. Hän kiirehti Pyladeen luo ja kertoi hänelle mitä oli nähnyt ja kuullut. Heti sen jälkeen sama mies istui hevosen selässä ja laukkasi pois kaupungista kaksoisportin kautta.

Hän oli ainakin kymmenes lähetti, jonka Pylades sinä aamupäivänä oli lähettänyt Lyysiin huvilaan.

Pylades oli aloittanut uransa Annæus Domitiuksen orjan vapautettuna poikana. Valittuaan sotilassäädyn hän oli Annæuksen turvin noussut jotensakin nopeasti siihen arvoon, joka hänellä nyt oli. Hänen luonteensa, joka soveltui aikojen oloihin ja osasi niitä käyttää, lupaili hänelle loistavaa tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin yhdistänyt kohtalonsa Annæus Domitiukseen, kunnes se kypsänä omenana putoaisi alas emäpuusta, joka sen oli kasvattanut. Tuleentumisaika ei ollut vielä tullut. Pyladeella oli rohkeat toiveet Annæus Domitiuksen tulevaisuudesta ja melkein rajattomat omastaan. Nykyjään hän oli välikappele, jonka kelvollisuuteen ja uskollisuuteen prokonsuli saattoi luottaa.

Se keisarillinen sanansaattaja, jonka äsken näimme saapuvan Ateenaan, oli mennyt Annæus Domitiuksen palatsiin, vaan yhtä nopeasti lähtenyt sieltä, ja prokonsulin uskollinen kamariorja oli ratsain seurannut häntä. Hän oli tullut Akarnain portista ja muutama minuutti sen jälkeen hän lähti Ateenasta kaksoisportin kautta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kemut.

Hädässä ystävä tutaan. Karmides oli kestänyt sen koetuksen, johon prokonsuli oli pannut hänen ystävyytensä.

Hän, Karmides, oli kuin olikin istahtanut kappadokialaisen Akilleuksen selkään ja keskellä yötä ratsastanut Lyysiin huvilaan lieventämään huolestuneen huolia.

Hänen saapuessaan vallitsi huvilassa syvä hiljaisuus. Unen lempeä haltija vallitsi siellä, unikukkavaltikka kädessä. Vieraat nukkuivat, kukin ovensa takana, pitkän aulan pylväskäytävässä. Tuo suuresti rasitettukin nautti kaivattua lepoa. Karmides käski viedä itsensä hänelle määrättyyn makuusuojaan, ja pian hänkin oli vaipunut unen helmoihin. Hän näki unta Rahelista ja Hermionesta, verisistä katutaisteluista, onnettomista nopanheitoista, velkojista ja itsemurhasta.

Kointähti aukaisi silmänsä, ja keittiömaailmassa oltiin mitä vilkkaimmassa liikkeessä. Noin kaksi tuntia myöhemmin Karmides heräsi suloisen soiton säveliin. Niihin sekautui Praksinoan ääni; hän torui naisorjaa, joka kähersi hänen tukkaansa. Karmideen kuunnellessa näitä ääniä ja kiroellessa niitä kurjia unia, joita Annæus Domitius oli tilannut vieraittensa varalle, tulivat orjat, jotka kantoivat hänet kylpyyn. Kylpy oli hekumallinen, vesi kohtalaisen lämmintä ja suloisilla hajunesteillä sekoitettu, hierojat mestareita taidossaan, jotta olisivat voineet ukonkin jäseniin palauttaa nuorukaisen notkeuden. Karmides tunsi nuortuneensa heidän käsissään ja tulleensa kykeneväksi kaikkiin hekuman sankaritöihin. Kylvystä hän kannettiin huoneeseen, missä useat eri taiturit odottivat häntä, partaveitsen, käherryskamman, toalettisiveltimen taiteilijoita. Hän oli vaiti ja uskoi itsensä tyynesti kohtalonsa lempeille haltijoille. Kaikki taiteilijat suorittivat tehtävänsä hyvin. Partaveistä kuljetti mitä kevein käsi, kutrit pehmensi ambrosia, ja ne järjestettiin à la Foibos Apolloon, toalettisivellin teki viivan, joka lisää silmän kirkkautta. Sen jälkeen Karmides pantiin kitooniin ja sandaaleihin ja osotettiin kokoushuoneeseen.

Siellä häntä odottivat toiset vieraat, jotka kukin erikseen olivat tulleet samanlaisen hoidon alaisiksi kuin hänkin. He eivät siis voineet olla muuta kuin aamun pirteitä. Huolten lieventäminen oli jo hyvässä alussa. Karmides kuuli jo kaukaa naurua ja iloisia ääniä.

Näin aikaisin aamulla alkavassa huvittelussa oli jotain tavatonta ja kiihottavaa. Kaikki läsnäolijat esiytyivät aamupuvuissa; naisten aamupuvut olivat erittäin läpikuultavia. Naiset olivat kahta laatua: alituiset ja tilapäiset. Alituisia olivat Myroo ja Praksinoa; tilapäisiä oli kaksi syyrialaista orjapoikaa, joille naisten kitooni ja viimeisen kuosin mukaan laitetut kiharat sopivat hyvästi. Näiden erilaisten naisien välillä ei huomannut mitään mustasukkaisuuden merkkiä, vaan kyllä useita vahvan vetovoiman ja kasvavan tuttavallisuuden oireita. Ja kun ei mikään epäsointu tältä taholta häirinnyt iloisuutta, niin mistähän olisi epäsointua tullutkaan?

Tiedämme, että päivä on pilvinen, mutta vaikka aamuaurinko olisi paistanut kuinka kirkkaasti tahansa, olisi tuskin ainoakaan säde päässyt pujahtamaan salin paksujen ikkunaverhojen lävitse. Huonetta valaisi juhlalamppujen hohde.

Eikä ollutkaan seurassa kahden kolmen tunnin kuluttua ketään, ellei Annæus Domitius, joka muisti, että ulkona oli täysi päivä. Sitä eivät vaikuttaneet ainoastaan lamput, vaan paljoa enemmän suloiset petolliset viinit, joilla ahkerasti täytettiin seppelöityjä pikareja.

Keskustelu kävi tietysti yhä vilkkaammaksi, yhä tirhakkaammaksi. Karmides oli sen alkanut haukotuksella, joka oli viimeinen levottoman yön jälki; Olympiodooros runolla aamun ja aamuruskon kunniaksi, etupäässä sen aamuruskon, joka heloitti noiden neljän naisen poskilla.

Annæus Domitius, valtiollisten tointen rasittama mies, ei ollut epäkiitollinen, kun vieraat ahkeroivat hajoittaaksensa hänen huoliansa. Hänen iloisuutensa kasvoi samassa määrässä kuin toistenkin. Huomautettakoon että Annæus Domitius selvien ihmisten joukossa oli prokonsuli, ylimys ja roomalainen; yksin hänen harras nuori ystävänsä Karmideskin saattoi ainoastaan hurjien juopumusten sumuista muistaa fauninkaltaista Annæus Domitiusta. Vaan sellainenkin Annæus Domitius oli olemassa ja odotteli ainoastaan mukavaa tilaisuutta ja sopivaa seuraa heittääksensä pois naamarin ja ilmestyäksensä koko hullunkurisuudessaan. Hovimiehessä piili luontoperäinen ihminen, joka irti päästettynä remahti hullunkurisimpaan, hillittömimpään iloisuuteen.

Ne lähettiläät, jotka Pylades lähetti huvilaan, otti vastaan eräs orja, ja niiden tuomat salakirjoitustaulut vietiin prokonsulille. Tämä luki ne, pyyhki styluksellaan niistä kirjoituksen pois, joi ja laski leikkiä. Taulujen sisällys ei näyttänyt jättävän vakavaa ajatustakaan hänen lihaville, kiiltäville ja hymyileville kasvoilleen.

Hän joi, maisteli pikarit valmiiksi Myroolle ja Praksinoalle, nauroi, kertoi lemmenjuttuja ja laski leikkiä sitä törkeämmin, mitä enemmän viini ja iloisuus näytti vaikuttavan hänen vieraittensa mielialaan.

Puna, joka rusotteli hänen poskillaan, nousi vähitellen otsalle ja valoi paljaalle päälaelle lämpimän, hehkuvan hohteen. Hänen päänsä oli kypsän, turpean viinirypäleen näköinen. Vaan tämä faunin ilmestymisen enne ei ilmaantunut ennenkuin toiset vieraat alkoivat sanoissa ja teoissa käyttää niin suurta vapautta, että lamput olisivat sammuneet, jos niillä olisi ollut rahtuakaan häpeän tunnetta.

Soitanto, jota näkymättömät taiteilijat toimittivat, näytti noudattavan sen hengen vaikutuksia, joka seurassa vallitsi. Se oli alussa suloinen ja vieno, vaan muuttui yhä vilkkaammaksi. Myroo, Praksinoa ja syyrialaiset orjat, jotka olivat tanssijoita viraltaan, eivät voineet rytmiä vastustaa; he hypähtivät pystyyn ja lensivät toistensa ympäri tansseissa, jotka yhdistivät bajadeerin leijuvaisia liikkeitä bakkantin hurjaan kiihkoon.