Part 15

-- Clemens, sano minulle, mitä kaupungissa tapahtuu? Tuhansien äänten huudot ovat tunkeutuneet tänne alas. Minä kuulen ne vielä. Mitä tämä merkitsee?

-- Teodooros, jotain hirveätä on tapahtunut. Minä tuskin voin sitä kertoa. Minä itse vapisen.

-- Sill'aikaa kuin tyynnyt, niin hanki minulle hiukan vettä, Clemens. Minun janoni on suurempi kuin uteliaisuuteni. Minut on vallan unohdettu tänään.

-- Teodooros, minä en uskalla. Petros on meitä kieltänyt antamasta sinulle vettä.

-- Minä sain kuitenkin muutamia pisaroita eilen illalla Eufeemiokselta. Rikkoiko hän piispan käskyä? Sitä en uskoisi, sillä minä tunnen Eufeemioksen.

-- Piispa on määrännyt vissin määrän päivältä kielesi kostukkeeksi. Et saa uskoa, että hän aikoo kuolettaa sinut janoon. Hän tahtoo ainoastaan masentaa uppiniskaisuutesi. Hän suree sinun luopumustasi, Teodooros.

-- Kuulethan, että Eufeemios on minut unohtanut. Kautta Jumalan, joka elää taivaassa, minulle ei ole tänä pitkänä päivänä annettu pisaraakaan vettä. Ja ruoka, jota minulle annetaan, on suolattua. Nälkä on pakottanut minut sitä maistamaan. Kiiruhda, Clemens!

-- En uskalla, sanoi Clemens huoaten.

-- Poika, minä kärsin rikkaan miehen tuskat kiirastulessa. Voi sinun nuorta kovettunutta sydäntäsi!

Teodooros poistui luukusta. Hän heittäytyi olkivuoteelleen ja painoi, kuten ennenkin, kuivan kielensä kylmää kellarin muuria vastaan.

Äänettömyys, joka seurasi vangin sanoja, vaikutti valtaavasti nuoreen esilukijaan. Teodooros oli vaieten antautunut tuskiinsa. Clemens kuuli huokauksen, jonka nämä tuskat häneltä pusersivat. Enempää hän ei kestänyt. Hän kiirehti takaisin aulaan ja Eufeemioksen kammioon, otti avainkimpun ja ruukun, jonka sieltä löysi, täytti sen vedellä ja riensi takaisin vankihuoneen luo. Hän avasi ulko-oven, astui muutaman portaan alas ja seisoi sitten sisäoven edessä.

-- Sinäkö siellä, Clemens? sanoi vanki sisältä.

-- Niin, minulla on vettä. Täällä, täällä!

-- Kiitetty olkoon Jumala, joka liikutti sydämesi! Paina alhaalla olevaa säppiä, niin ovi aukeaa!

Clemens hapuili ja löysi säpin. Hän vetäisi sitä. Samassa ovi aukeni, ja hänen edessään häämöitti pimeässä vanki. Tämä oli hapuilematta löytänyt vesiastian, niinkuin janoinen antilooppi haistaa lähteen erämaassa.

-- Suloinen Jumalan anti! Nyt aavistan, mitä elämän vesi on hengelle. Veli Clemens, minä en ole koskaan unohtava sitä, joka antoi minulle tämän juoman. Veli, sinä olet ollut hyvin tottelematon, rikkonut paljon, sillä olet antanut minulle enemmän kuin määrätty on; et ole virvoittanut ainoastaan kieltäni vaan koko olentoni. Kuinka vanha olet?

-- Kahdeksantoista-vuotias.

-- En tahdo nähdä sinua, kun olet niin vanha kuin Eufeemios. Sinä olit kyllä alussa suora ja kaunis taimi; vahinko että sinusta pitää tulla väärä puu. Vaan täällä on pilkkosen pimeä ... menkäämme ylös katsomaan, mitä kaupungissa tapahtuu. Tahdotko seurata minua?

-- Mitä teet? huudahti Clemens ja tarttui Teodooroksen käsivarteen. -- Veli, etkö muista, että olet vanki? Tahdotko lähteä pois vankihuoneesta? Aiotko paeta?

-- Tahtooko vanki paeta? Ettäs kysytkään! sanoi Teodooros jatkaessaan matkaansa ylös rappusia.

-- Taivaan nimessä ... veli ... muista, että tämä on Petroksen tahto ... muista, että teet minut onnettomaksi ... minä annoin sinulle vettä juodaksesi ... ja sinä palkitset minua tällä tavoin!

-- Sinä erehdyt, Clemens. Kun sinä kiirehdit vettä tuomaan nääntyvälle, ei se tapahtunut palkinnon toivossa...

-- Mutta sinä teet minut onnettomaksi.

-- Pyh, väärin tuntisin sinut, jos olet onneton tämän illan tähden, kun vuoden päästä kohtaamme toisemme. Päästä käsivarteni, veli! Petroksen tahto on voimakkaampi kuin sinun jäntereesi, mutta minun tahtoni on taisteleva Petroksen tahtoa ja kaikkia muita samanlaisia tahtoja vastaan. Katsopas Clemensini, kuinka helposti sinut voitan.

Teodooros nosti Clemensin käsivarsillaan ja kantoi hänet portaita ylös. Sen jälkeen hän asetti taakkansa sen omille jaloille takaisin.

-- Tahtoisin kantaa sinut kauemmas, kauas täältä; vaan parempi olisi, jos seuraisit minua vapaaehtoisesti. Ah, jospa kerran sen tekisit! Nyt jää hyvästi, veljeni!

Teodooros lähti kenenkään estämättä. Tultuaan kadulle hän kohtasi vaunut, joita seurasi kaksi soihdunkantajaa ratsain.

-- Tilaa Akaian prokonsulille! huusivat soihdunkantajat tiellä oleville joukoille. Kun vaunut olivat ehtineet kaksoisportille, vastattiin vartioivan legionalaisen huutoon:

-- Akaian prokonsulin vaunut.

Kansa sai siis tietää, että prokonsuli oli lähtenyt pois kaupungista. Piispa Petrokselle ja arkontti Kryysanteukselle oli erityisesti ilmoitettu, että tärkeä asia kutsui hänet Korintokseen.

Ennenkuin prokonsuli lähti Ateenasta hän oli piispan läsnäollessa kuulustellut niitä atanasiolaisia, jotka oli vangittu pylväskentän vierellä olevasta kalkkikivilouhoksesta, tuominnut heidät syyllisiksi rikokseen, josta heitä oli syytetty, nimittäin salaisesta jumalanpalveluksesta heidän tapansa ja oppinsa mukaan, sekä allekirjoittanut heidän kuolemantuomionsa.

Kun Karmides puoliyön aikaan ohjasi kulkunsa kotia kohden, odotti häntä ovella orja, joka piteli suitsista ratsua, prokonsulin kappadokialaista Akilleusta. Orja antoi Karmideelle kirjeen, jonka tämä luki eteisen lampun valossa. Sen sisällys oli seuraava:

"Annæus Karmideelle. Lempeä kohtalo sallikoon, että tämä kirje joutuu omistajansa käsiin ja on tervetullut. Kunnon Lyysis kutsuu sinua ystävällisesti huvilaansa. Sinun vuoteesi on valmiiksi tehty hyllyvistä patjoista. Kauniimmat unet, mitkä koskaan ovat lähteneet norsunluu-portista ulos ilahuttamaan nukkuvaa maailmaa, ovat kutsutut tulemaan sinun vuoteellesi. Kun aamutähti aukaisee silmänsä, se on näkevä kokoutuneina Karmideen ja Olympiodooroksen ja Deemoonaksin ja Palladioksen ja Myroon ja Praksinoan, kaikki terveinä, säteilevinä ja iloisina, kokoutuneina Annæus Domitius raukan ympärille, vahtijoukkona niitä huolia vastaan, jotka viittaavat hänen prokonsularisiin arvomerkkeihin ja katsovat olevansa oikeutettuja imemään hänen verensä."

KOLMASTOISTA LUKU.

Murhenäytelmä.

Homoiuusialainen väestö oli pitkin yötä kuljeksinut kiihkoissaan ympäri katuja ja joukoittain seuraillut hajanaisia sotilasosastoja, jotka vielä aamupuoleen kulkivat kaupungin eri osissa etsimässä ja vangitsemassa vääräuskolaiskirkon etevimpiä jäseniä.

Moni näistä oli kuitenkin jo jättänyt talonsa, ja aamun koittaessa seisoi enemmän kuin tuhat Nikaian kokouksen ja Atanasioksen opin tunnustajaa aseissa Peiraieus-etukaupungissa. Kaikki, jotka olivat voineet päästä pakoon sinne, olivat sinne kokoutuneet vaimoineen lapsineen. He varustautuivat tehdäksensä vastarintaa satamakaupungin koleimmissa, vuorisimmissa osissa. Joukko merimiehiä satamassa olevista Aleksandreian laivoista oli heihin yhtynyt. Täällä oli atanasiolaisten päävoima.

Kolyttoksessa asuvia atanasiolaisia oli kokoutunut toinen, lukumäärältään paljoa pienempi joukko sen kummun kukkulalle, josta tämä kaupunginosa oli nimensä saanut. Koko kumpu oli sokkelo ahtaita katuja, jotka luikertelivat korkeiden, ränstyneiden talojen välitse. Ne sotaväenosastot jotka, kansajoukot apunaan, olivat yöllä koettaneet tunkeutua tähän kaupunginosaan, oli vastaanotettu kivenheitoilla katoilta ja ikkunoista ja olivat tyhjin toimin vetäytyneet takaisin.

Aamun koittaessa homoiuusialaiset uudistivat hyökkäyksensä tämän joukon kimppuun. Petros oli sitä varten lähettänyt sata legionalaista; nämä olivat ainoastaan hyökkäysvoiman ytimenä; muuten siinä oli vain vimmastunutta roistoväkeä.

Samat huudot, jotka kaikuivat edellisenä iltana, oli täälläkin hyökkääväin sotahuutona. Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!

Hätyytetyt vastasivat huutaen: Kuolema vääräuskolaisille! Maahan valekristityt!

Molemmin puolin taisteli vaimoja ja lapsia miesten rinnalla. Molemmin puolin kaikki jotka saatiin vangiksi, ikään tai sukupuoleen katsomatta, sanan varsinaisessa merkityksessä revittiin kappaleiksi.

Atanasiolaisten epätoivo korvasi heidän vähemmyytensä. Legionalaiset peräytyivät kerta toisensa perästä. Vaan homoiuusialainen roistoväki ryntäsi yhä hurjemmin jokaisen tappion jälkeen.

Aurinko nousi kätkeytyäkseen pian pilvien taa. Aamutaivas oli lyijynharmaa, ja sateli kuurottain.

Taistelun meteli oli hetkeksi tauonnut. Homoiuusialaiset kantoivat alas kuolleensa ja haavoitettunsa ja kuljettivat niitä pitkin pääkatuja. Niiden näky vuodatti uutta öljyä raivoon. Mitä hirveimpiä kostonhuutoja kaikui. Valmistautiin uuteen hyökkäykseen. Katukivitys revittiin irti; naiset ja lapset täyttivät korit, tai niiden puutteessa nuttunsa ja manttelinsa kivillä.

-- Eteenpäin! kuului kansan huuto harvenneelle sotilasjoukolle, joka nojautuen keihäisiinsä tai sitoen haavojansa seisoi erään kujan suulla.

-- Minkä tähden viivyttelette? Semmoiset kurjat pelkurit! -- Meidän pitäisi kivittää heidät, kirkuivat naiset.

Sotilaat odottivat apujoukkoja. Joku centurio oli rientänyt piispan luo pyytämään vereksiä miehiä. Heti levisikin huhu, että palatiinit olivat tulossa. Joukko rauhoittui nyt. Tahdottiin odottaa näiden pelättävien sotilaiden saapumista. Niitä oli tosin Ateenaan sijoitettu ainoastaan kourallinen miehiä, vaan ne olivat vanhoja valituita sotilaita, suurimmaksi osaksi kookkaita barbareja: Gooteja ja Allemanneja.

Kun he vihdoin tulivat näkyviin marssien eteenpäin torilta tiheässä joukossa, jonka keihäät ja kypärät näkyivät korkealla ympäröivien joukkojen yli, niin heitä tervehdittiin suurilla ilohuudoilla. Heitä oli centurio johtamassa. Heidän ylin päällikkönsä, tribuuni Ammianus Marcellinus oli siksi päiväksi piispan suostumuksella luopunut johtajantoimestaan.

Sillä välin piiritetyt atanasiolaiset olivat varustautuneet kestämään uutta hyökkäystä. Kummun huipun ympärille oli ladottu kivi- ja tiiliröykkiöitä; siihen asti aseettomina olleet olivat varustetut rautakangilla, joita oli murrettu irti porteista, seipäillä, kyökkiveitsillä ja mitä ikinä olivat saaneet käsiinsä, millä saattoi heittää, lyödä tai pistää.

Aurinko kurkisti esiin pilvien välistä, kun kaikki kummulle vievät kujat täyttyivät tummista lainehtivista joukoista, jotka tulivat palatiinein ja legionalaisten perässä uudistaakseen taistelua. Atanasiolaiset olivat virittäneet erästä sotavirttänsä, samaa, jonka Simoon kerran kuuli kalkkikivilouhoksesta oliivikumpujen välistä. Miehet, naiset ja lapset lauloivat:

Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan, Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan. Hän seisottaa sotavaljakon; Sotitorven ääni vaikenee; Mies, orhi vaipuu hortohon, Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeiset sävelet sekautuivat ryntääjäin yleiseen sotahuutoon. Joka suunnalta hyökättiin niin suurin joukoin, että katselija joka hetki odotti näkevänsä atanasiolaisten pientä joukkoa tallattavan, tukehutettavan niiden jalkojen alle. Ja kuitenkin pysähdytti eteenpäin vierivät laumat hetkeksi se murhaava kivisade, jolla heidät otettiin vastaan. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä jos etumaiset epäröivätkin, niin he eivät voineet muuta kuin rynnätä eteenpäin tai heittäytyä maahan perässätulevan, vastustamattomasti esiintunkevan joukon tallattavaksi.

Piiritettyjen ala tuli siten aina ahtaammaksi, niinkuin saari, jonka yli vesi alkaa kohota.

Palatiinit, joita kivisade ei hetkeksikään pidättänyt, vaikka se teki heistä useat taisteluun kelpaamattomiksi, olivat jo ennättäneet perille.

Kaikki vastustus oli toivotonta. Atanasiolaiset näkivät kuoleman ja martyyrikruunun silmiensä edessä. Vanhemmat syleilivät lapsiansa, miehet vaimojansa. Sen jälkeen toiset kiirehtivät hyökkääjiä vastaan kuollakseen taistellen surmattujen vihollisten keskelle. Toiset jäivät omaistensa joukkoon ottaaksensa kuolemaa vastaan yhdessä heidän kanssaan. Lapset kätkivät päänsä äitien syliin. Muutamat panivat kätensä ristiin rukoillen, toiset pilkkasivat vihollisiansa huutaen: vääräuskolaiset, valekristityt! Muuan ukko alkoi veisata martyyrikruunusta, niiden autuudesta, jotka ovat kutsutut todistamaan karitsan istuimen ympärillä.

Taistelu päättyi homoiuusialaisten täydelliseen voittoon. Vaan moni niistä kookkaista barbareista, joilla oli palatiinein asepuku, kaatui seipäiden ja rautakankien iskuista tai sai häpeällisemmän kuoleman aseettomista käsistä.

Kun taistelu oli loppunut, jatkettiin murhaamista niin kauan kuin vielä elon kipinäkään oli sammutettavana voitetuissa. Niiden ruumiit muserrettiin tai revittiin rikki. Niiden päät hakattiin poikki ja pistettiin voitonmerkeiksi keihäiden tai seipäiden neniin.

Sen jälkeen kajahti veren ja voiton juovuttamassa joukossa huuto:

-- Peiraieukseen!

Tuhannet äänet yhtyivät huutoon.

Laulaen ja rähisten, nuo hirvittävät voitonmerkit etunenässä, joukko marssi kummulta alas ja suuntasi tiensä Peiraieukseen.

Petros, joka homoiuusialaisen papiston kanssa oli valinnut päämajakseen pääkirkon, sai tiedon voitosta, jonka hänen laumansa oli saavuttanut Kolyttoksella, juuri lähettäessään kahta centuriaa sotamiehiä Peiraieukseen alkamaan hyökkäystä vääräuskolaisten sinne kokoontunutta pääjoukkoa vastaan. Palatiinein piti tukeman tätä hyökkäystä.

Vaikka hirmumyrsky täten poistui varsinaisesta kaupungista, ei sen kaduilla kuitenkaan vallinnut läheskään entinen rauhallisuus. Niillä kuljeskeli ihmisjoukkoja, ja näiden välissä näkyi varallisempaan väestöön kuuluvia perheitä, jotka jättivät kaupungin sijoittuakseen maakartanoihinsa tai turvautuivat Akropoliiseen, jonka kummulle puolenpäivän aikaan oli kokoontunut melkoinen joukko vanhan opin ystäviä.

Pakanoiden asema oli pelottava tällaisissa tilaisuuksissa. He muodostivat kyllä ulkopuolella olevan, vaan kummankin kristityn joukon yhtä vihaaman tai halveksiman puolueen. Pieninkin aihe saattoi kääntää heitä vastaan saman raivon, jolla kristityt raatelivat toisiaan.

Pyrkiessään kuljeskelevien joukkojen keskitse ja nähdessään niitä verisiä kohtauksia, joissa nämä olivat toimivina henkilöinä, heidän täytyi olla kuuroja jälestä kuuluville pilkkahuudoille ja kärsivällisesti pitää hyvänään pahaa kohtelua, jota eivät voineet välttää.

Huuto: Peiraieukseen! kulki sillä välin kadulta kadulle niiden mukana, jotka kantoivat korjuuseen Kolyttoksella kaatuneita tai haavoitettuja homoiuusialaisia, ja houkutti yhä enemmän taistelunhaluisia kiirehtimään marssivan sotajoukon perässä.

Toiset kuljeksivat yhä ympäri varsinaista kaupunkia odotellen kellojensoittoa, jonka piti ilmoittaa jumalanpalveluksen alkua pääkirkossa. Tämän edustalla oli aamunkoitosta saakka seisonut tiheä ihmisjoukko, joka näytelmän sotaisen osan tähden ei ollut unohtanut toista, mieltä ylentävämpää, ja mieluummin tahtoi jättää edellisen näkemättä kuin myöhästyä jälkimäisestä. Huhu kertoi, että kalkkikivilouhoksessa vangitut, kuolemaan tuomitut atanasiolaiset piti vietämän pyhälle ehtoolliselle. Sitä tahdottiin nähdä, tahdottiin kuulla Petrasta, ja ennen kaikkea tahdottiin vieläkin kerran nähdä pyhä, vääräuskolaisten, murhaama Simoon. Hänen maalliset jäännöksensä olivat asetetut kuoriin alttarin eteen. Raajarikot ja sairaat tahtoivat koskettaa niitä, saadakseen terveytensä takaisin; toiset odottivat että joku ihmetyö tapahtuisi niiden kautta, kuten Egyptissä ja Aasiassa oli monin paikoin tapahtunut toisten martyyrien lähellä; kaikki toivoivat saavansa jonkun jäännöksen tuosta pyhimyksestä, muutaman karvan hänen parrastaan, kynnen hänen sormestaan, siepaleen karhuntaljasta, joka hänen ruumistaan oli elossa verhonnut.

Sillaikaa kun tämä joukko odottaa kirkon isoa porttia avattavaksi ... toinen portti on koko yön ollut auki, vaan sitä vartioivat sotamiehet, jotka eivät päästä sisään muita kuin piispan sanantuojia ... tapahtuu seuraavaa Akarnain portin läheisyydessä.

Vanha Batyllos, oliivikauppias, oli, sillaikaa kun hänen vaimonsa Tabita oli mökistä poissa vuohia lypsämässä, ottanut korinsa käsivarrelleen ja lähtenyt kaupunkiin. Ukko oli tänään jonkinlaisessa sielunhurmauksessa muistellessaan, mitä oli viime yönä saanut nähdä. Atanasios oli ollut hänen kattonsa alla. Aleksandreian oikeudenmukainen piispa, poljetun totuuden puolustaja, ahdistetun kirkon sankari, hän, jota koko maailma vainosi, Atanasios oli ollut hänen talossaan vieraana, istunut hänen pöydässään, taittanut hänen leipäänsä, juonut hänen viiniänsä. Hän oli puhutellut Batyllosta kuin vertaistaan, ja molemmat harmaahapsiset olivat huomanneet syntyneensä samana vuonna. Vaan mikä erotus kuitenkin voimissa! Huolimatta harmaista kutreista, ryppyisistä kasvoista, oli Batyllos luullut näkevänsä nuorukaisen, ja hän näki siinä Jumalan hengen voiman, joka oli valinnut Atanasioksen suureen työhönsä ja valoi häneen elämää elämän lähteestä. He olivat lampun valossa keskustelleet oikeauskoisen seurakunnan tilasta Ateenassa. Batyllos oli saanut luetella kutka olivat miehistä lujimmat uskossa, Tabita samoin kutka naisista, miten he salaa kokoutuivat kuulemaan vääristämätöntä sanaa, kuinka he elivät toistensa kanssa sovussa ja kärsivällisyydessä. Useita nimiä mainittaessa Atanasios oli osottanut tuntevansa henkilöt; hänellä mahtoi siis olla sellainen muisti, johon mahtui ystäviä sadointuhansin, levinneitä kaikkiin maailman kaupunkeihin. Sen jälkeen Atanasios oli kertonut, mitä oli itse saanut kokea niinä kahtena päivänä, jotka oli oleskellut kuuluisassa Ateenassa. Hän ei ollut kaupunkiin tultuaan levännyt, ennenkuin oli päässyt Pnyksin kummulle ja juuri sille paikalle, jossa apostoli Paavali oli mahtanut seisoa puhuessaan Perikleen kansalle tuntemattomasta jumalasta; hän oli kuljeksinut kaduilla ja kujilla, käynyt pakanoita ja kristityitä tervehtimässä. Hän oli maalausten, kukkien ja vaasien keskellä löytänyt erään ihanan naisfilosofin ja antanut hänelle aavistuksen natsarealaisesta filosofiasta. Ja tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut väsyksissä. Hän tiesi veljiensä kokoutuvan kalkkikivilouhokseen, ja hän tahtoi hämmästyttää heitä läsnäolollaan, puhua heille ja kehottaa heitä kestäväisyyteen. Kun aika oli käsissä, hän oli Batylloksen ja Tabitan kanssa mennyt kokoutuneiden veljien ja sisarien luo. Kalkkikivilouhos oli, kuten tiedämme, lähellä Batylloksen asuntoa. Mikä sitten oli tapahtunut, oli Batylloksen mielestä kuin unta. Hänen oli aina ollut kummallinen olla noissa kielletyissä, hengenvaarallisissa, salaisissa yöllisissä kokouksissa, vaan koskaan ei ollut tuntunut hänestä niin ihmeelliseltä kun tällä kertaa. Hän muisti heikosti valaistun holvin, puolipimeässä häämöittävät ihmisolennot, tukautetuin äänin veisatut virret, kummastuksen surinan, joka seurasi vierasta, kun hän ilmautui puhujan paikalle, taivaallisen suloiset sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan ja panivat hälinän vaikenemaan, kunnes ihmetteleminen ja aavistus ilmautuivat suusta suuhun kulkevassa kuiskauksessa: Atanasios! Hän muistutteli kuinka tämä kuva äkisti muuttui, kuinka miehiä miekka kädessä ja kypäri päässä tunkeutui seurakuntaan, kuinka lamput sammutettiin, joten hämminki kasvoi yhä suuremmaksi pilkkopimeässä, kuinka ahdingossa joku tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet ulos kaivoksesta, kunnes hän seisoi omien oliivipuittensa keskellä, avaran tähtitaivaan alla, ja huomasi, että mies, joka niin ihmeellisesti oli pelastanut hänet ja itsensä, oli Atanasios!

Batylloksesta oli kaitselmuksen sallimaa, että Atanasios oli ilmestynyt Ateenaan uskovaisten joukkoon juuri kun vaino leimahti tuleen. He tarvitsivat lohdutusta, vahvistusta, innostuttamista kestääkseen sitä. Hänen monien ystäviensä vangitseminen, pylväspyhimyksen kuolema, meteli, joka raivosi kaupungissa, kaikki lisäsivät mielivaikutteensa edellisten lisäksi ukon sieluun. Hän oli unenkaltaisessa tilassa, jossa ihastus, mielenrauha ja lämpö sekoittui epämääräiseen ikävöimiseen.

Hänen tultuaan kappaleen matkaa Akarnain portista kaupunkiin, tuli joukko miehiä ja naisia häntä vastaan.

-- Tuossa hän on! Tuossa hän on!

Joukko päästi hurjan ilohuudon nähdessään vanhuksen.

-- Oliivikauppias ja myrkyttäjä!

-- Hän se juuri antoi Simoonille myrkytetyn ruoan.

-- Ei, huudahti joku vaimoista, -- ei se hän ollut ... hän vain sen valmisti ... vaan Tabita, hänen vaimonsa, antoi sen Simoonille. Minä näin sen itse!

-- Kuuletteko? Anastasia on itse sen nähnyt!

-- Minä näin sen itse, sanon minä, kirkui sama naisääni.

-- Kuolema vääräuskoiselle! Me revimme myrkynvalmistajan kappaleiksi!

-- Antakaa olla hyvät ihmiset, kuului joku miesääni sanovan; -- antakaa sen olla yksinomaan naisten asiana! Antakaa naistenkin tehdä jotakin Jumalan ja homoiuusialaisuuden kunniaksi! Tämä on juuri sopiva vastustaja heille, tämä näin.

-- Hyvä, hyvä! Naiset esiin! Siitä tulee hauska näytelmä.

-- Yksi yhtä vastaan! kirkui eräs ryysyinen naishirviö, joka aamulla oli ottanut tehokkaasti osaa Kolyttoksen tappeluun. -- Yksi sen voi tehdä. Vaan peukalot alas, kun hän on saanut kylläkseen! Kuuletteko!

-- Kyllä, kun vaan näemme hänen etusormensa ilmassa.[25] Vaan ole itse varuillasi! Älä pidä suutasi auki, sillä hän saattaa singauttaa myrkytetyn oliivin kurkkuusi.

Tätä kömpelöä pilaa tervehdittiin naurunhohotuksilla.

Raivotar, joka oli käärinyt ihonuttunsa kokoon näyttääkseen laihat käsivartensa, jotka oli punannut Kolyttoksella kaatuneiden vääräuskoisten verellä, astui esiin joukosta, heitti jaloistaan nauloitetut puusandaalinsa ja otti niistä toisen käteensä aseeksi.

-- Ole varuillasi! kirkui hän lähestyessään Batyllosta. -- Minä en hyökkää sinun, vaan oliiviesi kimppuun.

Tämä lause tarkoitti miekkailijoiden kesken käytettyä pilaa, ja sitä tervehdittiin uusilla naurunhohotuksilla.

Batyllos oli laskenut vasun jalkainsa viereen. Hän tuijotti hämärillä silmillään joukkoon, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, hänen huulensa liikkuivat ja päästivät seuraavat sanat:

-- Veljet Kristuksessa! Minä olen syytön siihen rikokseen, josta te puhutte. En minä eikä vaimoni ole myrkyttänyt Simoonia.

-- Et sinä nyt seiso puhelavalla, huusi naishirviö. -- Ole varuillasi! Ensimäinen isku on minun.

-- Seis! huudahti muuan mies kiiruhtaen esiin ja tarttuen raivottaren käsivarteen. -- Anna hänen puhua suunsa puhtaaksi! Sinä et sano myrkyttäneesi pyhimystä. Vanno se Jumalan kautta!

-- Kautta Jumalan Kaikkivaltiaan!

-- Ja samoin Pojan kautta, joka on _samanlaista_ olentoa kuin isä...

-- En, en, vaan Pojan kautta, joka on _samaa_ ijankaikkista jumaluusolentoa. Minä vannon hänen kauttaan.

Nämä vainonalaisen kristityn puolueen tunnussanat saivat joukon hurjasti huutamaan:

-- Tuossa sen kuulette! Iske maahan vääräuskoinen! Iske hänet maahan, Kyyriaka!

Kyyriaka, se oli raivottaren nimi, heilutti raskasta sandaaliansa ilmassa ja iski sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Batyllosta päähän, niin että veri punasi ukon harmaat hapset ja valui hänen otsalleen.

Batyllos horjui lähimmän huoneen portaita kohti. Uusi isku kaasi hänet maahan. Huolimatta Kyyriakan kielloista, -- hän näet tahtoi pitää saaliin yksin, -- syöksähti nyt joukko, joka oli nähnyt verta, joka puolelta esiin repimään palasiksi kaatuneen. Tämä oli maassa viruessaan pannut kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili puoleksi tiedotonna Stefanuksen rukousta murhaajiensa puolesta.

Näin tapahtuessa oli muuan kristittyjen papinkaapuun puettu mies lähestynyt paikkaa kiirein askelin. Hän oli kuullut hurjat huudot ja aavistanut, että jotain julmaa oli tekeillä. Nyt hän seisoi kaatuneen vieressä, hänen äänensä kuului metelin keskeltä, käsivarsillaan hän työnsi takaisin hurjimmat. Hänen äkkinäinen, ponteva esiintymisensä ja puku, joka hänellä oli yllä, saivat todellakin joukon silmät kääntymään uhrista häneen.

Joukko tunsi tulokkaan homoiuusialaisen papiston jäseneksi, joka voimakkaassa puhetaidossa veti vertoja Petrokselle. Vaikka miehen iho oli vaalennut ja hänen kasvonsa laihtuneet, niin hän tunnettiin kuitenkin Teodoorokseksi.

-- Minä näen, mitä aiotaan, sanoi hän, nostaen haavoitetun portaille, riisui kaapunsa ja pani sen haavoitetun pään alle. -- Te tahdotte murhata tämän miehen. Mitä hän on tehnyt?

Äänettömyyden, joka silmänräpäykseksi seurasi tätä kysymystä, katkaisi muuan ääni joukosta vastaten: