Part 14

-- He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?

-- Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.

-- Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!

-- No niin, kuten tahdot.

Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle epämääräiset huolensa.

Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle, oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku vasaranlyönti läheisistä työpajoista.

Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta ja läheni lähenemistään.

-- Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, -- mitä sinulla on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja kristittyjen kanssa?

-- Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee taistelua, verenvuodatusta ... ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. -- Mutta mikä onkaan tapahtunut? Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?

-- Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon...

-- Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahti Rahel.

-- Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa, vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys. Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja ... rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.

-- Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.

-- Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi, jommoisia kristityt ovat keksineet... Atanasios se on ... oli siellä ja saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen, vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken. Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi. Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla. Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä, täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?

Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.

-- Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja menet. Olet poissa, kun ehkä... Ei, minä en uskalla ajatella sellaista hetkeä.

-- Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on kitarasi, lapsi?

Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili. Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun Karmides pani kitaran kädestään.

-- Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. -- Sinun silmäsi ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni, sinä Itämaan tyttö!

Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.

Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti. Hän oli oikea Prooteus[24] -- erilainen erilaisten naisten luona. Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen luona Karmides -- ei Eusebia -- oli olevinaan ujo, veikistelevä, oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen, niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka tuotti heille kummallekin saman huvituksen.

Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee, että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.

Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen, tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.

Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia, hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.

Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.

Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen vanhempainsa puoleen.

-- Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!

Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös altaanin portaista.

-- He tulevat! huusi hän.

-- Ketkä? Ketkä?

-- Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.

-- Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!

-- Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. -- Älä pelkää! Minä olen oleva läheisyydessäsi.

Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.

Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan, siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa, pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien menoa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Murhenäytelmän alku.

-- Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä vielä kylvää ruusuja maan päälle!

Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen, joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon hetki, se on: onnen varjoa -- tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten antanut mennä menojaan.

Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.

Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä, mahtaviksi yksilöiksi.

Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti. Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa, vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan karjuivat raivosta.

Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio, ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei yhtäkään ihmistä näkyvissä.

Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan -- synkän vihan vääntämiä kasvoja.

-- Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kuolema atanasiolaisille!

Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut, koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja valmistettua murhenäytelmää.

Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen. Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.

Soihdut, jotka loistivat jonon päässä, lähestyivät, hurjat, raivokkaat huudot täyttivät Pnyksin ja Areiopagin välin, ja torin pylväskäytävät kajahuttelivat ne takaisin.

-- Kuolema vääräuskolaisille, atanasiolaisille, myrkyttäjille!

Kansanvirran ensimäiset aallot olivat saapuneet perille. Ne viskasivat ihmistyrskyä maalauspylvähistön portaille, jossa Karmides seisoi pylväänsä suojassa, ja levisivät nopeasti vesitulvan tavoin yli torin. Soihtujen punerva hohde valaisi paareja, joita ei kannettu olkapäillä vaan innokkaiden kantajien ylöspäin ojennetuilla käsivarsilla. Kun toiset väsyivät, tuli silmänräpäyksessä toisia sijaan. Siten merelläkin aalto jättää purjehtivan laivan toisen aallon kannettavaksi. Paareilla lepäsi olento, tuskin ihmisen näköinen, sillä se oli Simoon pylväspyhimys tai hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis oli alastomana. Karhuntalja oli kokoon käärittynä hänen päänsä alla, joka oli käännetty seuraavaa joukkoa kohti, niin että soihdut kohtisuorasti valaisivat kamalia kasvonpiirteitä, ummistuneita silmiä joukon nähtäväksi. Lähinnä paareja kävi muutamia pappeja kaapujen kaulukset alhaalla ja päät paljaina. Kaksi heistä kantoi soihtua. Toisen vieressä näkyi Eufeemios. He olivat -- vaiti, sillä ne tunnussanat, jotka he olivat alussa antaneet, kaikuivat nyt joukon suusta hurjina huutoina, jotka omasta jumustaan kehittyivät vakuutuksen voimaksi noissa raivostuneissa tuhansissa. Papit olivat vaiti, vaan lähensivät tuon tuostakin soihdut kuolleen kasvoille, näyttääksensä ne toistamiseen niin selvästi kuin mahdollista. Ja joka kerta kajahtivat suuremmalla voimalla huudot:

-- Kuolema atanasiolaisille! Myrkyttäjille! Vääräuskolaisille!

Joukko oli vihdoin ennättänyt ohitse. Karmides yhdistyi jälkiparven viimeisiin.

-- Kansalainen, mitä on tapahtunut? kysyi hän lähimmältä naapuriltaan. -- Mikä saattaa kansan raivoon?

-- He ovat murhanneet Simoonin, tunnustajan ja pyhimyksen, vastasi mies. -- Eikö sinulla ole korvia kuulla mitä kansa huutaa?

-- Minä kuulen heidän huutavan myrkyttäjiä ja vääräuskolaisia. Joku atanasiolainen on siis myrkyttänyt tuon pyhän miehen?

-- Jokuko heistä? Ei, he kaikki ovat sen tehneet. Kaikki atanasiolaiset ovat syyllisiä tähän murhaan. He eivät voineet kärsiä, että oikeauskolaisilla oli niin pyhä veli kuin Simoon. He pelkäsivät koska hän rukoili Jumalaa ja martyyrejä meidän puolestamme. Homouusialaiset ovat jo vanhastaan myrkynvalmistajia. Eikö Atanasios ystävineen myrkyttänyt Areiosta samana aamuna, kun tämän piti nauttiman pyhää ehtoollista Konstantinopolin pääkirkossa? Eivätkö he monesti ole myrkyttäneet oikeauskoisten ehtoollisviiniä? Voitko vielä epäillä, nuo samat vääräuskolaisetko ovat murhanneet Simoonin? Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kostoa, kostoa!

Mies yhtyi väsymättä kajahteleviin huutoihin. Karmides poistui, etteivät uudet joukot, joita yhä tulvasi lisää, tempaisi häntä mukanansa. Kulkue meni torin poikki ja vetäytyi siitä kadulle, joka kulki Akropoliin eteläistä rinnettä myöten. Siinä portissa, joka oli vanhan Ateenan, "Teeseuksen kaupungin" ja uuden, "Hadrianuksen kaupungin" rajana, syntyi hirveä tungos, kun joukko sen läpi raivasi tiensä. Kun näillä seuduin asuvat homoiuusialaiset olivat vielä joukkoon liittyneet, suunnattiin kulku, johtajat etunenässä, kristittyjen pääkirkkoon, joka oli avonaisella paikalla, sen kadun varrella, joka päättyi Dioomelan porttiin ja vei vanhaan gymnasioniin Kynosargeeseen.

Kirkko oli valaistu, portit selki selällään.

Suuri sotamiesosasto oli asetettu kirkon lähelle. Muutamissa silmänräpäyksissä se oli täpöisten täynnä ihmisiä. Vaan nämät olivat kuitenkin vain pieni osa tuosta mahtavasta joukosta. Muu osa täytti edustan ja lähimmät kadut. Petros oli pappiensa etunenässä pääovella ollut ottamassa paareja vastaan. Nämä asetettiin monihaaraisten kynttiläjalkain valaisemaan kuoriin; temppelin katto ikäänkuin tuntui nousevan joukon raivokkaista huudoista. Kesken kaikkea papit alottivat virren ja laskeusivat polvilleen pyhimyksen ruumiin ympärille. Hurskaan veisuun kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Vaan nämä yhtyivät siihen, ja se levisi leviämistään, paisui ja tunkeutui tuhansien äänien kantamana joukkoon, joka seisoi ulkopuolella. Ja nyt kaikki äänet yhtyivät virteen. Raivo oli saanut tahdin ja sävelen. Se silloin helposti tyyntyy, vaan tilaisuuksissa tällaisissa se tyyntyy hirmuiseksi tyyneydeksi, turmiollisemmaksi kuin sen edelläkävijä, koska se kykenee järjestykseen. Niinpä kaikki kuuntelivatkin virren loputtua Petroksen voimakasta ääntä, kun hän väkijoukolle lausui seuraavan kehotuksen: -- Menkää rauhassa kotiin ja odottakaa huomispäivää, jolloin Herra on näyttävä ihanan voimansa.

Kehotusta toistelivat papit joukolle, joten se kulki kuin sotapäällikön huuto kansan lävitse.

Clemens ei ollut sinä iltana saanut mennä piispan kanssa kirkkoon; hän oli käsketty pysymään kotona. Häntä lukuunottamatta oli piispan palatsissa ainoastaan portinvartija sekä vanki, sama, jota on mainittu nimellä Teodooros.

Tuntia ennen yllä kerrotun metelin alkua piispa oli lähtenyt pääkirkolle. Clemens oli viettänyt sen tunnin lukemalla kirjaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle lahjoittanut ja joka selitti kristillistä kuuliaisuutta.

"Sinun täytyy kaikissa kohdin kieltää itsesi. Sinun oma tahtosi on sinun perkeleesi. Oma tahto ensimäiset vanhempamme langetti ja teki sukumme syntiseksi, turmeltuneeksi suvuksi. Sinulla ei ole pahempaa vihollista kuin oma itsesi. Opi siis tottelemaan, opi uhraamaan tahtosi toisen tahdon alle. Jumala, Kaikkivaltias otti orjan muodon päällensä, etkö sinä siis voisi antautua toista ihmistä palvelemaan ja olemaan toisen orja? Opi nöyrtymään, sinä multa ja tuhka! Ole vaiti ja kärsi, niin tulet autetuksi! Ole kiitollinen, ettet ole omassa vallassasi, vaan että sinulla on maallisia herroja, sillä sinulle on turvallisempaa totella kuin vastata omasta puolestasi."

Näin kirja puhui nuorelle esilukijalle. Eikä tässä langennut kylvö kivistöön. Voiko ihmetellä että Constantinus suosi tämäntapaista oppia? Suvustaan turmeltuneet antiikin tasavaltalaisten pojat pitivät yksinvaltaa onnettomuutena ja ruhtinaan tottelemista kovana pakkona; kristityt näkivät yksinvallassa pyhän asian ja sokeassa tottelemisessa hyveen.

Mitä nuoreen esilukijaan tulee, niin nuo oppilauseet esiintyivät hänelle korkeammassa valossa, jota ei luonut itse kirja, vaan hänen oma taivaallista puhtautta ikävöivä sielunsa.

Kun hänen pienessä kamarissaan rupesi hämärtämään, niin hän meni ulos aulaan ja jatkoi siellä innokasta, harrasta lukuaan. Mutta kun tähdet alkoivat tuikkia läpi eeterin, niin hänen täytyi panna pergamentti pois, sillä sen kirjaimia ei voinut enää erottaa. Niiden laita oli samoin kuin ihmisten. Ne eivät merkinneet paljoa, jolleivät olleet yhteydessä keskenänsä, vaan kun ne kadottivat tämänkin itsenäisyytensä, kun hämärä tuli, joka hälvensi niiden omituisuudet ja teki ne toisen toisensa kaltaiseksi, niin oli myös henki poissa, mikä niistä äsken puhui.

Nyt vasta Clemens muisti, että se aika oli käsillä, jolloin hänen tuli viedä Simoon pylväspyhimykselle leipä ja mitta viiniä, sillä eilisestä saakka hän oli saanut sen toimen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Niin, aika ei ollut ainoastaan tullut; tuo rakas lukeminen oli saattanut hänet unohtamaan oikean hetken. Pahoillaan tästä vasten hänen tahtoansa tapahtuneesta laiminlyömisestä hän veti kaapunsa ylleen ja meni ottamaan koria, jonka palatsin kyökkimestari oli valmistanut häntä varten. Juuri silloin hän kuuli sen ihmisjoukon metelin, jonka kulun olemme kertoneet. Clemens ei siitä huolinut; hän ajatteli ainoastaan velvollisuutensa täyttämistä. Vaan melu läheni nopeasti, sillä Simoonin paarien ympärille, jotka juuri olivat päässeet kaksoisportista sisään, ei ollut vielä keräytynyt suurempaa joukkoa, kuin leveälle Kerameiokselle hyvästi mahtui. Portinvartija oli aukaissut eteisen oven ja seisoi nyt kynnyksen edessä kuunnellen ihmeissään ja tähystellen lähestyviä soihtuja.

-- Odota, sanoi hän Clemensille, -- odota kunnes saamme nähdä, mitä tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin lähdet.

Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä. Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema myrkyttäjille, atanasiolaisille!

Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle. Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen; hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä lepäsi. Hän tunsi Simoonin.

Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!

Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin. Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset, joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot: _myrkyttäjät_, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui, ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä, kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.

Sen jälkeen hän otti korin ja riensi takaisin aulaan. Niin kauan kuin ihmisten huudot vielä kuuluivat hänen korviinsa, hän ei voinut koota ajatuksiaan hakeaksensa puoltosyitä sitä pelkoa vastaan, joka oli hänet vallannut. Levottomana hän kulki eteenpäin ja tuli palatsin peräpihaan. Vanki, joka siellä oli kellarissa nääntymässä, oli tuskin kuullut hänen askeleensa, ennenkuin hän pani kasvonsa kellariluukun aukkoon ja kysyi:

-- Kuka tulee?

-- Minä, Clemens.