Part 13

Alussa Karmides oli näyttänyt toteuttavan nämä toiveet. Tultuansa lailliseen ikään hän kihlasi Hermionen ja teki sitte Kryysanteuksen suostumuksella matkan Syyrian, Egyptin ja Italian läpi. Kun hän palasi Ateenaan, hänen tunteensa ja taipumuksensa näyttivät tykkänään muuttuneilta. Hän ei viihtynyt Kryysanteuksen läheisyydessä. Hermionea kohtaan hän oli vaihtelevainen ja kummallinen; milloin hän oli synkkä ja salaperäinen, milloin puhkesi rakkaudenosoituksiin, jotka Hermionea pelottivat, koska niissä ilmautui jotakin rajua ja luonnotonta; milloin -- ja useimmin -- hän oli Hermionea kohtaan liehakoitseva, tavalla, joka ehkä olisi viehättänyt Neapolin kaunottaria, vaan joka Hermionesta tuntui alentavalta. Kärkäs huhu kertoi hänelle seikkailun toisensa perästä, joissa Karmides oli ollut sankarina. Alussa hän ei niitä uskonut; vaan Karmides itse teki minkä voi hävittääksensä hänen unelmansa puhtaasta rakkaudesta ja maallisesta onnesta ja hänen vakaumuksensa sulhonsa jalosta luonteesta ja korkeasta kutsumuksesta. Turhaan Kryysanteus käytti ihmiskokemustaan ja hellää kaunopuheisuutta saattaakseen kasvattipoikansa ja entisen oppilaansa takaisin sille tielle, josta tämä oli luopunut. Heidän välinsä yhä kylmeni. Hermione näki isänsä surun ja tunsi omansa syvemmin. Kristityt osottivat Karmidesta näytteeksi siitä, kuinka pakanallinen filosofi osasi ihmisiä kasvattaa. Hän kokosi ympärilleen Ateenan irstaimmat nuorukaiset, hän oli samanmielisten ystäväinsä ja Ateenan hetairain ihastuksen tai keinottelujen, vaan kaikkien muiden halveksimisen esineenä. Kun hän viimeisen kerran näyttäytyi Kryysanteuksen talossa, tämä ei ollut kotona. Hän tapasi Hermionen yksinään. Kyynelsilmin tämä nuhteli häntä kaikesta siitä surusta, jonka hän oli hänelle ja hänen isälleen saattanut. Karmides vastasi leikkiä laskien ja lähti. Pian sen jälkeen Karmides antautui uuteen seikkailuun, josta puhuttiin enemmän kuin hänen edellisistään, koska toisena osallisena siinä oli kaunis Eusebia, Annæus Domitiuksen puoliso. Annæus otti asian niin perin tyyneltä kannalta, että kristityt siitä saivat oivallista tukea selittäessään suopeasti, että kaikki muka oli vaan joku käännytyskoe, johon hurskas Eusebia oli ryhtynyt, kun oli huolissaan nuorukaisen, autuudesta. Vaan kun huhu epäedullisemmassa muodossa saapui Hermionen korville, niin hän, kuolettavasti loukkautuneena tunteissaan, lähetti kihlasormuksen takaisin Karmideelle.

Että voisi rakastaa useammin kuin kerran, se oli Hermionesta mahdottomuus. Nytkin, kun hän tahtoi unohtaa Karmideen, hän oli vakuutettu, ettei sydämen vaisto eikä ensimäinen rakkaus koskaan voi pettää. Hän luuli kadottaneensa hänet ainoastaan tämän elämän ajaksi. Hän luotti tulevaiseen oloon, jolloin kaksi sielua, jotka alkuaan, levätessään Jumalan aatteen helmassa, olivat olleet yksi, uudestaan oli yhdistyvä, puhdistuneina niistä vioista ja erehdyksistä, jotka heidät maan päällä olivat saattaneet erilleen. Tämä usko, jota hän elätteli Platoonin kirjoituksia lukemalla, ja johon ehkä jokainen ihminen kerran elämässään on turvautunut, lohdutti häntä, vaikka siihen sekautuikin kaiho, kun hän sydämessään kuuli sen luonnollisen ikävöimisen ääntä, joka käski yhtymään rakastettuun mieheen ja jatkamaan sitä jumalallista elon kipinää, josta hän itse miehen ja naisen rakkauden kautta oli tullut osalliseksi.

Koska Hermione oli kaunis ja viehättävä sekä tavattoman suuren rikkauden perijä, oli hänellä paljo kosijoita, vaan naimatarjoukset, joita rohkeimmat olivat uskaltaneet esitellä, hän oli hyljännyt. Hän tyytyi siihen ajatukseen, että eläisi naimatonna. Kuten tarun nuoli, joka yksin paransi tekemänsä haavat, voi rakkaus yksin parantaa rakkauden haavat. Hermionella oli paljo rakastaaksensa. Hän rakasti luontoa ja filosofiaa; hänestä oli rakasta levittää onnellisuutta kaikille ympärilleen; etenkin hän rakasti isäänsä, jonka pyrintöjä ja yksinäisyyttä vajoavan sivistyksen ja sorretun uskonnon sankarina Hermione ymmärsi ja omisti omikseen. Kylpien tämän rakkauden raittiissa aalloissa hänen sielunsa säilytti kirkkautensa, voimansa ja terveytensä; hän oli sopusoinnussa itsensä kanssa, vaikka soinnokset soivat kaihoa.

* * * * *

Vähä ennen hämärän tuloa piispa Petros oli lähettänyt Clemensin pylväspyhimys Simoonin luo ja pannut hänen mukaansa leivän ja pullon viiniä. Pullo oli sama, jonka Petros edellisenä iltana niin huolellisesti oli pannut lukon taakse. Sinä yönä ei Simoon veisannut iltavirttänsä.

Kryysanteus palasi vasta puolenyön aikaan. Hän oli silloin nähnyt, kuinka kristittyjen papisto otti haltuunsa sotajumalan temppelin. Petros oli katsonut hyväksi panna asian toimeen semmoisella tunnilla, jolloin ei tarvittu odottaa tarpeetonta huomiota ja väen keräytymistä. Tribuuni Pyladeen johtama sotilasosasto oli seurannut pappeja ja asettunut temppelin edustalle. Eräs virkamies luki portailta keisarillisen julistuksen, joka antoi temppelin kristityille; muutamat yökulkijaimet, jotka sattumalta menivät torin poikki ja kummastellen seisahtuivat menoa katselemaan, saivat edustaa Ateenan kansaa, jolle julistus oli kirjoitettu. Lukeminen loppui, kuten tavallista, huudolla: eläköön keisari! Sotamiehet siihen yhtyivät velvollisuudesta, papit sydämestään, Ateenan kansan satunnaiset edustajat pakosta tai tottumuksesta. Vanhan kansalaisen, jonka suu oli vaiti, vaan jonka sydän ehkä huusi: eläköön Julianus! pisti muuan hurja sotamies kuoliaaksi. Vanhus oli lähtenyt ulos hankkimaan lääkärinapua sairastuneelle tyttärelleen. Ennen kuolemaansa hän ehti laskea Kryysanteuksen sydämelle, ei ainoastaan asiaansa, vaan myös leivättömän kotinsakin; Kryysanteus riensi hankkimaan apua. Sen jälkeen julistus naulattiin temppelin oveen, sotajumalan kuva ja alttari lyötiin kumoon ja heitettiin ulos, maalaukset hakattiin rikki, temppelin aarteisto pantiin takavarikkoon, arkisto historiallisine vuosikirjoineen poltettiin, ja sen jälkeen pyhä risti, rauhan ja sovinnon merkki, asetettiin sisäänkäytävän eteen, juuri murhatun vieressä olevaan verilätäkköön.

Tämä tapahtui lamppujen ja soihtujen valossa, joita oli sytytetty pylväskäytäviin ja torin kuvapatsaiden ympärille. Ylhäällä Akropoliilla kuvautui viisauden jumalattaren jättiläispatsas öistä tähtitaivasta vasten. Kenties sen vaskinen rinta kohosi sillä hetkellä.

YHDESTOISTA LUKU.

Rahel.

Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan köyhiä jopa välistä _Gojiminkin_[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena, suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä. Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen arvon -- raha-arvon --, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt hänen sormiensa väliin.

Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään, hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.

-- Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! -- saattoi vanha Ester sellaisessa tapauksessa lausua.

-- Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, -- tämä huntuhan vallan tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.

-- Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini sattuu, sanoi vanha Baruk. -- Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa, ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen minä lupaan.

Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat, nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.

Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä. Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.

He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja että tämä -- oi kauhistus! -- oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia, jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.

Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynyt Kryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.

On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan. Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis: kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin laulaessa: _"Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi, Israel!"_ ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa: _"Kuule Israel! Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!"_ Silloin valtaa hänet isien henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle, aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa, Barukin tyttären.

Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas on rakastettunsa läsnäollessa ujo, -- kuin ujo rakastaja ainakin, ja Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän on Rahelin mielestä tolvana.

Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt, koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä; sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta, hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet, hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti, yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, -- noita rohkeita, ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari: hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan, vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan. Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään, kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia, jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee, jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi? Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.

Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.

Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana kotiin.

Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta, joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.

Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat ylös altaanille.

Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton, hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla, jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen; hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa, niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla koristetut. Hän on vakuuttanut -- ja sepä tuntui Rahelista alussa vallan uskomattomalta -- ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja, sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.

Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin, Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti. Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän kaupungissa.

Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia, joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa. Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa. Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.

-- Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.

-- Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. -- Viisaus ja Rahel ovat minun jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?

-- Ovat, vastasi Rahel ja tarkasteli ihastuksissaan kauniita kukkia, jotka Karmides oli hänelle antanut.

-- Synagooga on oivallinen laitos. Minä pidän ihmisistä, jotka kunnioittavat Jumalaansa. Vaan taidanpa syystä sanoa, että teidän jumalanpalveluksenne on vallan liian lyhyt. Sen pitäisi kestää koko yö. Koska vanhempasi tulevat kotiin?

-- Voi, tänä iltana he eivät viivy kauan.

-- Käyttäkäämme siis hetkeä meidän jumalanpalvelukseemme, sanoi Karmides tarttuen tytön käteen ja veti hänet vienolla väkivallalla sohvaan viereensä istumaan. -- Minun hartaushetkeni ovat ne, joina saan katsella sinun silmiisi.

-- Hyi, sinä puhut kuin pakana, joka sinä oletkin... Vaan sanopas minulle, Karmides, olethan filosofikin?

-- Mikä kysymys! sanoi Karmides nauraen. -- Totta kai minä filosofi olen, vieläpä kaikkein parhaimpiakin.

-- Niin, kyllä sinä olet sangen oppinut, sen tiedän, mutta harrastatko myös hyvettä?

-- Luonnollisesti. Oppi ja hyve ovat kaksoisia, jotka eivät koskaan eroa.

-- Se on iloista kuulla, sillä eilen Joonas sanoi isälleni, että viisaat ja jalot pakanat, sellaiset kuin...

-- Karmides?

-- Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin ... kuin Platoon oli luullakseni hänen nimensä ... hyvin voidaan lukea valittuun kansaan, vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.

-- Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.

-- Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole vieras Israelin tyttärelle.

-- Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä, jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan toinen mieli kuin sinulla.

Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen rintaansa.

-- Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko jo oli vaipunut mereen, -- sama aurinko loistaa meidän molempien silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme sitten sanoa toisiamme vieraiksi?

-- Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala, sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. -- Sinä iltana, jolloin minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka ... jota sinulla ei ole sormessasi... Karmides, missä sormus on?

-- Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.

-- Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. -- Vaan aioin sanoa sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan häntä paljoa oppineempi.

-- Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla yhdessä.

-- Uskotko sen?

-- Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.

-- Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa mielijohteillensa valtaa. -- Mutta, lisäsi Rahel arvellen -- en voi jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.