Part 11

-- Mitä pidit siitä pienestä laulusta, Julia? kysyi Ismeene, pannessaan lyyran pois ja nostaessaan pienet jalkansa pehmeälle sohvalle, jonka vehreällä pohjalla hänen sandaaliensa helmet kimaltelivat. -- Oletko kuullut sitä ennen?

-- En, vastasi Julia; -- sen sävel on yksinkertainen vaan unohtumattoman kaunis. Siitä päätän että se on hyvin vanha.

-- Olet oikeassa, sanoi Hermione, -- se on vesa Simoonideen viinipuusta.

-- Ja jos olisin laulanut sen mummon isoäidin aikana, lausui Ismeene, niin olisi minulle naurettu, kun muka saatoin pitää niin vanhanaikaista laulua kauniina. Näetkös, mummoni isoäidin aikana, silloinpa vasta kuosi oli! Silloin naisilla oli tukkansa korkeana laitteena, joka oli kuin Tuulien torni, ja miehillä oli kasvot kauneuslaastareilla koristetut, jotka, tekivät heidät aivan vastustamattomiksi... Hyi Alkmeene! Etkö näe, että siinä kukassa on perhonen? Luuletko, että kukka on janoissaan silloin kun sitä noin kaunis pieni ihailija suutelee? Odota, kunnes se on lentänyt pois! Se lentää pian, sillä perhoset ovat huikentelevaisia ja uskottomia, Alkmeene, vaan hukuttaa ne sen tähden olisi kuitenkin liian kova rangaistus ... etkö käsitä sitä, sinä tyhmä tyttö?

-- Julia, sanoi Hermione, -- nyt on sinun vuorosi lukea meille se uusi kappale, jonka olet kääntänyt meidän kieleemme roomalaisen Ovidiuksesi teoksista. Runo Pyramuksesta ja Tisbestä oli niin kaunis, että ikävöimme kuulla enempää samaa runoilijaa...

-- Ja sinun säkeesi ovat niin virheettömiä ja sujuvia, kuin olisi helleeni sinun äidinkielesi, lausui Bereniike.

-- Minä tahdoin ainoastaan todistaa teille, sanoi Julia, -- että me Roomalaiset emme aivan hyötymättä ole käyneet koulua teidän, Helleenein, luona. Meidän onnistuu joskus jäljitellä teitä jotensakin hyvin. Kas tässä, jatkoi Julia ja antoi Hermionelle pienen siron käsikirjoituksen, -- tässä on käännnöskokeeni. Tällä kertaa runo koskee Narkissos raukkaa. Sinä saat lukea sen, Hermione; itse en uskalla, sillä kun viimein luin runon Pyramuksesta ja Tisbestä, niin sattuihan silloin, että Ismeene, juuri kun onnetonten rakastavain kohtalo houkutteli vedet hänen silmiinsä, purskahti nauruun, kun minä latinanvoittoisesti lausuin yhden teidän vaikeita helleeniläisiä sanoja.

-- Voi, rakas Julia, anna anteeksi, mutta se kuului niin hullunkuriselta, sanoi Ismeene ja rupesi vasten tahtoansa uudestaan nauramaan, kun hän sitä vaan muistikin. Kappaleen liikuttava sisällys ja Julian henkevä esitys toiselta puolen ja virheellisesti äännetty sana toiselta puolen olivat olleet niin hupaisia vastakohtia.

-- Tuo itserakas Narkissos! jatkoi Ismeene. -- Tällä kertaa en ole naurava enkä itkevä. Ei Ovidius etkä sinä, rakas Juliaseni, voi kaikella taiteellannekaan houkutella minulta kyyneleitä semmoisen narrin tähden, joka rakastui omaan itseensä.

-- Älä sano niin, lausui Bereniike, -- sehän oli hairaus, jolla Eroos rankaisi häntä hänen kovuudestaan Eekoo raukkaa kohtaan. Mutta kuka voi rakastaa sitä, jota ei _voi_ rakastaa? Kaikki onnettomat ansaitsevat säälimistä, joko he sitten itse ovat syypäitä kohtaloonsa tai eivät. Niin, minä luulen, että edelliset ovat onnettomampia ja sentähden ansaitsevat vielä suurempaa osanottoa.

-- Oletpa oikeassa, hyvä Bereniike ... vaan itkeä Narkissosta, kas sitäpä en tee, sanoi Ismeene heiluttaen viuhkaansa.

-- Ehkäpä, sanoi Julia, -- tässäkin tarussa on syvempi tarkoitus kuin ainoastaan itserakkauden kuvaaminen. Älä tuomitse Narkissosta liian äkkipikaa, Ismeene!

-- Hän ehkä saa Hermionesta kaunopuheisen asianajajan, lisäsi Bereniike. -- Olen hyvin utelias kuulemaan kuinka sinä selität sen tarun, hyvä Hermione. Kun sinä tulkitset meidän satujamme, ne minusta eivät tunnu olevan ainoastaan kauniita, vaan myös pyhiä.

-- Oi, minun selitykseni ovat ainoastaan kokeita, vastasi Hermione, -- joita saapi aikaan minun vakaumukseni, että nämä tarut ovat korkeiden totuuksien verhoja, samalla tavalla kuin meidän jumalankuvamme tekevät aistin-alaiseksi näkymätöntä jumalaa ja hänen voimiansa. Ne kuvat eivät ole pelkkää puuta ja kiveä. Erooksen ja Psyyken tarina ei ole tavallinen rakkausjuttu. Minun on mahdoton lukea sitä tai muita, aavistamatta vertauskuvan muotoon puettuja totuuksia. Ne kuultavat niiden läpi, kuin helmi lähteen pohjasta, kuin sielu ihmisolennosta.

-- Mutta, sanoi Ismeene, -- eivätkö runoilijat ole noita kauniita asioita itselleen ja muille keksineet?

-- Samoin sanovat kristitytkin, huomautti Julia.

-- Kristitytkö? huudahti Ismeene liehuttaen taas viuhkaansa.

-- He sanovat niin, jatkoi Julia, -- koska uskovat, että ainoastaan heille on suotu jumalallista ilmestystä. Vaan mieheni Ammianus, joka on tutkinut heidän kirjoituksiaan, kertoo minulle, että he itsekin turvautuvat samaan vertauskuvalliseen selitystapaan kuin mekin, koettaessaan saattaa omaksumiansa vanhoja juutalaisia taruja sopusointuun oppinsa kanssa. He pitävät vertauskuvina, jotka muka heitä tarkoittavat, Heprealaisten vaelluksen pois Egyptistä, vaskikäärmeen, jonka Heprealaiset ripustivat ristille erämaahan, kastepisaroita, jotka ilmestyivät jollekin lammasnahalle, jonka heprealainen sotilas oli jossain tarkoituksessa levittänyt maahan, vieläpä muutaman laulunkin, jonka joku Juudan kuningas kirjoitti jollekin vaimojensa joukossa. Vaan erotus on siinä, että kristittyjen selitystapa on paljoa mielivaltaisempi kuin meidän filosofiemme ja Hermionen, ja että Juutalaisten taruilla ei ole vertauskuvien luontoa, kuten meidän taruillamme; ne näet tahtovat olla oikeita historiallisia kertomuksia.

-- Mutta voihan kristittyjenkin selitystapa pitää paikkaansa, sanoi Hermione; -- ajattelen näet, että jumalalliset totuudet kuvautuvat historiallisissa tapahtumissakin, yhtä hyvin kuin runoilijoiden mielikuvissa. Sinä, Ismeene, kysyit äsken, eivätkö runoilijat ole sepitelleet tarujamme itselleen ja muille huviksi...

-- Niin minä kysyin, vastasi Ismeene, -- ja nyt sinun täytyy selittää minulle se asia, Hermione.

-- Minä luulen, että moni runoilijoistamme on tarkoittanut jotakin korkeampaa kuin huvittamista, että he ovat runoilleet pyytolaisen laulajanhurmauksen valtaamina, että tarut ovat heitä vanhemmat ja että he ovat luoneet niille vain kirkkaammat piirteet, heleämmät värit. Mutta silloinkin kun runoilija on kirjoittanut ainoastaan huvittaakseen, pitäen silmällä ainoastaan kauneutta, ei totuutta, niin ei se seikka poista sitä mahdollisuutta, että totuus hänen tietämättäänkin ilmaantuu hänen työhönsä ja ottaa asuntonsa niissä muodoissa, jotka hän on luonut, kuten elonkipinä ilmestyi Pygmalioonin kuvapatsaaseen. Runoilijan suhde teokseensa on silloin sama kuin äidin siihen lapseen, jolle hän on antanut elämän. Äiti on lapsen alkujuuri, mutta hän ei ole se, joka on luonut ajatuslait sen sieluun; hän ei tiedä sen lahjoista, ei tunne sen hengen laatua, joka elää pienokaisessa. Niin, minä luulen että on mahdotonta muodostaa mitään kaunista, ilman että siinä ehdottomasti piilee ytimenä joku totuus, jonka heijastuksena kauneus on. Tositaiteilijan kättä ei johda hän itse, vaan korkeampi voima, ja mikä näyttää hänen mielikuvituksensa oikulta, on joku jumalallisen luonnon laki. Siitä muistutti minua eilen eräs juttu, jonka kuulin isäni ystävältä, matemaatikko Diofantokselta...

-- Diofantokseltako? Tuolta eriskummaiselta, hajamieliseltä ukoltako? keskeytti häntä Ismeene.

-- Häneltä juuri.

-- Hän kuuluu olevan oikea velho, sanoi Ismeene. -- Sanovat, että hän laskee, kuinka auringon, kuun ja tähtien täytyy kulkea, ja ettei pieninkään tähtönen voi pujahtaa kulkemaan muulla tavalla, kuin tuo kaljupää ukko sille määrää. Hän kuuluu olevan oikea hirmuvaltias tähtiä kohtaan.

-- Mitä Diofantos sanoi? kysyivät Julia ja Bereniike.

-- Hän kertoi mitanneensa Iilissos-joen varrella olevan temppelin pylväänpään kiekuran kieruviivat. Tämän kiekuran taiteilija on piirustanut käsivaralta ilman muuta mallia kuin minkä hänen oma mielikuvituksensa oli luonut. No niin: se on ihan täydellisesti sen meriraakun kaltainen, joka on kauniin kaikista joita on löydetty kaukaisilta rannoilta. Sama kieruviivan kaarre, sama kierteiden väli. Diofantos, joka käyttää laskutaitoaan sekä taivaan että meren syvyyden ihmeissä, kertoi, että kaikki raakunkuoret ovat muodostetut kahden erilaisen matemaatisen lain mukaan, joista toinen synnyttää ihmissilmälle kauniimpia viivoja kuin toinen. Hän jutteli samasta asiasta paljon muutakin, joka tekee sen vielä ihmeellisemmäksi, vaan jota minä en täydellisesti käsittänyt, siinä kun oli niin paljo matematiikkaa... Vaan nyt, jatkoi Hermione, on aika ryhtyä Julian käännökseen Ovidiuksesta.

Sillaikaa kuin Hermione teeskentelemättömästi ja miellyttävästi luki tarua Narkissoksesta, Ovidiuksen "Metamorfoosit" (Muutokset) nimisestä runoteoksesta, oli vieras, joka Kryysanteusta kotiin odottaessaan oli viettänyt hetken kirjastossa, tullut naisväen pihaan ja lähestynyt nuoria naisia; nähtävästi houkuttelivat häntä sinne kauniit kukkaset, jotka olivat suihkukaivon ympärillä, sillä hän seisahtui niiden eteen ja näkyi mielihyvällä hengittävän niiden tuoksua ja katselevan niiden värejä.

Sen tarun johdannossa, jonka Julia oli kääntänyt ja Hermione luki, kerrotaan, että Narkissos oli jokijumalan Keefiisoksen sekä mustakutrisen luonnottaren Leeriopen poika, sekä että tietäjä Teiresias, kun häneltä kysyttiin pojan tulevaisuutta, oli ennustanut, että hän oli elävä korkeaan ikään ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän koskaan oppisi tuntemaan _itseänsä_. Narkissoksesta kasvoi niin kaunis nuorukainen, että kaikki, jotka hänet näkivät, ihastuivat hänen kauneuteensa; mutta häntä itseään miellytti ainoastaan metsästys, ja hän samoili joka päivä Aaonian metsiä haarasarvisten hirvien jälessä. Muiden muassa, jotka olivat kylmäkiskoiseen nuorukaiseen rakastuneet, oli myöskin Eekoo luonnotar.[19] Salaa tämä hiipi hänen jälessään, missä tahansa hän kuljeskeli vuorilla ja metsissä, ja yhä vireämmäksi leimahti hänessä lemmen liekki kuten soihdun tulikiveen

tarttuu tuotuna luo tuli hehkuva hillimätönnä;

mutta paha kyllä, hän ei voinut edes ilmoittaa pojalle, mitä tunsi, sillä joku vihastunut jumala oli pannut hänelle sen rangaistuksen, ettei hän voinut puhua muuta kuin viimeiset sanat siitä mitä toinen oli lausunut. Turhaan hän käytti niitä tilaisuuksia, jolloin sekin pieni taito saattoi olla hänelle avuksi. Kun Narkissos huusi metsästystovereilleen _tule!_ niin luonnotar toisti haikealla äänellä _tule!_ -- mutta Narkissokselle. Kuten sanottu, se oli turhaa. Ylenkatseellisesti kohdeltuna hän hiipi rotkosille vuorille, kääriytyi puiden lehtiin ja riutui rakkautensa kuluttamana kokonaan, niin että ainoastaan ääni jäi hänen olennostaan jälelle. Sen jälkeen häntä ei enää voi nähdä, vaan kaikki saavat häntä kuulla. Kosto odotti Narkissosta. Hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias kun sattui tapaus, joka toteutti Teiresiaan ennustuksen. Kuulkaamme Ovidiusta!

Kirkas siell' lorisee hopeaa helakampana lähde. Paimen ei sameaks' sitä sotkenut, eikäpä vuohet tunturinurmen astelijat, ei muukana karja, ei sitä koskenut lintunen, ei peto, kirpova oks' ei. Ruohot, joit' elättää vesi hyllyvä, reunustavat sen, puut sitä suojelevat sulo-auringon sätehiltä. Kuumissaan, janost' uupuen siell' lepoaan haki poika, riistan-ajoon väsynyt, sulolähteen seutuhun mieltyin. Vaan kun virvokkeeks' kävi juomaan, niin jano toinen alkoi vaivata hänt', oma ilmiö päilyen veessä hurmasi hänt', eloton ole, tyhjän haamu ja varjo. Itseäns' ihmehtii ihaten hän, katse ja ryhti käy kiveks' istuissaan, hän on kuni marmoripatsas, katsoo tähteä kahta -- ne on omat säihkyvät silmät, tukkaa aaltoavaa Dionyysollen sopivaista, siljää poskea, suut' ihanaa, valo-olkia, vartta loistelevaa kuni lum', jost' uhkuvi purppuran väike.

Narkissoksen oli hänen oma kuvansa lumonnut. Ei nälän, ei unen vaatimukset voineet irroittaa häntä siitä näystä. Hän valittaa metsille:

Metsät, oi sanokaat, ketä kohtasi näin tyly lempi? Kylläpä tiedätten, monellen kun suojoa soitte. Oi salot, jotk' eläneet satamäärin vuosia ootte, voitteko muistaa toista ku riutui tautia moista? Voi, lumomielin nään -- mitä nään, mikä silmäni hurmaa, en sitä konsana saa: sepä hurjuus huimasi lempein. Vaan -- mist' yltyvi vaan raju hehkuni -- ei meri aava meit' erota, ei tunturitiet, ei teljetyt ukset, veen ohu kalvopa vaan! Halaustapa hartovi poika, sill' yhä kun vaan aaltoillen koen suikata suuta, näen, miten huulillaan hän suutelemaan mua pyrkii. -- -- -- -- -- -- Helmani kun avajan, sylis aukee hellänä mulle; mun hymytessäin sie myhäjät, jopa kaihtavi itku silmiäs itkeissäin, ja mun viitteillein sinä viitot. Niin mikäl' ymmärtää sulohuultes viiruja voinen, kuiskelet vastuitas, joit' en saa konsana kuulla. Oi älyän: minä tuo oon! Et, kuva, mua petä ennään. Itseän' armastain yht'aikaa kuin palan poltan. Pyydänkö mie? vai muakohan pyyttään? vai mitä pyydän? Tuo mitä mielin on mun; oma aarrepa mun pani pulmaan. Tuska mun tarmoni syö. Jopa tunnen, ei elämästä mont' ole hetkeä mull', elon aamuna raukka ma riudun; raskas kuolo tok' ei ole, tuskani sammuvi kuoloon. Kunpahan, armas, vielä sä saisit viipyä täällä! Yhtenä sieluna nyt vaan kuolemme kumpikin ynnä.

Ne kyyneleet, joita tuo onneton vuodattaa, hämmentävät veden, ja kuvan piirteet näyttävät hälvenevän. Silloin

Tuskissaan pukuns' irroittaa ja sen laskevi maahan, marmorivalkoisin käsin rintaans' lyö alastonta. Rinnan runnellun iholl' leimahtaa puna vaisu, kuin omenan, punissaan joka puoleks' hohtavi, puoleks läikkyvi valkeissaan, tahi kuin rypälyt, jota peittää purppura hohdollaan, kuta kypsemmäks' sisu käypi. Tään kun huomasi hän nyt laineess' seljentyneessä, ei hän kestää voi enähän: kuin härmä mi päivän lämpöön päästyä pois suli, tai vaha keltanen hiljaa valkian eess' sulauu, niin riutuvi rakkauteen hän.

Eekoo, tuo halveksittu, suree häntä kuitenkin. Suruäänin hän toistaa ne jäähyväiset, jotka Narkissos lausuu lähteen kuvalle ennenkuin

uupuen kallistaa mehusaan hän ruohohon päänsä, sulkevi silmät, joit' omijans' ihanuus sulosutti. Vieläkin saatuahan hän varjojen maill' asuntonsa Tuonelan aalloissa peilailee, sisarensa Najaadit itkevät surkeillen katoaan, hänen uhraten tukkaans'. Vaan sulotarten Nymfien huutoja kertovi Kaiku. Laadittuaan rovion he nyt soihtuja, paaria tuovat; mutt' ei kuollutta lyötynytkään -- sijallaan oli kukka, kullankeltainen, kuvun keskellä valkea-lehdet.

Tämän kukan jälkeläisiä kutsutaan vielä tänään narsisseiksi, sen nuorukaisen nimellä, jonka kuolemasta se sai alkunsa.

Kun oli hetkinen oltu vaiti, sanoi Julia:

-- No, Ismeene, ensin on sinun vuorosi lausua, mitä ajatuksia runo on herättänyt sieluusi.

-- Minunko ajatuksiani? lausui Ismeene, ravistaen kutrejansa ja näyttäen syvämietteiseltä. -- Niin, tiedätkös, minun päässäni on pyörinyt paljo sangen huomattavia ajatuksia juuri tuosta Narkissos raukasta. Ensiksikin kadun, että olen kutsunut häntä narriksi, sillä narri ei kuole rakkaudesta -- ei edes rakkaudesta itseänsä kohtaan. Toiseksi säälin Eekoon surullista kohtaloa. Hän toisteli valitushuutoja tuon kuolleen ympärillä, joka oli hänet hyljännyt; hän toisti ne varmaan tuskallisemmalla äänellä kuin oli ne kuullut. Hän ei tuntenut mitään vihaa, ei mitään katkeruutta, ainoastaan rakkautta, rakkautta viimeiseen hetkeen asti, tuo hyvä onneton Eekoo. Vaan kolmanneksi pitäisi tämän opettaman tytölle, ettei hän tuhlaisi tunteitansa kylmään ja välinpitämättömään esineeseen, vaan säästäisi ne kiitollisemmalle, joka tuntee velvollisuutensa koettaa huokauksillaan ja palveluksellaan niitä ansaita... Eekoo, eikö ole niin? huusi Ismeene aulaa kohti.

-- Niin! vastasi kaiku aulan pylväskäytävästä. Ismeene taputti käsiään ihastuksesta ja jatkoi:

-- Neljänneksi koko onnettomuus syntyi siitä, että Narkissos eli aikoina, jolloin ei ollut olemassa muita kuvastimia kuin lähteiden. Jos Narkissos olisi, kuten minä, katsellut peiliin joka päivä aina pienestä pitäen, niin hän olisi kyllä tottunut vähitellen kasvavaan soreuteensa ja viehättäväisyyteensä... Minä en voi kieltää, että mielelläni katselen itseäni peilissä, lisäsi Ismeene, ja asettui mukavasti sohvaan molemmat käsivarret pään päällä ja katsellen suihkukaivon leikkiviä säteitä.

-- Ismeene, sanoi Bereniike, -- on saanut kokonaista neljä ajatusta Julian säkeistä...

-- Niin, keskeytti Ismeene, -- eikös siinä ollut jo hyvin paljo?

-- Tavattoman paljo, vastasi Bereniike nauraen; -- etenkin minun täytyy se myöntää, sillä minulla ei ole ollut ainoatakaan ajatusta niin selvää, että voisin sitä lausua. Oi, minä mahdan olla kovin ajattelematon ja typerä, sillä kun kuulen jonkun tämänkaltaisen kertomuksen, niin minä elän sen pinnalla, kiinnyn niin henkilöihin, heidän tekoihinsa ja kärsimyksiinsä, elän niin väriloisteessa, liikkeissä, muodoissa, etten voi havaita henkistä tarkoitusta, vaikka tunnen että sitä on olemassa, että juuri se valaa sisästä päin eloa ilmiöihin, levittää punaa ja vaaleutta niiden poskille, luo niiden ympärille luonnon, jossa he esiytyvät, ja johdattaa heitä vastustamattomasti lakiensa mukaan. Mutta mitä minä en voi, siihen sinä kykenet, Hermioneni. Sinun selityksesi meidän taruistamme ovat olleet minulle suloisia juomia, armas ystävä, joiden keralla olen imenyt itseeni syvempää kunnioitusta isiemme uskontoa kohtaan.

-- Minun mietteeni menevät ehkä usein harhaan; ainoa, jota en itse epäile, on aavistus, joka sanoo minulle että aistillisissa muodoissa on läsnä jotakin korkeampaa, henkistä. Ja jos joskus löydän totuuden, niin se on verrattava kuorta likinnä olevaan kalvoon, josta vielä on pitkä matka sydämeen. Oi, teidän pitäisi kuunnella isäni luentoja Akadeemiassa, jatkoi Hermione silmät loistavina ja pää pystyssä. -- _Häntä_ teidän pitäisi kuuleman! Mitä nainen on ajatusten maailmassa miehen rinnalla? Saattaa olla että _nainen_ voi äkillisen aavistuksen avulla päästä jonkun totuuden perille, johon _mies_ pääsee ainoastaan kovien vaivojen, syvien aateperustelmien kautta; vaan näiden vaivojen, ainoastaan niiden avulla saavutettu tulos on tieteen omaisuus, todistettu totuus, eikä vaan todenmukainen mielijohde. Minun ajatukseni ovat mielijohteita, ei muuta mitään. Mielijohteita on minulla paljo, ja sinun säkeesi, Juliani, ovat synnyttäneet yhden uuden.

Narkissos, niin selitän tarua, on ihmishenki. Eräs jokijumala oli hänen isänsä, ja eräs lähteen haltijatar hänen äitinsä. Joki ja lähde kuuluvat maahan, vaan kuvastavat taivasta. Niin on ihmishenkikin maasta syntynyt ja luonnon helmassa kasvatettu, vaan samalla se on jumaluuden heijastus. Tietäjä Teiresias ennusti Narkissokselle pitkää ja rauhallista ikää ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän oppisi tuntemaan itseänsä. Samoin ilmoitti myöskin Jumala, heprealaisten pyhän tarun mukaan, äsken luodulle ihmissuvulle, että heidän piti menettämän onnelansa, jos maistoivat _tiedon_ puusta ja oppivat erottamaan hyvän ja pahan. Ihmishenki, niin antavat tarut aavistaa, niin opettavat filosofit, eli alussa luonnonvietin viatonta elämää: ihminen oli täydellinen niinkuin kasvi ja eläin, onnellinen kuten nekin, samoin kuin niitä ympäröi häntäkin luonnon äidillinen huoli, joka loppumattomassa kierrossa johdatti hänet huvitukseen, kun hän sitä ikävöi, lepoon, kun hän oli nauttinut, työhön, kun hän oli levännyt kylliksi. Tätä taru tarkoittaa sanoessaan, että Narkissos kasvoi kauniiksi ja että kaikki luonnon haltijat häntä rakastivat. Tämä oli autuuden tila. Vaan ihminen oli määrätty toisenlaiseen autuuteen. Hänessä oli voima, joka kerran oli tekevä hänet täysi-ikäiseksi ja vievä hänet viattomuuden luontoiselämästä, alemman täydellisyyden rauhaisasta onnelasta, tietämättömyyden ja orjallisuuden levosta korkeampaan tilaan, joka on täynnä epätäydellisyyttä, vaivoja ja huolia, jotta hän, taistellen itseänsä ja maailmaa vastaan, _vapaana_ ja _järkevänä olentona_ raivaisi itsellensä tien takaisin viattomuuden tilaan, jonka hän _epävapaana luonnonesineenä_, suurilahjaisena eläimenä oli jättänyt. Hän on määrätty tottelemaan siveellisyyden lakia, niinkuin hän ennen totteli viettiä. Hän on ajettu pois luonnollisen viattomuuden onnelasta, jotta hän halki okaisten seutujen, verisin jaloin saapuisi taivaaseen, siveellisen viattomuuden onnelaan. Taru tarkoittaa tätä ihmisessä itävää, levotonta vapauden voimaa, kun se lausuu, että Narkissos suureksi päästyään tuli metsästäjäksi ja samoili metsissä huolimatta luonnon haltijoista, jotka häntä rakastivat. Niiden joukosta taru mainitsee ennen kaikkia Eekoo-luonnottaren, koska luonto ihmishengen suhteen on itsenäisyyttä vailla; se ikäänkuin toistaa meidän viimeisiä sanojamme, koska se saa värityksensä meidän oman mielialamme laadusta: näyttää meistä valoisalta, kun itse olemme onnellisia, synkältä, kun oma mielemme on valju, hirmuiselta ukkosessaan, myrskyissään, jylhissä seuduissaan, kun niitä pelkäämme, ylevältä samoissa ilmauksissaan, kun niitä ihailemme, säännöttömältä ja salaperäiseltä, kun emme opi sitä ymmärtämään, säännölliseltä ja valaisevalta, kun otamme selkoa sen laeista. Narkissos janoavana, se on ihmishengen ikävöiminen tietoa ja valoa kohti. Narkissos nojautuneena lähteen yli, se on ihminen, jonka sielussa perusaatteiden, ideain maailma ilmestyy. Lähde, jota ei mikään paimen, ei mikään karja eivätkä putoavat oksat hämmennä, on viisaus. Lähteen kuva on ihanne, joka jumalallisessa, katoamattomassa kauneudessaan ilmaantuu kuolevaisen silmälle. Sillä on hänen omat kasvonsa, koska jumalallista ei voi tehdä aistinalaiseksi muuten kuin ihmisellisenä, ... koska jumalallinen asuu inhimillisessä, on juuri se sisällinen ihminen, jonka on määrä taistelujen ja kamppausten kautta kehittyä. Henki näkee itsensä, katselee itseään, ja sen valtaa ääretön tuska ja ääretön ilo, sillä se huomaa kuinka korkea sen päämäärä on, kuinka täydellinen se saattaisi olla ja sen tulisi olla. Ihanne on häntä niin lähellä, vaan kuitenkin saavuttamattomana; hän kohtaa todellisuuden kylmän veden kun hän tahtoo sitä suudella ja syleillä. Hän ei sitä saavuta, ennenkuin taivaallinen ikävöiminen on kuluttanut kaiken maallisen pois hänen olennostaan. Silloin hän sen omistaa -- Jumalan luona. Hän on poissa -- Jumalan luona --, ja dryadit, luonnottaret, jotka keräytyvät valittamaan kuolleen ympärille, eivät löydä häntä, vaan kukan, uudestaan saavutetun viattomuuden vertauskuvan.

Hermionen ääni oli taipuva ja kaunis; vaikutusta lisäsi tyyneyden ja lämmön omituinen, suloinen sopusointu. Ajatusten ryntäävä joukko, mielikuvituksen lisääntynyt voima, sydämen vilkkaampi tykytys eivät olleet jouduttaneet sanojen lausumista; ne kehittyivät kuin kultaisten vitjojen silmukat toinen toisensa perästä ystävien kuultaviksi. Filosofin tytär oli hurmaava tällä hetkellä; vakavuus lepäsi hänen otsallaan, sielun ihastus sytytti miettiväisiin silmiin korkeamman, henkevämmän loisteen ja valoi pyöreille, vaan vaaleille poskille purppuraisen punan, joka muistutti iltaruskon kajastusta jäätasangolla; hänen suunsa hymyili, hänen liikkeensä olivat tyyneitä kuten hänen sanansakin; mitä jaloin ujous yhdistyi hänen ihanamuotoisen vartalonsa tiedottamaan ylevyyteen ja arvokkaisuuteen, ja hänen antiikkinen pukunsa oli ikäänkuin sen puhtaana, laantuvana kaikuna.

Kun hän oli vaiennut, oli pihalla kaikki hiljaa. Alkmeene oli poistunut, linnut olivat lakanneet laulamasta, ainoastaan suihkukaivo lorisi kuten ennenkin. Vaan vaitiolon katkaisi tuntematon ääni. Karkeaan filosofinmantteliin puettu vieras seisoi nuorten naisten edessä.

KYMMENES LUKU.

Filosofin koti.

(Jatko).

He näkivät hänen iäkkäät, ryppyiset kasvonsa ja kuulivat hänen lausuvan: