Part 10

Hän kulki hitain askelin tasangon yli, jolle hänen avaraan viittaan puettu vartalonsa loi haaveellisen jättiläisvarjon. Ateenassa kulki huhu, että joku oli nähnyt maassa varjon, ikäänkuin ihmisvarjon -- vaikkei ketään ihmistä eikä mitään muuta liikkuvaa esinettä ollut näkyvissä -- hitaasti pitkin tasankoa lähestyvän kaksoisporttia ja katoovan siihen. Ehkä oli kertojan mielikuvitus luonut sen varjon kuun ohi liitelevästä pilvestä vain; tai kenties kuvastui huhussa se salaperäinen, tukehduttava pelko, joka raskaan ilman kaltaisena painosti kansaa. Vaan jokainen, joka tällä hetkellä olisi nähnyt tuon yksinäisen vaeltajan liikkuvan kammotun pylvästasangon yli, olisi saattanut joutua samankaltaisen aavistuksen valtaan ja tuntea että onnettomuuden henki sen olennon ruumiiseen puettuna lähestyi uinahtelevaa kaupunkia.

Simoonin voimakas, harras veisuu oli voittanut laulun, kitaransoiton ja iloisen hälinän, joka äsken kuului; äänet olivat äkkiä vaienneet, ja ainoastaan tasainen airojen kolina kuului veneen ladellessa valoisata, tyyntä, kiemurtelevaa jokea pitkin, salavain ja kypressien keskitse. Veneessä oleva iloinen seura oli lakannut nauramasta ja laulamasta ja kuunteli nyt vaihtelevaisuuden vuoksi pylväsmiehen virttä.

Veneen kokka oli ruusuilla koristeltu; sen syrjillä riippuivat kukkaköynnökset; kaksi poikaa, ihanaa kuin Hylas ja Ganymeedes, liikutti airoja; Praksinoa, viehättävä hetaira, istui kuin ruhtinatar perässä; Olympiodooros, tuo jumalallinen, vaan kiittämättömän tai huonomuistisen jälkimaailman unohtama runoilija, loikoi huolimattomasti hyllyvillä patjoilla pää Praksinoan polvilla; hymyillen, onnellisena ja puolihumalassa hän salli henkensä leijailla kuun, tähtien ja valkeiden pilvenhattaroiden parissa; Palladios, laulaja, joka juuri oli tauonnut, istui hänen vieressään toinen käsi kitaran ympärillä ja toinen viisitoistavuotiaan, mustasilmäisen syyrialaisen tanssijattaren vyötäisillä, kuunnellen muka ihastuksissan pylväspyhimyksen karkeata veisuuta; Karmides, kääriytyneenä monipoimuiseen mantteliin, oli yhtä mukavassa asennossa kuin hänen ystävänsä Olympiodooros, vaan sen sijaan että olisi valinnut yhtä suloisen päänalaisen Myroon polvilla, hän oli, käsivarsi veneenpartaaseen nojautuneena, kumartunut veden yli ja huvittelihe katselemalla kuun kuvaa alhaalla syvyydessä ja kastelemalla sormenpäitään viileään veteen; Myroo oli ottanut seppeleen hänen päästään, punoakseen orvokkeja ruusujen joukkoon, ja loi tuon tuostakin kuten muukin seura katseen pylvästä kohti ja naurahteli tai ainakin koetteli naurahdella aivan kuin muukin seura tuolle omituiselle, käheälle veisuulle, joka kuitenkin vihloi luita ja ytimiä, sillä se oli vakava, ja ne tunteet ja aatteet, joita se herätti ja lausui ilmi, olivat jyrkkänä vastakohtana tälle suruttomalle ympäristölle, hiljaiselle, äänettömälle seudulle, lempeälle taivaalle, ihanalle, lumoavan valoisalle yölle.

Simoon näet lauloi jostakin, joka on viheliästä ja murtunutta, luodusta olennosta, jolla ei ole osaa luomakunnan sopusoinnusta, jonka luut näivettyvät, jonka jäsenet palavat synnintunnon kuluttelevassa tulessa, joka ulvoo sydämensä tuskasta, nähdessään kuinka synnit vaahtopäisinä myrskyaaltoina kuohahtavat hänen päänsä yli.

Simoon lauloi ankarasta ja hirmuisesta Jumalasta, jonka vihaa ei kukaan voi tyynnyttää, joka muuttaa vuoret sijoiltaan, liikuttaa maata, niin että sen patsaat vapisevat, sanoo auringolle: älä nouse, ja kahlehtii tähdet; joka lähettää enkelinsä vihan maljat kädessä yli maailman, hävittämään pakanoiden kaupungin, suuren Baabelin, tuon iloisen, joka hohtaa silkiltä, kullalta ja purppuralta, niin ettei siellä kynttilän valkeus enää loista, ei yljän eikä morsiamen ääni koskaan enää sen sisällä kuulu...

Kun tämä oli loppunut, kaikuivat taasen kukilla koristetusta veneestä kitaran säveleet, jotka säestivät seuraavaa dityrambia:

Poiat ja neidot! Ruusukas, armas on elon aamu. Seudulla sen on ain' suvipäivä, siit' ilohetkein heiluva parvi käy hymyhuulin, leijuvi armas, siuhuvin siivin leyhyttelee. Sukkela retki on ihanaisten taivahan lasten, kun etä-ilmaan hohtelevaiseen kiitävät pois. Vaan oma teidän hilpeä parvi viemänä onnen joutuvi toiseen synkkähän suuntaan. Poika ja neito, rientele joutuun lentoa sarjan katkasemaan, noita Olympin lapsia armait', aurinkolaisia, karkelevaisia nautinnon kahlei- sin sitomaan! Kas, miten vaaka- maljamme toinen väippyvi, siitä kun tyly Moira noukkivi aina riemujen niukat kultaset painot, heittävi aistein veltostuneiden, vaivojen, murheen raskahat lyijyt toisehen maljaan painuvahan! Kuin tulisoihtu nopsana lentää kourasta kouraan panathenaiain juhlana yöllä, niin ikinuoruu- den valosoihtu täytyvi teidän taaksenne jättää sielt' tuleville polville nuorten hehkeämmille. Itsiä teitä vanhuuden varjot synkeät vartoo, vartovi haudan hirveä yö. Nurmen ja posken kukkaset kuihtuu, kaunihit kutrit harvenevat, kuin syksyllä lehdot. Silmien säihky sammuvi niinkuin juhlien lamput. Reimana riennä, poika ja impi, impi ja poika, riemujen mettä juomahan! Malja seppelin vyötä! Painele vasten hurmautunutta syöntäsi, sulho, neitoas, neito sulhoas sä!

Petros oli palannut palatsiinsa ja sanonut hyvää yötä nuorelle esilukijalle, joka oli häntä odottanut kaupungin portilla ja nyt mennyt makuusijalleen peristyyliin.

Petros oli taas yksinään lukuhuoneessaan. Vaikka hän koko päivän oli ollut ankarassa työssä, ei hän tuntenut levon tarvetta. Hän koetti kiinnittää tarkkaavaisuuttansa Tertullianuksen kirjaan, joka oli avoinna pöydällä, ja hänen silmiinsä sattuivat seuraavat sanat, nuo kummalliset, hurjan voimakkaat epäväitökset, joihin Usko oli kirjoittanut vapauden- ja itsenäisyydenjulistuksensa Tietoa vastaan:

_"Jumalan poika on ristiinnaulittu. Se on häpeällistä ja sentähden ei ole hävettävää."_

_"Jumalan poika on kuollut. Se on järjetöntä ja juuri sen vuoksi uskottavaa."_

_"Ja haudassa oltuaan hän nousi ylös kuolleista. Se on varmaa, koska se on mahdotonta."_ [17]

Vaan ei lukevan tahto eikä kirjan tulinen kaunopuheisuuskaan voineet yhdistynein voimin karkoittaa niitä ajatuksia, jotka piispa oli tuonut mukaansa kotiin. Hän jätti kirjan ja kulki kauan edestakaisin huoneessa.

Ennenkuin vihdoinkin meni makuukamariinsa, hän oli avannut kirjasäiliönsä alla olevan kaapin oven, ottanut esiin pienen hopeapullon ja suuremman lasipullon, tiputtanut muutamia pisaroita edellisestä, jossa oli horrosjuomaa, jälkimäiseen, jossa oli mietoa, viatonta viiniä, ja sen jälkeen pannut molemmat pullot takaisin paikalleen ja kaapin lukkoon.

Kolme, neljä tuntia nukuttuaan, hän oli taas valveilla ja ajatuksissaan. Hän jätti vuoteensa aamun koittaessa, juuri samaan aikaan, kuin Eufeemios, lyhytkaulainen presbyteri, kumarassaan ja viittaansa kääriytyneenä, lamppu ja avainkimppu toisessa ja saviruukku toisessa kädessä, meni pienen pimeän pihan poikki peristyylin taakse ja seisahtui erään kellarinoven eteen, jonka avasi suurella avaimella asetettuaan ensin lampun rahille.

Palatsin vanha yövartija, joka yhtaikaa oli kirkonpalvelija ja piispan palkollinen, istui nenää myöten karkeaan vaippaan kääriytyneenä samalla penkillä mietteissään tuntilasinsa ja sarvilyhtynsä vieressä. Hän kohotti suunsa vaipasta, kääntyi Eufeemioksen puoleen, ja sanoi:

-- Veli, on ollut ikävä yö. Olen kuullut sieltä alhaalta hänen huokauksensa ja voivotuksensa, ja minun oli hirveän vaikeata olla antamatta hänelle vettä. Mitä hän on tehnytkään?

-- Hän kieltää kirkon, vastasi Eufeemios, otti taas lamppunsa ja astui alas kellarin portaita.

YHDEKSÄS LUKU.

Filosofin koti.

Akropoliin itäisen rinteen juurella kävi pohjasta etelään kaunis Tripodikatu, jonka länsipuolinen huonerivi, alkaen Prytaanien palatsista ja loppuen Perikleen Oodeioniin, oli keskeytymätön jakso monumentaalisia rakennuksia. Itäisellä puolen oli yksityistaloja, jotka olivat rakennetut keveään tyyliin ja ainoastaan yhden tai kahden huonekerran korkuisiksi, jotteivät suuruudellaan vähentäisi edellisten vaikutusta, sillä näitä laadittaessa, niinkuin yleensä helleenien julkisissa rakennuksissa, oli enemmän pidetty silmällä jaloja muotoja kuin suunnatonta kokoa.

Tripodikadun loistorakennuksista on vielä tänä päivänä jälellä pyöreä, tornin tapainen, korintolaisilla puolipylväillä ympäröity rakennus siroine palkistoineen, veistettyine kuvafriiseineen, jossa on kuvattuna Dionyysos jumalan seikkailuja ryövärien kesken, sekä kupukattoineen, jonka huippua kaunistaa akantus rehevine, kauniisti länkäilevine lehtineen. Kivikirjoitus ilmoittaa, että tämän rakennuksen piti ikuistaa se voitto, jonka Ateenalainen Lyysikrates ja hänen heimokuntansa, akamantolainen, saavuttivat koorikilpailussa.

Tämä kaunis rakennus, kauneuden maailmassa saavutetun voiton muistomerkki, on sittemmin vuosisatoja seisonut suljettuna erään kapusiiniluostarin synkkien, likaisten muurien väliin -- ollen siellä hymyilevän lapsuudenmuiston kaltaisena, joka vielä pysyy eleellä sureksivassa, synkässä ja umpinaisessa sielussa. Munkit ovat käyttäneet sitä kuritushuoneena ja vankilana. Kohtalo leikkii, kuten taiteilija, väritaitteilla.

Vastapäätä tätä muistomerkkiä, toisella puolen katua, oli Kryysanteuksen talo. Se oli ainoastaan kaksikertainen, mutta silti sangen laaja; siinä oli paitsi aulaa ja naisten pihaa jokseenkin suuri puutarha. Jos tarttui kullattuun pronssirenkaaseen, joka porttia kaunisti, ja kolkuttamalla ilmoitti haluavansa päästä sisään, niin tuli pian vanha hilpeä palvelija avaamaan, ja päästiin pitkään hämärään eteiskäytävään, jota yöt päivät valaisi lamppu. Kun avasit vastapäisen, tavallisesti kiinni olevan oven, avautui hämmästyttävän kaunis, taivaan kirkkauden valaisema taulu eteesi. Seisoit avonaisessa aulassa, jossa ioonilaiset, Pentelikosvuoren marmorista rakennetut pylväsrivit valkoisina, keveinä helottivat tummanpunaisten seinien taustaa vastaan ja kannattelivat ylemmän kerroksen ympäri kulkevaa läpikorustollista parveketta. Aulan keskellä seisoi alttari aina palavine suitsutuksineen, pylväskäytävä ympäröi sitä kolmelta puolelta; siitä ovet veivät erilaatuisiin huoneisiin: vastaanottohuoneisiin, vierashuoneisiin, makuukamareihin, kylpysuojiin j.n.e. Neljännellä sivulla, vastapäätä sisäänkäytävää, oli kaksi suurempaa huonetta: taidekokoelma ja kirjasto, joiden ovina oli ainoastaan sinipunertavat esiriput, mitkä tavallisesti olivat syrjään vedettyinä, niin että huoneiden seinämaalaukset ja mosaiikkipermannot heleine värileikkeineen olivat nähtävinä. Näitä huoneita erotti leveä, eteisen ovea vastapäätä oleva aukko, jotenka näkyala ulotettiin naisten pihaan; tätä kaunisti kukkaisvaasien ympäröimä suihkukaivo ja se avautui puutarhaan, jonne näköala päättyi varjoisaan, tuuheapuiseen lehtokujaan, mikä siellä täällä oli harvempi, jotta auringon valo voisi sattua jollekin kuvapatsaalle tai taittua lorisevan suihkukaivon helmisateeseen.

Sen jälkeisenä päivänä, jona Clemens yhdessä piispan kanssa oli käynyt tervehtimässä kuuluisata pylväspyhimystä, noin kymmenennellä tunnilla[18] sattui, että oven kolkutinta kiivaasti rämisytettiin. Vanha portinvartija katsahti ulos pienestä aukostaan ja havaitsi, että kolkuttaja oli iäkäs, köyhästi puettu mies. Kryysanteuksen talon portinvartija oli monessa kohdassa toisenlainen kuin hänen virkaveljensä. Ensiksikin hän ei ollut eunuukki, vaan onnellinen perheenisä, jolla oli vaimo ja monta lasta; toiseksi hänen herransa oli häntä varottanut olemaan kaikkia tulijoita kohtaan yhtä kohtelias, ja kolmanneksi ei ollut hänen luonteensa mukaista ottaa omakseen sitä nenäkästä käytöstä, joka, jos saamme uskoa vanhoja huvinäytelmiä, sen ajan portinvartijoissa oli yleinen ominaisuus. Mutta erityisesti hän rakasti ja kunnioitti kaikkia, joilla oli parta ja filosofinmantteli -- sillä olihan hänen rakastettu herransa, vaikkei käynytkään filosofinmanttelissa, filosofi -- ja tuon nyt porttia kolkuttavan ukon laita oli juuri niin, että hänellä oli sekä parta että filosofinmantteli, vaikka mantteli olikin karkeinta lajia. Portinvartijamme kiirehti siis avaamaan.

-- Ketä haet? kysäisi hän.

-- Olenko tullut oikeaan paikkaan? Haen Kryysanteusta, arkonttia.

-- Tämä on Kryysanteuksen talo. Mutta hän ei ole kotona.

-- Milloin häntä odotetaan tulevaksi?

-- Siihen en voi antaa varmaa vastausta. Vaan jos sinulla on aikaa odottaa häntä, niin olet tervetullut hänen kynnyksensä ylitse.

-- Kiitos.

-- Luulenpa näkeväni, että olet vieras kaupungissa ... ehkä kaukaakin matkustanut?

-- Niin on.

-- Ehkäpä olet isäntäni vanha ystävä? jatkoi portinvartija, joka hyväntahtoisuudessaan ei muistanut välttää uteliaisuuden varjoa.

-- En, vastasi vieras. -- Minä tunnen ainoastaan hänen maineensa.

-- Niin, kukapa ei sitä tuntisi? sanoi portinvartija ylpeästi. -- Mutta sinä olet joka tapauksessa tervetullut. Minun herrani on iloinen, kun näkee vieraita filosofeja talossaan.

Näin jutellen portinvartija oli sulkenut katuoven ja saattanut vieraan vastakkaiselle ovelle. Hän avasi tämän, kehotti vierasta astumaan aulaan, viittasi samalla nuorelle orjalle, joka oli _atriensis_-palvelijana, ja palasi porttikammioonsa.

Okos, tuo nuori orja, portinvartijan poika, vilkassilmäinen ja käytökseltään sievä nuorukainen, ilmoitti vieraalle, että saattoi viipyä jotenkin kauan, ennenkuin isäntä tuli kotiin; oli siis hänen, Okoksen, velvollisuus, näyttää vieraalle, mistä hän löytäisi kylpyhuoneen, jos tahtoisi kylpeä, kirjaston, jos tahtoisi lukea, eristetyn vierashuoneen, jos oli väsyksissä ja piti parempana levätä siellä kuin aulan leposohvassa.

Vieras valitsi kirjaston. Hän opastettiin sinne, katseli hetken kauniita maalauksia mutta pudisti päätänsä, otti paperikääryn ja istahti mukavaan leposohvaan lukemaan. Kohta sen jälkeen astui sisään poika, Okoksen nuorempi veli, ja asetti vieraan viereen pienen pyöreän pöydän, jossa oli hedelmiä, hedelmähilloja ja kaksi kristallipulloa, toisessa viiniä, toisessa puutarhan lähteestä äsken tuotua vettä. Sitten poika meni ulos, vaan palasi heti takaisin mukanaan tuoreita tuoksuvia kukkia, jotka hän pani entisten, -- niidenkin vielä kuihtumattomien -- sijaan kukkaisvaasiin, joka seisoi huoneen sisäänkäytävän uutimien alla. Pidettyänsä näin, talon tavan mukaan, huolta tuntemattoman, sangen köyhän näköisen vieraan hauskuudesta, hän poistui.

Kun portinvartija avasi tuntemattomalle vieraalle, hän ei ollut huomannut, että tämä kolkuttaessaan vaihtoi tuttavallisen katseen vanhan oliivikauppiaan Batylloksen kanssa, joka seisoi kadulla kappaleen matkaa siitä nähtävästi hämmästyksissään, ja että vähän matkaa Batylloksesta seisoi kaksi miestä, toinen niistä pappi, jotka kuiskuttelivat keskenään ja tarkastelivat vierasta terävin silmin.

Nämät molemmat olivat Prytaanien palatsin kohdalla huomanneet vieraan, kääntyneet takaisin ja seuranneet häntä lyhyen matkan päässä. Vieras, joka oli teräväsilmäinen mies, oli huomannut olevansa heidän huomionsa esineenä, vaan näyttämättä vähintäkään levottomuutta hän oli aivan tyynesti jatkanut matkaansa, kunnes seisahtui Kryysanteuksen talon edustalle.

Toinen noista kahdesta oli keisarillinen asiamies -- jonkinlainen kirjeenkuljettaja ja samalla vakoilija -- joka edellisenä päivänä oli tullut kaupunkiin tuoden kirjeitä prokonsulille.

-- Pyh, jatkoi asiamies keskusteluaan pappismiehen kanssa, kun menivät katua myöten alaspäin -- sanot nähneesi hänet kaksi kertaa; minä sanon että olen nähnyt hänet sata kertaa. Jos tämä ukko on Atanasios, niin saat leikata nenäni pois rangaistukseksi, että se on vainustellut niin huonosti. On kerrassaan naurettavaa! Mihin kaupunkiin tulenkaan Europassa, Aasiassa tai Afrikassa, niin on Atanasios äsken ollut näkyvissä. Kun mies vaan on outo jossain paikassa ja naamassa muutama ryppy, niin on heti Atanasios, hän eikä kukaan muu. Hän on kuin Jerusalemin suutari, jonka talonpojat väittävät näkevänsä jokaisessa vanhassa retkaleessa, joka hiipii heidän kylänsä läpi.

-- No no, huomautti Eufeemios, -- minä en sanonut, että hän _on_ Atanasios, vaan että hän on hänen näköisensä. Eihän ole haitaksi pitää silmänsä auki.

-- Silmät? Niin, niitä en unohda minä koskaan kotiin, ole varma siitä, kunnianarvoinen presbyteri! Ja silmäni sanoivat minulle, että tämä ukko on eilisen teiren poikanen Atanasion rinnalla.

-- Vaan tiedäthän että on keinoja, joilla voi muuttaa ... nuorentaa ulkomuotonsa. Värjää tukkansa lixiviumilla, ja...

-- Kuulepas! keskeytti asiamies ja seisahtui. -- Katso minua tarkkaan! Kuinka vanhaksi arvaat minua?

-- Noin viidenkymmenen vuotiaaksi, arvasi Eufeemios.

-- Hyvä ystävä, tänään olenkin viisikymmentä vuotta vanha. Huomenna ehkä seitsemänkymmentä, ylihuomenna ehkä kaksikymmentä. Vaan muutoin olen syntynyt kolmekymmentä vuotta sitten. Kannat heiniä Megaraan, jos tahdot opettaa _minulle_, että sellainen taito on olemassa.

-- Enkelien joukot auttakoot! Sinä kummastutat minua, hyvä ystävä. Sitäpä taitoa kannattaisi oppia. Rakas ystävä, en laske sinua, ennenkuin olet minulle vähän sitä opettanut. Muutoin mitä tähän ukkoon tulee, olet varmaan aivan oikeassa. Sen päätin heti siitä, että hän meni pääpakanan taloon. Siihen ei Atanasios koskaan taipuisi, vaikka kyllä voi kätkeytyä filosofinmantteliin ja kasvattaa pitkän parran. Mies on epäilemättä filosofi, noita koiramaisia, karkeasta manttelista päättäen. Vaan mitä tuohon kummallisen taitoon tulee, niin...

-- Se on aivan tarpeeton sinulle, huomautti asiamies nauraen, -- sillä kun et vaan unohda ottaa kaulaasi mukaasi ulos mennessäsi, olet kylliksi tuntematon. Ha, ha, ha! Anna anteeksi! En tahdo loukata sinua. Kun luonnostaan on sukkela, niin tulee tuollaisia kompia aivan itsestään.

Jätämme molemmat keskustelijat, papin ja salaisen Atanasiolaisen, sekä palaamme filosofin taloon. Vaan tällä kertaa emme pysähdy aulaan, jonne jätimme salaperäisen vieraan, vaan menemme naisten pihaan asti.

Kuten aulaa, ympäröivät tätäkin ioonilaiset pylväät; ne kannattelivat kuvapatsailla kaunistettua parveketta, jolle päästiin yläkerroksesta. Lukuunottamatta joitakuita kulkupaikkoja, parveke oli täynnä korukasveja ja verhottu hienolla, pihalle näkymättömällä verkolla, jonka sisäpuolella lenteli laululintuja sekä toisia, joiden metallinkiiltäviin sulkiin luonto oli tuhlannut kirkkaimmat värinsä. Maa tai oikeammin lattia -- sillä näitä pihoja käytettiin useimmat kuukaudet vuodessa asuntohuoneina, joilla oli taivas kattona -- oli laskettu mustista ja vaaleankeltaisista kivistä, jotka muodostivat neliökuvioita; mutta keskustassa oli nurmen ympäröimä suihkukaivo, joka pudotteli säteitään marmorisäiliöön, leikkivien kupiido- ja delfiini-joukkojen sekaan. Suihkukaivon läheltä tapaamme Kryysanteuksen tyttären Hermionen ja muutamia vierailevia ystävättäriä.

Ilta on kaunis. Taivas kaareilee korkeana ja pilvettömänä tämän viehättävän sopen yli, jossa kukat tuoksuvat ja lintujen laulu sekoittuu suihkulähteen solinaan; kaupungin melu ei sinne kuulu. Aurinko paistaa vielä itäiselle pylväsriville ja suihkuavan veden korkeimpaan kaareen: lämpö on sellainen, että viileys suihkukaivon lähellä miellyttää, vaan ettei enää halua sitä täydellistä siimestä, jota läntinen pylväskäytävä tarjoo. Pöytä, jossa on tarjona keveitä virvokkeita, kekseliään kreikkalaisen kokkitaiteen maukkaita tuotteita, on, samoin kuin muutamat pitkät divaaninkaltaiset sohvat, joiden patjat ovat päällystetyt tummanvihreällä sametintapaisella, hopeakirjaisella kankaalla, asetettu lähelle allikkoa kukkaisvaasien väliin. Täällä nuoret naiset lepäävät iloisesti ja tuttavallisesti pakisten, sillaikaa kuin Alkmeene, Hermionen Heebennäköinen kamarityttö liitelee kukkien välissä ja kastelee niitä uurnasta, jota hän tuon tuostakin käy täyttämässä suihkukaivon vesisateista.

Puhdas taivas, jalo pylväsrakennus, kuvapatsaat ja kukkaisvaasit, ilmoille suihkuava vesi, ja siinä kehyksessä tuo kaunis seura nuoria naisia, puettuna yksinkertaisimpiin, siveimpiin ja aistikkaimpiin pukuihin, mitkä koskaan ovat ympäröineet naisellista suloa, muodostivat kirkaspiirteisen taulun, täynnä tyyntä kauneutta ja ihanteellista, antiikinomaista runollisuutta.

Muinaishelleeniläinen puku oli tullut uudestaan käytäntöön ylhäisten Ateenalaisten keskuudessa, joista entisyyden muistot nyt olivat rakkaammat kuin koskaan, niinkuin ainakin sellaisina aikoina, jolloin erilaisten maailmankatsomusten taistelu asettaa äärimäiset vastakohdat toisen toisensa rinnalle. Hermionen pukuna oli lumivalkea kitooni Egyptin sindonista, kiinnitetty soljella vasemmalle olkapäälle sekä yläpuolelta jatkuva pitkinä päällyskaistoina, jotka kaulasta laskeutuivat laskoksina rinnalle ja selälle ja melkein peittivät vaaleansinisen kultaompeleisen vyön, joka piti kitoonin koossa vyötäisillä, josta se pitkäliepeisenä, runsaina luonnollisina poimuina ulottui sandaalien kaunistamien jalkojen päälle. Tämän hameen hihat olivat sangen avarat, olkapäistä auki leikatut, ja niitä piti harvaltaan kiinni pienet kultasoljet, niin että milloin pieni käsivarsien vilahdus, milloin koko niiden kaunis pyöreä muoto ja marmorintapainen, häikäisevä, vaaleaan ruusunpunaiseen vivahtava iho tuli näkyviin. Jotta kitoonia olisi mukavampi pukea ylle, se oli leikattu auki myöskin vasemman hihan alta vyötäisiin asti, vaan siinä piti sitä kiinni tiheä rivi solkia. Harvaviivainen purppurareunustus ympäröi lievettä ja enensi komeiden poimujen vaikutusta.

Hermionen upea tummanruskea tukka ei ollut jaettuna, vaan laskeutui vapaasti ja luonnollisesti, ikäänkuin kiharaisessa pojanpäässä. Sitä piti koossa yksinkertainen, diadeerninkaltainen nauha, vaan tämän alipuolella se jakautui otsan keskikohdalta pitkiin aaltoihin, jotka lähestyivät hienopiirteisiä kulmakarvoja ja päättyivät pieniin kierteisiin kutriloihin; takana taas hiukset pitkinä kiiltävinä laineina valuivat kaulalle ja olkapäille.

Toisista läsnäolevista naisista oli kaksi puettu samaan tapaan kuin Hermione, mutta valkoisen kitoonin päällä heillä oli toinen lyhyempi, joka toisella oli sahramin-, toisella ametistin-värinen.

Kolmas oli kaunis mustanverevä nainen roomalaisessa puvussa. Hän oli nuori Julia, Kryysanteuksen ystävän, jovianolaisen kaartin päällikön Ammianus Marcellinuksen puoliso, saman, joka on tehnyt nimensä kuolemattomaksi arvokkaan oman aikansa historian kautta.

Julia oli syntynyt Gallian pääkaupungissa Pariisissa, jonka nimellä ei silloin vielä ollut niin maailmanhistoriallinen sointu kuin nyt. Hän oli oleskellut siellä vielä sen jälkeenkin, kuin nuori cæsar Julianus oli sinne muuttanut yksinkertaisen hovinsa. Hän osasi kertoa, ja kertoi halustakin siitä hirveästä pelästyksestä, jonka allemannilaisten barbarien rynnäkkö oli herättänyt Galliassa, yleisestä riemusta, kun Julianus sankarillisesti oli maan pelastanut, siitä hyvinvoinnista, menestyksestä ja turvallisuudesta, joita nyt saatiin nauttia hänen oikeudenmukaisen, voimakkaan ja hyväntahtoisen hallituksensa suojassa tuossa äsken niin kurjassa ja köyhtyneessä maassa. Sanalla sanoen: Ammianus Marcellinuksen puoliso ihaili Julianusta, ja tästä ihailusta koitui pian ystävyys hänen ja Hermionen välille. Ja tämä ystävyys tuli yhä sydämellisemmäksi, kuta enemmän he oppivat tuntemaan toisensa, ja sitä vielä vahvisti yhteinen kunnioitus vanhaa uskontoa kohtaan, sekä yhteinen viisauden ja kauneuden rakkaus.

Ismeene ja Bereniike olivat Ateenasta kotoisin ja Hermionen lapsuudenystäviä. Kuten Hermione, hekin olivat vielä Hymeenin siteistä vapaat. Bereniike oli mustakutrinen impi, jolla oli henkevät kasvot ja tyyni arvokkaisuus käytöksessä. Ismeene oli valkeanverevä, hymyhuulinen ja lapsellisesti vallaton kuusitoistavuotias, jonka kasvoissa mitä kirkkaimmin kuvastui iloinen, herkkätuntoinen ja oikkujen ohjaama mieliala, ja jonka ryhti ja käytös suureen eloisuuteen yhdisti paljon suloa ja viatonta miellyttämishalua.