Part 13

"Minä olen syönyt hyvää ruokaa", hän puheli itsekseen. "Minä olen juonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten silloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa sinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä suotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle ja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole kumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika juosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen kevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan metsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne uhoavat kuin valkeat toukat."

Hän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat kaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja -- kuu- ja sambhur-lauluja -- lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei keväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi terävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen täplikkään puukissan pilkallinen "miau" sen pujottelehtiessa oksikoissa aikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi raivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi hyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti alas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään hänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat kokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.

"Niin", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä kiukuttelevansa. "Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa Punakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin luo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt keväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia sääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi kuin Tabaqui... Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon herra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?"

Kaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä avointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon tapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin rautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä otetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan kumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli useasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan ennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja sinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen sitten toisiansa nujuuttaen.

Mowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat hampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan molemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun hän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella on täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään kumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen iskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen odottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko painui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.

"Minä olen syönyt myrkkyä", hän sanoi vihdoin. "Siitä asti kun hajoitin käräjät Punakukalla -- siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa kukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman häntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian kuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?"

Kamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli tallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin sääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä hänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.

Hän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään, ollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään, sillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli ihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus näytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän keltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi. Sammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli, nuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut jymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne -- uudenpuheen täysikuun, joka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli sitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien lehtien seulalla.

Lähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä riemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään muuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen, joka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen maaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies olisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta Mowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat häntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä hänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta, hetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän apinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin leijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään ilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä kaarroksella sujahti alas maahan.

Hänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten reunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien ja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä kuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon pääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä vesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja louhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta lohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena heikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys; myöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja viileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa; tai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja viisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina, kuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin meuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti kimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään ennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle viidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan laulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes kukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat kaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.

Siellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella vajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet mättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä apua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle aapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan veteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä ylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja niitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut huomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia lauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten okaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan viidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi -- kymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin laskemaisillaan.

Tällä kertaa Mowgli säikähtyi. "Se on täälläkin!" hän virkahti puoliääneen. "Se on kulkenut kintereilläni", ja hän vilkaisi yli olkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. "Mutta täällä ei näy ketään." Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai eläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä lamauttavammin.

"Olen syönyt myrkkyä", hän puheli kammostuneella äänellä. "Olen tietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu minusta pois. Minä olin peloissani -- ja silti minä en ollut peloissani -- Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai Phaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä merkki siitä, että olen syönyt myrkkyä... Mutta mitä ne viidakossa välittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen liutoina kuutamossa, ja minä -- hai mai! -- minä kuolen rämeessä siitä myrkystä, jota syönyt olen." Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän oli itkeä. "Ja jälkeenpäin", hän pitkitti, "ne löytävät minut mustan mutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen Käräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole laaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua Chil niin pitelisi kuin Akelaa piteli."

Iso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli tunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton -- osaatte sitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. "Kuin Chil Sääksi piteli Akelaa", hän kertasi, "sinä yönä, jona pelastin lauman punaiselta koiralta". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen Yksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte. "Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä kuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi... Siitä huolimatta minä olen viidakon väkeä!"

Kiihtyneenä muistellessaan Waingungan rannassa käytyä taistelua hän huusi viime sanat äänekkäästi, ja kaislikossa hätkähti villi puhvelilehmä polvillensa, tuhahtaen: "Ihminen!"

"Uhh!" sanoi Mysa, villi puhvelihärkä (Mowgli kuuli sen kääntyvän liejukossaan), "tuo ei ole ihminen. Sehän on Seeonee-lauman karvaton susi. Tällaisina öinä se juoksentelee edestakaisin."

"Uhh!" vastasi lehmä, kurottaen päänsä jälleen rouhimaan kaislaa, "minä luulin sitä ihmiseksi".

"Usko minua. Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" ammui Mysa.

"Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" kiusoitteli poika. "Siinä kaikki mistä Mysa piittaa: Onko vaaraa? Mutta mitä piittaisitte te Mowglista, joka vaeltaa viidakossa öisin vartioimassa?"

"Kuinka kovaa se huutaa!" sanoi lehmä.

"Niin ne huutavat", vastasi Mysa halveksivasti, "jotka ruohotukon nyhtäistyänsä eivät tiedä mitenkä sen söisivät".

"Vähemmästä kuin tällaisesta", Mowgli voihkaisi itsekseen, "vähemmästä kuin tällaisesta minä juuri viime sadekautena kutkutin Mysan liejukostansa liikkeelle ja ratsastin hänellä halki suon kahilapäitsillä". Hän ojensi kätensä taittamaan joustavaa kahilankortta, mutta veti sen huoahtaen takaisin. Mysa yhä hartaasti jauhoi märepalaansa ja pitkä ruoho repeili lehmän ylettyviltä. "En aio kuolla täällä", hän jupisi vihoissaan. "Mysa, joka on yhtä verta Jacalan ja sian kanssa, pilkkasi minua. Lähdenpä nevan tuolle puolle katsomaan, mitä eteeni tulee. En ole kuuna päivänä juossut moista kevätjuoksua -- kuumissani ja kylmissäni yhtähaavaa. Ylös, Mowgli!"

Hän ei voinut vastustaa kiusausta varkain hiipiä kaislikon läpi Mysan luo ja kutkuttaa häntä puukkonsa kärjellä. Iso vettä noruva härkä tempautui lietteestään kuin räjähtävä pommi, Mowglin nauraessa niin että hänen oli pakko istuutua.

"Sano nyt, että Seeonee-lauman karvaton susi kerran paimensi sinua, Mysa", huusi hän.

"Susi! Sinä?" myrähti härkä polkien mutaa. "Kaikki viidakko tietää, että sinä olit kesyn karjan paimen -- sellainen ihmisen kakara, jollainen tuolla vainioitten ääressä tomussa parkuu. Sinä viidakon väkeä. Mikä metsästäjä olisi käärmeen tavoin matanut iilimatojen seassa ja mutaisen pilan -- shakaalin pilan -- vuoksi häväissyt minua lehmäni edessä? Tule tukevalle maalle, niin minä -- niin minä"... Mysan suu vaahtosi, sillä hänellä on melkein pahin sisu, mitä viidakossa tavataan.

Silmiensä ilmeen vähääkään muuttumatta Mowgli katseli hänen puhkumistansa ja huohotteluaan. Saadessaan äänensä kuuluviin mutaroiskeessa hän kysyi: "Mikä ihmislauma pesii täällä rämeitten varrella, Mysa? Tämä on minulle uutta viidakkoa."

"Mene sitten pohjoiseen", möyrysi vihainen härkä, sillä Mowgli oli sohaissut häntä kipeänlaisesti. "Tuo oli alastoman lehmipaimenen leikkiä. Mene kertomaan sitä kyläisille nevan reunaan."

"Ihmislauma ei pidä viidakkojutuista, eikä minun mielestäni, Mysa, yhden lisäpiirron vuodassasi kannata joutua käräjillä kuultavaksi. Mutta lähdenpä katsastamaan tuota kylää. Niin, minä lähden. Hiljaa nyt! Eipä sinua viidakon herra joka yö paimentamaan tule."

Hän astahti rämeen reunassa hyllyvälle letolle, hyvin tietäen ettei Mysa sen ylitse ryntäisi, ja juoksuun lähtiessään nauroi härän suuttumusta.

"Voimani ei ole lopen hälvennyt", hän puheli. "Kenties ei myrkky ole tunkeutunut luuhun asti. Tuolla kiiluu matalalla tähti." Hän tähysteli sitä vakaasti kätensä kaukoputkeksi koukertaen. "Minut lunastaneen mullin kautta, Punakukkahan se onkin -- Punakukka, jonka äärellä muinoin nukuin, ennen kuin edes saavuin ensimmäiseenkään Seeonee-laumaan! Kun nyt olen tuon nähnyt, niin palaan jo lopettamaan juoksuni." Räme päättyi laajaan tasankoon, jolla tuikutti yksinäinen tuli. Pitkään aikaan ei Mowgli ollut ihmisten hommista huolinut, mutta tänä yönä Punakukan kimmellys veti häntä puoleensa kuin uusi otus.

"Menenpähän vielä katsomaan lähemmältä", hän sanoi, "nähdäkseni minkä verran ihmislauma on muuttunut".

Unohtaen joutuneensa pois omasta viidakostaan, missä hän saattoi tehdä mitä halusi, hän asteli huoletonna kasteisessa ruohikossa kunnes saapui mökille, mistä valo pilkotti. Kolme, neljä luskuttavaa hallia rähähti ääneen, sillä hän oli kylän laiteilla.

"Hoo!" virkkoi Mowgli, istuutuen äänettömästi sitten kun oli vastannut kumealla sudenmurinalla, joka vaiensi rakit. "Tulkoonhan mitä tulee. Mowgli, mitä on sinulla enää tekemistä ihmislauman pesillä?" Hän hieroi huuliansa, muistaen toisen ihmislauman häätämänä saamansa kivenheiton.

Majan ovi avautui ja pimeään tirkisteli vaimo. Sisällä parkui lapsi, ja vaimo lausui olkansa yli: "Nuku. Shakaali siellä vain koirat herätti. Pian tulee aamu."

Mowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin äänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen helppoa paluuta käytettäväksensä: "Messua! Oi Messua!"

"Ken huutaa?" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.

"Oletko unohtanut?" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.

"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!" Hän oli puoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.

"Nathoo! Ohe Nathoo!" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli hänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.

"Tule, poikani", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa, vaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten oli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa olivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet. Naisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin viimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen rinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.

"Poikani", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: "mutta eihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!"

Seisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana ja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan ripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti saattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta. Makuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua kääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen vesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita, jotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.

"Mitä haluaisit syödä tai juoda?" haasteli Messua. "Tämä on kaikki sinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota nimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?"

"Minä olen Nathoo", vakuutti Mowgli. "Olen hyvin kaukana asuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun olevan täällä."

"Khanhiwaraan tultuamme", huomautti Messua arasti, "englantilaiset tahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät polttaa. Muistatko?"

"Enpä ole unohtanut."

"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme tuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan."

"Senkin muistan", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.

"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli todella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä. Niin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme tarvitse paljoa -- me kaksi."

"Missä on hän -- mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona yönä?"

"Hän kuoli -- vuosi sitten."

"Ja hän?" Mowgli viittasi lapseen.

"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet jumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi turvassa sinun -- sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa silloin."

Hän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään Mowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet hyvin hellävaroen syrjään.

"Ja jos sinä olet Nathoo, jonka tiikerit riistivät", jatkoi Messua tukahtuneesti, "niin hän on sinun nuorempi veljesi. Anna hänelle vanhemman veljen siunaus."

"Hai mai! Mitä minä tiedän siitä mitä siunaukseksi sanotaan? Minä en ole jumalanuorukainen enkä pienoisen veli, ja -- oi emoni, äitini, sydämeni on ylen raskas." Hän värisi laskiessaan alas lapsen.

"Vähemmästäkin", puheli Messua keittoastiain ääressä askartaen. "Sen sitä saa nevalla öisin rämpimisestä. Epäilemättä on horkka liottanut sinut ytimiä myöten." Mowglia pyrki hymyilyttämään hänen ajatellessaan, että häntä viidakossa mikään vahingoittaisi. "Minä teen lieteen tulta ja sinä saat juoda lämmintä maitoa. Pane jasmiimkiehkura pois, sen tuoksu on näin pienessä majassa painostava."

Mowgli istuutui mutisten, kasvot käsien varassa. Kaikenlaisia outoja tunteita risteili hänessä ihan kuin olisi hän saanut myrkkyä; häntä pyörrytti ja hän tunsi olevansa hiukan sairas. Hän joi lämpimän maidon aimo kulauksina, Messuan tuon tuostakin taputtaessa häntä hartioihin hiukan epätietoisena siitä, oliko hän hänen muinoin kadottamansa Nathoo-poikansa vai joku ihmeellinen viidakon olento, mutta iloiten tuntiessaan, että hän ainakin oli lihaa ja verta.

"Poju", hän virkkoi vihdoin, silmät sädehtien ylpeyttä, "onko kukaan sinulle sanonut, että sinä olet kaikkia kuolevaisia miehiä kauniimpi?"

"Hah?" virkahti Mowgli, sillä tietysti hän ei ollut mitään sellaista kuullut. Messua nauroi leppeästi ja onnekkaasti. Poikansa kasvojen ilme riitti hänelle.

"Minä olen siis ensimmäinen? On oikein, vaikka niin sattuu harvoin, että äiti saa pojalle sen hyvän tiedon ilmaista. Sinä olet hyvin kaunis. En ole elämässäni moista miestä nähnyt."

Mowgli väänsi päätänsä ja yritti nähdä oman sierottuneen olkansa yli, ja Messua nauroi taas niin kauan, että Mowglin oli syytä tietämättä pakko nauraa hänen kerallaan, ja lapsikin juoksi toisesta toiseen nauraen.

"Ei, sinä et saa laskea leikkiä veljestäsi", sanoi Messua siepaten pienokaisen rintaansa vasten. "Sinun päästessäsi puoleksikaan niin pulskaksi naitamme sinut kuninkaan nuorimmalle tyttärelle ja sinä saat ratsastella isoilla elefanteilla."

Mowgli ei tässä kyennyt käsittämään yhtä sanaa kolmesta; lämmin maito alkoi tehota hänessä neljänkymmenen mailin juoksun jälkeen; siispä hän laskeusi kiemuraksi ja vaipui hetkessä uneen, ja Messua pyyhkäisi hiukset hänen silmiltään, heitti vaatteen hänen peitteekseen ja oli onnellinen.

Viidakon tapaan Mowgli nukkui lopun yötä ja koko seuraavan päivän, sillä hänen vaistonsa, jotka eivät koskaan joutuneet täydelliseen horrostilaan, ilmaisivat hänelle, ettei ollut mitään pelättävänä. Hän heräsi viimein ponnahduksella, joka sai koko hökkelin horjumaan, sillä hänen kasvojaan verhonnut peite sai hänen uneksimaan loukuista; ja siinä hän seisoi käsi puukon päässä, uni vielä painostamassa pyöriviä silmiä, valmiina taisteluun millaiseen tahansa.

Messua nauroi ja asetti hänen eteensä illallisen. Siinä oli vain muutamia savuisessa takassa paistettuja karkeita sämpylöitä, hiukan riissiä ja kasa happamia, säilytettyjä tamarindeja -- juuri ensi hätään, kunnes hän pääsisi iltatappoonsa. Rämeitten kasteen tuoksu sai hänet nälkäiseksi ja rauhattomaksi. Häntä halutti lopettaa kevätjuoksunsa, mutta lapsi kärtti saada istua hänen sylissään, ja Messuan piti kaikin mokomin suoria hänen pitkä sinervänmusta tukkansa. Hän siis lauleli siinä puuhassaan hupeloja pikku kehtolauluja, milloin nimitellen Mowglia pojakseen, milloin pyydellen häntä antamaan viidakkomahtiansa pienokaisellekin.

Majan ovi oli suljettu, mutta Mowgli kuuli tutun äänen ja näki Messuan leuan valahtavan kauhusta, kun iso harmaa käpälä pistäysi oven alta sisälle ja Harmaa Veikko ulkopuolella tukahtuneesti ja katuvasti vinkui tuskaansa ja pelkoansa.

"Ulos ja odota. Ette tulleet silloin kun kutsuin", sanoi Mowgli viidakon kielellä, päätänsäkään kääntämättä; ja iso harmaa käpälä katosi.

"Älä -- älä tuo -- palvelijoitasi mukanasi", pyysi Messua. "Minä -- me olemme aina eläneet sovussa viidakon kanssa."

"Sopu säilyy", vastasi Mowgli nousten seisaalleen. "Ajatelkaa yötä, jona samositte Khanhiwaraan. Kymmenittäin sellaista väkeä liehui edessäsi ja takanasi. Mutta näen, ettei viidakon väki keväiseenkään aikaan aina unohda. Äiti, minä lähden."

Messua vetäysi nöyrästi syrjään -- hän oli todellakin metsäjumala, ajatteli vaimo -- mutta hänen kätensä koskettaessa säppiä sai äidin tunne hänet kietaisemaan kätensä Mowglin kaulaan, ja vielä kerran, ja taaskin.

"Tule takaisin!" hän kuiskasi. "Pojuni tai et, tule takaisin, sillä minä rakastan sinua -- ja katso, hänkin suree."

Lapsi itki, kun välkkyväveitsinen mies teki lähtöä.

"Tule taas takaisin", hoki Messua. "Tämä ovi ei ole suljettuna sinulle päivällä eikä yöllä."

Mowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen äänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: "Varmasti tulen takaisin."

"Ja nyt", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden pään, "minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi ette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?"

"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä -- me laulelimme viidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?"

"Kyllä totisesti."

"Ja heti laulut laulettuamme", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, "minä seurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten. Mutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt -- syöden ja nukkuen ihmislauman parissa?"

"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt", vastasi Mowgli juosten yhä vinhemmin.

"Ja miten nyt käy?" kysyi Harmaa Veikko.

Mowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas jotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti näkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan peltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun lämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän katosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi sitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin kauan kuin katse kantoi.

"Ja nyt en tiedä --", hän sanoi, vuorostaan huoaten. "Miksi ette tulleet, kun kutsuin?"

"Me seuraamme sinua -- me seuraamme sinua", jupisi Harmaa Veikko nuollen Mowglin kantapäätä. "Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen aikana."

"Ja seuraisitteko minua ihmislaumaan?" kuiskasi Mowgli.

"Enkö seurannut sinua silloin kun vanha laumamme hääti sinut? Kuka herätti sinut vainiolla nukkuessasi?"

"Niin, mutta taaskin?"