Part 12

Lähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän käänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko aleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset "puuapinaa" vastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen rankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema, ja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä alas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin seurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli kuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja tappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa kuuntelemiseen.

"Joku tappaa pimeässä takanamme!" kiljaisi muuan dhole. "Tässä on saastunutta vettä!"

Mowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään rimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja tummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa pinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne, mutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden korvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä voimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi edessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena noustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli, kun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat johtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat Mowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.

"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä", puheli Kaa. "Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle ja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia."

Pitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen kyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa kanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut sanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä. Nämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki lionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin uupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa silmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.

"Tämä ei ole hyvää metsästystä", virkkoi viimein muuan.

"Hyvää metsästystä!" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon vierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten voimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.

"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?" huudahti Won-tolla rannalta.

"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja", vastasi Mowgli. "Eikö niitä ole virta riepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla; olen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla, mutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?"

"Minä odotan", tuumi Won-tolla. "Pitkä yö on edessäni ja minä näen hyvin."

Lähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: "Lauman edestä, täyden lauman edestä taistoon!" ja virran polveke sulloi dholet särkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.

Silloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa maihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla maalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä viidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei ollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti ikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja "Kääntykää ja käykää kiinni!" komensi dhole-johtaja. Koko parvi paiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes Waingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin veneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen dhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin hyökyaalto.

Sitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen ja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla, solmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja ruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan. Mutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä ainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen, vaan myöskin leimusilmäisiä lahineja -- luolain narttuja, kuten sanotaan -- tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi ja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi villaisena.

Susi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole parhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä päät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet olivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin puukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen apuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen vatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai seisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä, ulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.

Muuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana -- häilähtelevänä, kiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa ympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva kumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi raadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä kahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä eteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä ensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa, sen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja toiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole kaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen toiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät pois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin kupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan; ja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea kurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu sokkosilla tepastelua -- iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä, ähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.

Yön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita ja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet lähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan vihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa hengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen tolaltaan.

"Liha on hyvin lähellä luuta", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut parikymmentä lihahaavaa.

"Mutta luu on vielä rouhimatta", vastasi Mowgli. "Aowawa! Noin me viidakossa teemme!" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään dholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.

"Minun saaliini!" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. "Jätä tämä minulle!"

"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?" kysäisi Mowgli. Won-tolla oli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka ei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.

"Minut lunastaneen mullin kautta", huudahti Mowgli katkerasti naurahtaen, "se onkin se hännätön!" Ja iso kastanjanruskea johtaja siinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.

"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja", pitkitti Mowgli järkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, "ellei myöskin tapa luolan herraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut".

Muuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat pääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja lopusta piti Harmaa Veikko huolen.

"Ja noin me viidakossa teemme", sanoi Mowgli.

Won-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä tiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui riipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.

"Sh! Verivelka on maksettu", virkkoi Mowgli. "Laula virtesi, Won-tolla."

"Hän ei enää metsästä", lausui Harmaa Veikko, "ja kauan on jo Akelakin ääneti ollut".

"Luu on rouhittu!" ärjyi Phao, Phaonin poika. "Ne lähtevät! Tappakaa, tappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!"

Dhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä virralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli avoin.

"Velka! Velka!" hoilasi Mowgli. "Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet Yksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!"

Hän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja yrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi Akelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden viereen.

"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!" ähkäisi Akela. "Hyvä on ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?"

"Minä elän, tapettuani monta."

"Oikein. Minä kuolen, ja soisin -- soisin kuolevani sinun lähelläsi, Pikku Veikko."

Mowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä reveltyyn kaulaan.

"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana kieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti", köhi Akela.

"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa", huudahti Mowgli. "En ole omasta tahdostani ihminen."

"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan ihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle henkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran pelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene oman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että tämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo."

"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut sen."

"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin sinut ajetaan."

"Kuka minut ajaisi?"

"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo."

"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen", vastasi Mowgli.

"Muuta ei minulla ole sinulle", puheli Akela. "Nyt haluaisin puhua heimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan minäkin Vapaan Kansan johtajia."

Hyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen, molemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi syvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava kuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään pitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes päättyi viimeiseen tervehdykseen "Saalista saakaa!" ja Akela silmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui selälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.

Mowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle tylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien ahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja sudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan kuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä lahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut yksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään aamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä ja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.

"Saalista saaos!" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut elossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: "Ulvokaa, koirat! Susi on tänä yönä kuollut!"

Mutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran laumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua sen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.

CHILIN LAULU

[Tämän laulun lauloi Chil sääksien toinen toisensa jälkeen laskeutuessa alas jokivarteen suuren taistelun päätyttyä. Chil on kaikkien hyvä ystävä, mutta hän on jokseenkin kylmäluontoinen olento pohjaltaan, hän kun tietää viidakossa melkein jokaisen lopulta saaliiksensa joutuvan.]

Kumppaneillain kuumaan leikkiin oli illan suussa hoppu, heille nyt mä viheltelen, kun sai taistelusta loppu. Viestin sain mä heiltä aina, kun ol' alkamassa kiista, viestin anoin alahalle, kun sai silmään runsas riista: tässä nyt on kuolon viljaa -- polun pää, ja kaikki hiljaa.

Pyyntihuudon huikkailijat, kauriin nopsajalkaisimman ankarimmat ahdistajat, urhot uljaan ajovimman, laahustavat kuhnailijat, toimekkaimmat vainuajat, sarven kärjen karttelijat, vantterimmat vastustajat, ovat kuolon kypsää viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.

Kumppaneitain olleet ovat. Julma loppu joukon urheen! Lohdutella niitä tahdon, jotka joutui valtaan murheen. Kuve auki, ruumis turta, verikita ammollansa, silmin himmein röykkiöinä viruu siinä koolla kansa -- kyllin korjas kuolo viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.

KEVÄTJUOKSU

Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme meiltä menee kauas pois. Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita, ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?

Inehmon luokse ihminen käy! Viita, veljemme itkee, kaihoo katkeraan! Inehmon luokse! Häntä helli, viita, vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.

Suurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna Mowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti vanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin hiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle vartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi riippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen menoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren kauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen. Jaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka asustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen sukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun hän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen tulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan eivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain kävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä seikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.

Hän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: "Iskiessäni tapossa harhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi päivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?"

"Suu on nälissään", vastasi Bagheera, "mutta silmät eivät sano mitään. Metsällä, murkinalla tai uimassa -- yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja poudalla." Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta, ja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.

He makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä, ja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä vöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi aaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti lankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera lepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät näivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa rapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti läpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän henkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli yläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.

"Vuosi kääntyy", hän virkahti. "Viita edistyy. Uuden puheen aika on lähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä."

"Ruoho on kuivaa", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen. "Keväänsilmäkin" -- pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen nurmikosta pilkistävä kasvi -- "Keväänsilmäkin on ummessa ja... Bagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida hosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?"

"Aowh!" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.

"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla, köhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat, sinä ja minä."

"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka." Bagheera vierähti kiireisesti jaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri luomassa talviturkkiansa.) "Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on niin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?" Äänessä oli omituinen venähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään Musta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja, jotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. "Sanoin, että me epäilemättä olemme viidakon herrat", toisti Bagheera. "Olenko tehnyt väärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö hän siis?"

Mowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa hohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu käheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää varjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä kajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.

"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä", murisi pantteri häntäänsä huiskautellen.

"Kuulen", vastasi Mowgli. "Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin."

"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka", puheli Bagheera. "Hän ei ole unohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni", ja hän alkoi itsekseen hyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä uudestaan ja uudestaan.

"Ei ole mitään otuksia jalkeilla", sanoi Mowgli veltosti.

"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole tapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle."

"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin sinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni." Mowgli puhui jokseenkin nyrpeästi.

"Mutta, Pikku Veikko", aloitti Bagheera, "emmehän me toki aina --"

"Sanon, että te jätätte", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen etusormensa. "Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon herra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun tahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan -- lähetin sinut! -- Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä yönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään."

"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin", sanoi Bagheera hiukan luimistellen, "ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin suuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi syödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni."

"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän töräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen polkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut piileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen edustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla luokseni; ja minä olen viidakon herra!"

"Oli uudenpuheen aika", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. "Kenties, Pikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla? Kuulehan Feraota!"

Mowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin kädet niskassa, silmät ummessa. "En tiedä -- enkä välitä", hän sanoi uneliaasti. "Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa päälleni."

Pantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon harjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten, kuten viidakossa sanotaan.

Intialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman rajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi -- märkä ja kuiva, mutta jos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin havaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on ihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa uusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja syydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva paljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja nuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se toimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.

Yhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat tuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen tuntee. Sitten toisena päivänä -- silmälle minkään muuttumatta -- kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen viiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä hahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja bambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin kuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää kohiseva humu. Se on kevään kohua -- jytisevää jymyä, joka ei ole mehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta, vaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.

Tähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut Mowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä ruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa näöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa tähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen kuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina öinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä -- samoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-, viisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä ja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien seppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla viidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla. Viidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden röhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden ääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy, minkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.

Mutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle sanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi, oli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita. Mutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä ja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli avasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin sanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti varpaista hiusmartoon -- ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili itseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli uusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan rantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti sekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja rapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille vastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus litisti siitä ilman.

Hän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login teuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä pyrstö täyteen upeuteen laajenneena.

"Tuoksut ovat vaihtuneet", kirkui Mor. "Saalista saaos, Pikku Veikko! Missä viipyy vastauksesi?"

"Pikku Veikko, saalista saaos!" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen puolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin. Kumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen häilähti valkeanhahtuva untuva.

Kepeä kevätsade -- elefanttisateeksi sitä sanotaan -- kulki viidakon poikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja nyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja lievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni sitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa. Kaikki paitsi Mowgli.