Part 11

"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", -- Mowgli tempoili riemusta, -- "siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."

"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."

"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli. "Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."

"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä kunnollista metsästystä."

"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."

"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin rämeisiin, mutta sana -- pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin -- on sana. Nyt minä, Kaa, sanon --"

"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän --"

"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on mielessäsi tehdä dholen tullessa?"

"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa niiden kurkkua."

"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa. "Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä kuivia luita."

"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"

"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on tehnyt."

"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole konsanaan ennen polullemme satuttautunut."

"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita vuosiani."

Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli. Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön hetkenä.

Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.

"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa, Miekkonen?"

"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä --"

"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."

Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.

"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."

Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen, ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa lovessa, veden hyrskytessä ohitse.

"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"

"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"

"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."

"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."

Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki -- Intian uuraat, vimmaiset, mustat metsämehiläiset, ja -- kuten Mowgli hyvin tiesi -- kaikki polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan. Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin -- menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin rakennettuja uusia kaupunkeja -- ja suunnattomat määrät huokoista, mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku Väki oli.

Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä leviävälle hiekkamatalikolle.

"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"

Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai shakaali kajonnut.

"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."

"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä, monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."

"Kuinka niin?"

"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku Väen paljouteen."

"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.

"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi Miekkosen -- niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"

Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:

"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta -- Kaa, sinä olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."

"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua --"

"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."

"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."

"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."

"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"

"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."

"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."

Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa yön ääniä.

"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."

"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?" tiedusti Akela.

"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä, että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."

Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua, katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin silmukassa.

"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä; mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä -- matalia pensaita ja syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas, jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."

"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku Väki on aina vihoissaan."

"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."

"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.

"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet -- sen omalla verellä, jos voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes tuon tänne dholen?"

"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"

"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."

Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä", kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa, ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.

"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.

Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista. Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.

Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti häntä: "Saalista saaos!"

Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä niitä iltahämäriin puunsa alla.

"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.

"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon. Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira, punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli taas varpaitansa.

"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina", älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista, heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan. Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat. Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä, ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.

Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta. Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan. Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän, paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.

Hän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki olivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät teräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi Kallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä hyvin.

"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa", sanoi hän nousten seisomaan oksalla, "mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja, mutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle sisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi, punainen koira?"

"Minä itse repäisen mahasi maalle", vonkui johtaja pureskellen puun tyveä.

"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia pesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain vereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa kotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio livistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin viisaiksi."

Hän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen, lauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli putoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen kiihkossa. Se oli omituinen näky -- poika, jonka puukko välkähteli latvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja äänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa hänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä kauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti. "Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?" ne luskuttivat. "Me seuraamme sinua kuolemaan asti."

"Ota häntäsi", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti veren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. "Ja seuratkaa nyt -- kuolemaan asti!"

Hän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin Mehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli mielessä.

Ne puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan laukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen pakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin susien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin kilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta saisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi mielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä kyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan pyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti, hännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma venyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja sokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla, säästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa ryntäystä varten.

Pikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut myöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa kumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi maanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin oli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta tuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa, näki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti kaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään; loikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä keskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran turviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan pistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi muutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden yli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja kallioreunalta poukkoili jotakin -- näköjään isoja mehiläisryhmiä möhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen ehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas virtaa.

Päänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan ukkosenkaltaiseen jyrinään -- Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat dholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä maanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen keikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien mehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin virranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli niitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja mehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli pistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen virta, kuten Kaa sanoi.

Kaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.

"Emme voi viipyä tässä", hän sanoi. "Pikku Väki on tosiaan saatu villiin. Tule!"

Uiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas virtaa veitsi kädessään.

"Hiljakseen, hiljakseen!" kehotteli Kaa. "Ei yksi hammas tapa sataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät kiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat vahingoittumattomia."

"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki painuu perässä." Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili mehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.

"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä", varoitteli Kaa -- mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt -- "ja sinulla on pitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!"