Part 5

"Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä, jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen ilmestyvä sinulle. Tottele!"

"Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani.

Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani.

"Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani.

Ja minä näin toisen aaveen.

Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta, johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä; katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut, enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän marmorijalustan.

Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan. Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi.

Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni, missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta, mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä.

Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman välttämättömiä työvälineitä.

Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa minua.

"Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän.

"Olen, kadotin tähän eilen yhden sormuksistani."

"Sormuksista?... Mutta minä en ole koskaan nähnyt teillä sormuksia."

"Yhdentekevää! Koettakaamme löytää se."

Baptiste raapi veitsellä pois irtonaisen kalkkisekoituksen, laajentaaksensa rakoa, ja näin tehdessään hän tiedusteli minulta sormuksen muotoa, ikäänkuin kysyen, millaista unta olin nähnyt.

"Se oli tähdenmuotoisella smaragdilla varustettu kultasormus", vastasin minä varmasti.

Hän ei epäröinyt kauempaa, ja irroitettuaan akkunaverhojen ohuen raudan, taivutti hän sen vääräksi ja nosti sillä sormuksen, jonka ojensi hymyillen minulle. Hän luuli, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa, että se oli lahja madame d'Ionis'ilta.

Ja minä, minä tuskin katsoin sormusta, niin varma olin siitä, että se oli sama, jonka olin nähnyt aaveen sormessa. Ja se olikin aivan samanlainen. Asetin sen pikkusormeeni, siinä varmassa uskossa että se oli kuulunut edesmenneelle neiti d'Ionis'ille ja että olin nähnyt tuon ihastuttavan kaunottaren hengen.

Baptiste suhtautui asiaan hyvin hienotunteisesti. Ollen varma siitä, että minä olin viettänyt suloisen yön, sillä hän oli odottanut minua, hän poistui, kehoittaen minua käymään levolle.

On luonnollista, että en tuntenut pienintäkään halua noudattaa hänen kehoitustansa. Istahdin pöydän ääreen, jolta Baptiste oli korjannut pois tuon paljonpuhutun illallisen, sekä pakoitin itseni jälleen tuon hurmaavan lumouksen valtaan, johon näky oli minut saattanut, jotta en unohtaisi mitään aikaisemmin mainitusta tarkasta selostuksesta.

Säilytin tuon levottomuuden ja hurmion tilan aina auringon nousuun saakka, ja minusta tuntui kuin olisin jälleen elänyt uneni; mutta se haihtui pian ja Baptiste saapui ja tempasi minut yksinäisyydestä, jossa siitä hetkestä lähtien olisin tahtonut viettää elämäni.

Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen elämän tarpeita kohtaan.

Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni. Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta. En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä.

Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa, pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne.

Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta.

"No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä tiedä enää mitä teistä ajattelisin."

"Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni."

"Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän, katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte... Te olette nähnyt sen?"

"Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä."

"Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa tyynesti..."

"En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en voi vastata!"

"Totisesti, hyvä herra, seurustelu aaveiden kanssa ei ole teille lainkaan edullista, ja te saatte minut uskomaan, että teille on sanottu ainoastaan imartelevia asioita, sillä te olette ylpeä ja vaatimaton kuin onnellinen rakastaja."

"Mitä te sanotte, madame!" huudahdin minä. "Rakkaus ei ole mahdollinen kahden olennon välillä, joita eroittaa toisistaan haudan syvyys... Mutta te ette tiedä mitä puhutte, te ette usko mitään, te pidätte minua pilkkananne!"

Olin innostuksissani niin epäkohtelias, että madame d'Ionis loukkaantui.

"Sellaisesta asiasta en koskaan tee pilkkaa", sanoi hän kiivaasti; "ja koska te olette kunniasanallanne luvannut kysyä orakelin neuvoa ja seurata sen määräyksiä..."

"Niin", vastasin vähemmin sopivalla tuttavallisuudella, josta hän ei, hyvin tuntien sieluntilani, kuitenkaan loukkaantunut. "Niin, antakaa anteeksi hämmennykseni ja muistamattomuuteni. Myötätunnosta teitä kohtaan olen ryhtynyt vaaralliseen peliin ja olen velvollinen ilmoittamaan teille sen tuloksen. Minun on käsketty totella isääni ja antaa teidän voittaa, oikeusjuttu."

Madame d'Ionis joko odotti tällaista vastausta tahi epäili järkeäni, kuitenkaan hän ei osoittanut pienintäkään tyytymättömyyttä tai hämmästystä. Hän kohautti vaan olkapäitänsä ja, pudistaen minua käsivarresta, sanoi:

"Lapsi raukka, te olette nähnyt unta, siinä kaikki. Ei ole olemassa mitään kummituksia, te ette ole kuullut mitään salaperäisiä ääniä, te olette kiihoittanut itseänne lukemalla huonosti sulavia, vanhoja käsikirjoituksia ja apotti de Lamyre'in satuja. Selitän teille mitä on tapahtunut."

Hän puhui minulle kauan, mutta minä koetin turhaan kuulla ja ymmärtää häntä. Toisinaan tuntui kuin olisin kuullut hänen puhuvan jotakin vierasta kieltä. Huomattuansa, että en ymmärtänyt mitään siitä mitä hän sanoi, muuttui hän todella levottomaksi, tunnusti valtasuontani saadakseen selville oliko minussa kuumetta, kysyi oliko pääni kipeä ja pyysi minua menemään levolle. Ymmärsin, että hän tahtoi antaa minun olla yksin, ja minä kiirehdin heittäytymään vuoteeseen, ei siksi, että olisin tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan siksi, että kuvittelin saavani unessa nähdä ihanan ilmestykseni.

En tiedä kuinka vietin loppuosan päivästä. Seuraavana päivänä näin Baptisten kulkevan ympäri varpaillansa.

"Mitä sinä teet, ystäväni?" kysyin minä.

"Vartioin teitä, rakas herra", vastasi hän. "Jumalalle kiitos, että olette nukkunut kaksi pitkää tuntia. Tunnettehan itsenne paremmaksi, eikö totta?"

"Voin oikein hyvin. Olenko minä ollut sairas?"

"Te saitte eilen ankaran kuumekohtauksen, jota kesti osan yötäkin. Se johtuu painostavasta kuumuudesta. Te ette koskaan muista panna hattua päähänne, lähtiessänne ulos puistoon, ja kuitenkin on äitinne niin hartaasti pyytänyt teitä tekemään sen."

Zéphyrine astui "sisään, tiedusteli vointiani ja kehoitti minua nauttimaan vielä lusikallisen lääkettäni.

"Olkoon menneeksi", vastasin minä, vaikkakaan minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta tuosta lääkkeestä; "sairas vieras on harmillinen olento, ja tahtoisin mahdollisimman pian toipua jälleen."

Lääkkeellä oli todella hyväätekevä vaikutus, sillä minä vaivuin jälleen uneen ja näin unta ihanteestani. Aukaistuani silmäni näin vuoteeni jalkopäässä ilmestyksen, joka olisi voinut kaksi päivää sitten hurmata minut, mutta joka nyt teki minut tyytymättömäksi. Hän oli madame d'Ionis, joka oli itse tullut tiedustelemaan vointiani ja valvomaan, että minua hoidettiin hyvin. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti ja osoitti minua kohtaan todellista mielenkiintoa. Kiitin häntä parhaani mukaan ja vakuutin voivani erinomaisesti.

Samassa keksin lääkärin vakavat kasvot; tämä tunnusti valtasuontani, tarkasti kieltäni, määräsi minulle lepoa ja sanoi sitten madame d'Ionis'ille:

"Estäkää häntä lukemasta, kirjoittamasta ja puhumasta huomiseen, ja ylihuomenna hän voi palata kotiinsa."

Jäätyäni kahden Baptisten kanssa, kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Minun on todellakin vaikea vastata teille, hyvä herra. Tuntuu siltä kuin huoneessa, jossa te asuitte, kummittelisi."

"Huoneessa, jossa asuin? Mutta missä siis nyt olen?"

Katselin ympärilleni, ja vapauduttuani horrostilastani, huomasin, etten enää ollutkaan _naisten huoneessa_, vaan aivan toisessa kerroksessa.

"Mitä minuun tulee", sanoi luonteeltaan päättäväinen Baptiste, "niin olen nukkunut siinä huoneessa näkemättä mitään. Minä en usko ensinkään noihin juttuihin. Mutta kuulin teidän kuumehoureessa puhuvan kauniista naisesta, joka oli ja ei ollut olemassa, joka on kuollut ja kuitenkin elää... ja mitä kaikkea te juttelittekaan! Toisinaan te sanoitte niin kaunista, että olisin tahtonut painaa sen mieleeni tai kirjoittaa muistiin; mutta kun tilanne kävi huonommaksi, luovuin aikeestani ja muutin teidät tänne, missä teidän on parempi olla. Katsokaas, hyvä herra, kaikki tämä johtuu siitä, että te kirjoitatte liian paljon runoja. Onhan isänne sanonut, että se tekee teille pahaa. Olisi paljon parempi, jos ajattelisitte oikeusjuttuanne."

"Olet varmasti oikeassa, hyvä Baptiste", vastasin minä, "ja minä koetan seurata neuvoasi. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin saanut jonkinlaisen hulluudenkohtauksen."

"Hulluuden? Ei, Jumalan kiitos! Olette, niinkuin muutkin ihmiset, houraillut kuumeessa, mutta nyt on kaikki ohitse, ja jos vaan tahdotte nauttia hiukan kanalientä, niin olette tunteva itsenne yhtä voimakkaaksi kuin ennenkin."

"Nautin kanalientä, joskin olisin tahtonut jotakin ravitsevampaa, nopeammin toipuakseni. Tunsin väsymyksen raukaisevan itseäni. Päivän kuluessa palasivat voimani kuitenkin vähitellen ja illalla sallittiin minun nauttia kevyt illallinen. Seuraavana päivänä saapui madame d'Ionis jälleen luokseni. Olin jalkeilla ja tunsin itseni täysin toipuneeksi. Keskustelin hänen kanssaan hyvin selvästi siitä mitä oli tapahtunut, mainitsematta kuitenkaan erinäisiä yksityiskohtia. Olin ollut sekaisin, häpesin kovin ja pyysin hänen säilyttämään salaisuuden. Olisin mahdoton asianajajaksi, jos minua paikkakunnalla alettaisiin pitää henkien näkijänä, ja se surettaisi suuresti isääni.

"Älkää olko peloissanne", sanoi hän; "minä vastaan väkemme vaiteliaisuudesta; huolehtikaa vaan siitä, ett'ei palvelijanne hiisku tapauksesta mitään, niin asia ei tule näiden seinien ulkopuolelle. Ja muuten jos jotakin kerrottaisiinkin, niin voimmehan sanoa, että te olette ollut kuumeessa ja että taikauskoiset ihmiset ovat selittäneet asian omalla tavallaan. Ja sitenhän asia itse teossa onkin. Te saitte auringonpiston ratsastaessanne paahtavassa auringonpaisteessa. Te sairastuitte seuraavana yönä. Seuraavina päivinä kiusasin teitä oikeusjutullani, ja saadakseni teidät taivutetuksi puolelleni, en ole säästänyt mitään keinoja!"

Hän keskeytti ja muutti keskustelun sävyä:

"Muistatteko, mitä sanoin teille toissapäivänä kirjastosalissa?"

"Tunnustan, että en käsittänyt sitä; olin..."

"Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi."

"Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon ilmestyksen johdosta sanoitte?"

"Madame d'Ionis epäröi:

"Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin levottomasti tarkastellen minua.

"En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt siitä mieleeni."

Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa. Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki, että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni.

"Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi. Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta, se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne levottomaksi."

Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli unohdettu.

Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen. Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet. Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan!

En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa, ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa, niinkuin minulle oli ehdotettu.

Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen puolenpäivän Angersiin.

Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi. Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää sairastuisi.

Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta. Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana.

Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu päähänpiintymä.

Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui voittamaan jutun.

Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi, mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa.

Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen, osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta.

Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä, en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa. Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen, vaikkakin perin onneton.

Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan, oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää hautakumpua.

Jumaloin siis niinollen ainoastaan omien aivojeni harhakuvaa. Mutta juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani, toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut kyllin arvokas kuulemaan kauempaa.

Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus. Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon.

Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta.

V.

KAKSINTAISTELU.

Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua, sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti, joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään.

Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti loput hänen vastustajansa omaisuudesta.

Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta. Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli aiheuttanut.

Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin.

Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus, jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä rehellisyydestä.