Part 4

"Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt sellaisen, eikö totta?"

"Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun."

IV.

KUOLEMATON.

Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia kysymyksiä.

"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti noista linnassa kummittelevista aaveista."

"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?" kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."

Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.

Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle, jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.

Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta, jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.

Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle. Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.

"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta, joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä, että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta, jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi. Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan ette kunnioita minua sillä nimityksellä."

Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta _naisten huoneessa_. Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin seikkailuuni suhtautunut.

"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin, sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."

"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen voivani hillitä itseni."

"Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?"

"Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä. Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä, vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä."

"Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos tahdotte huomenna etsiä kirjastosta..."

"Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää heitä puoleensa."

"Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman kiihoittunut."

"Kuinka, madame, tekin?"

"Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä, jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti käsitettävissä ja todistettavissa."

Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni. Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani.

Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen.

Baptiste tahtoi korjata sen pois.

"Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan."

"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain tuolilla teidän huoneessanne."

"Miksi niin, ystäväni?"

"Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra, olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä pelkuri kuin he."

Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta, lähtien itse kirjastosaliin.

Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja.

D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa, mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta, hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat odottaa kauheita tapahtumia."

Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan. Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä.

"Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi kuin kaikki maailman viisaat yhteensä."

Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni, eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita, vielä vähemmin huvimajaa.

Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle, missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä, tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä, satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.

En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen. Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.

Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani. Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt, merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.

Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä vimmastuneita hirviöitä.

"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia olentoja!"

Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä, sillä siksi korkea se oli.

"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti..."

Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi liikahtanut.

Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön. Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen minun luokseni.

Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon, tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.

Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan. Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista. Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa.

Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään takaisin.

Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa myrskyntapainen meteli.

Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli todella liikkunut marmorijalustaltansa.

Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus karkoittaisi hänet, minut paikallani.

Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine, kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä kehittynein sielu.

Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla, merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan.

Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes, olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin sekunnissa vuosisadan.

Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä, sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä.

Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta.

Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi:

"Minkä muotoisena minut näet?"

Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar, niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle.

"Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa voi verrata."

Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti.

"Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän.

"Kauneuden", vastasin minä lyhyesti.

Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää.

"Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?"

"En muista enää."

"Mistä tuo unohtaminen johtuu?"

"Sinun läsnäolostasi."

"Koeta muistaa."

"Ei, minä en tahdo!"

"Hyvästi siis!"

"Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla. "Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!"

"Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen.

"Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä, tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää...?"

"Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit..."

"En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan.

"Sinä puhut kuin kuumeessa."

"Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää milloinkaan."

"Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii, aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani. Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa sinut pettämään perheesi kunnian."

"Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on saanut uudistuessaan?"

"Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa; ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle enempää, äläkä kysele minulta enempää."

"Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?"

"Sitä en tiedä."

"Entä tässä elämässä?"

"Saat, jos sen ansaitset."

"Koetan ansaita! Sano minulle vielä... Kun sinä voit neuvoa ja opastaa niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä heitä?"

"Voin."

"Ja rakastaa heitä?"

"Rakastan veljiä, kaikkia, joiden kanssa olen elänyt."

"Rakasta erästä enemmän kuin toisia. Hän on tekevä ihmeitä, että häntä ajattelisit."

"Tehköön ihmeensä ja hän on saava ajatukseni. Hyvästi!"

"Odota, hyvä jumala, odota! Uskotaan, että sinä lahjoitat, takeeksi suojeluksestasi ja siitä, että sinut voidaan kutsua jälleen, sormuksen niille, jotka eivät ole sinua loukanneet. Onko se totta? Ja tahdotko lahjoittaa minulle sellaisen?"

"Taikauskoiset henget ainoastaan voivat uskoa noituuteen. Sinä, joka puhut ikuisesta elämästäsi ja etsit jumalaista totuutta, et voi siihen uskoa. Mitenkä voi sielu, joka ilmestyy sinulle ruumiittomana, lahjoittaa sinulle sellaista, jota voi koskettaa?"

"Kuitenkin näen sormessasi säteilevän sormuksen."

"Minä en voi nähdä sellaista mitä sinun silmäsi näkevät. Millainen on sormus, jonka olet näkevinäsi?"

"Leveä, tähtimäisellä smaragdilla varustettu kultasormus."

"On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?"

En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi:

"Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut, muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa. Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen, jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!"

Tuo _hyvästi_ aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä, unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus. Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon simpukoista.

Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen.

"Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne.

"Miksi et? Jos niin tahdot."

"En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman maailman ikuisessa valossa."

"Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua."