Part 9

Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan, ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus _heiltä_ vaati, ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin, kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden, Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta Ruotsin hallitusta kohtaan.

Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli vaikeampi tietää mikä oli _heidän_ velvollisuutensa, silloin kun vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.

Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita, kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut" meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä. Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan. Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista. "Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen kauhistuksesta itselleen pelastaa.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.

Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli aikeissa nousta vihollista vastustamaan.

-- Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua! tuumailivat Merikarvian miehet.

Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.

Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]

-- Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen köysikimppua kädessään. -- Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli Merikarvian kirkossa luettu.]

-- Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä vastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi kirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille selittää maamme tilaa.

-- Me tiedämme, jatkoi Anttila, -- että herrat ovat myyneet maan, mutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki kavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. -- "Kreivi" on juuri saapunut kotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan. Hän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto siitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin johdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina, hän vie teidät kuninkaan eteen.

-- Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi välttävästi kirkonisäntä, -- niin emme vangitse teitä. Ja kun kuningas lähettää apua...

-- Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.

-- Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.

-- Menen, Jumalan avulla.

-- Mutta minä ammun teidät, sanoi "Snäkki".

-- Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän lähemmäksi, -- ammu, mutta sinä et osaa.

-- Minä osaan aina pilkkuun.

-- Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.

-- Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.

-- Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti, keskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. -- Minä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.

-- Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä... Westergård, talonisäntä Antti Norrgårs, talonisäntä... Rikalainen jne., luki hän kirjoittaessaan.

Mutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät ja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. "Snäkki" yksin jäi seisomaan paikalleen.

-- Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, -- minä ammun joka kavaltajan.

-- Tee se.

-- Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.

-- En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan omaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun _täytyy_.

-- Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.

Tässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu "kreivi" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas, seurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on kerrottu, että hän väliin "tolvalla" (1/2 riksin setelillä) oli piippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika) nimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä "kreivi Bondeksi". "Kreivin" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän aina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden Tukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita hän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi hän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli siihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin kaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja otti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta korkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän toi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias asioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut kärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä lakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti asiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti toimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän "Tukholmassa oli kuin kotona", ja että hän siellä oli "herrojen joukossa". "Kreivi" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää ruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias mies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva sekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä. Nyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt Tukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa. Tarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi laivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti, kuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut lähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse nousee maataan puolustamaan. Mutta "kreivi" oli myöskin varovainen mies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, "sillä eihän seurauksia koskaan varmaan edellä tiedä" vaan yllytti toiset omalla uhallaan kirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi hän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän hyvää apua "Snäkistä", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan, yhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei "kreivi" tullut mukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään kirjoittamaan. "Kreivi" oli näet heidän esitykseensä saada hänet johtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa sopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta toiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.

Rouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli illalla miehelleen, että joku asetettaisiin "Snäkkiä" salaa vartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti parhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta melua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos "Snäkki" oli saanut päähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa kylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.

Mutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla, silläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia, lähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko "Snäkki" siellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että "Snäkki" pyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta hänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin joku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi tänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät päätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin näin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.

Jo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran, viime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli lähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.

-- Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin kirkkoherra. -- Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että olen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla vietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua, niin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho seurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että minua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen ilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani menettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten siinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa itsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi -- ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani, ja taivu hänen tahtonsa alle... Sen sanottuaan kirkkoherra jätti hyvästit ja lähti.

Rouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka joutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli varmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli rouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas Erkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan lähettämäksi ja pyysi häntä "Snäkkiä" vartioimaan. Tämä olikin nuori, reipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo kuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi kirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle, runsaan kolmanneksen matkasta.

Rouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä olihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja pääsisikö hän tungoksessa "Snäkin" läheisyyteen. Ehtona yrityksen onnistumiseen oli se, ettei "Snäkki" saisi vihiä siitä, että häntä pidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei "Snäkin" luoti koskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: -- Snäkki on mies sanansa pitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja mieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä sulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän oli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta tarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.

Mutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun hän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran, mieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin askelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä, vaikka näki "Snäkin" seisovan aseineen tien vieressä.

Kun hän ehti "Snäkin" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta samassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että luoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin avopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo ehtinyt paikalle.

-- Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, -- että silmäni pimenivät, kun näin "Snäkin" nostavan pyssynsä, mutta annoin sieluni Herran haltuun -- ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen, vavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää varjeluksesta.

"Snäkin" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan ja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä kahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta olla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin tuntevansa "Snäkin". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta "Snäkin" Viaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.

"Snäkki" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen poissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa kiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin kaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa he olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa kanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja elatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.] Muuten ei "Snäkki" paljoa puhunut koko asiasta. Että "Snäkin" teko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta kuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä oli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein arvostellakin. "Snäkki" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka saattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei tarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen erottiin.

Sillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan tuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan vähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa nostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä kuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.

Tästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen Venäjän hallitsijalle silloin oli.

Mutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden vala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät kuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet uskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin menneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden vakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun sieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19 päivänä, purjehtivat sinne heti "kreivi" itse, Rikalainen samasta kylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka "kreivin" laivalla ulkona vartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin, jos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä hänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä tapauksessa olleet "kreivi" ja "Snäkki". He puhuttelivat siis Vegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo aamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt hyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu takaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan Ruotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan saattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen vihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata oli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän ei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin säännölliseen sotaväkeen ja nuhteli "kreiviä", jonka olisi paremmin pitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen kirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat "erehtyneet", ja käski heidän "mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei olut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt".

Tämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen apeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan tietysti oli saanut aikaan.

Nolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos heidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet toisen muodon kuin ne saivat -- paremman vaiko pahemman, on vaikea päättää.

Anttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut katumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena helluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä suotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi "kreivin tuliaisissa", kun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä tiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa hänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että hän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja hahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua "myssyyn ja tykkiin" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja tanssia ukkonsa kanssa "minuveetaa", ja samoin täytyi tehdä kaiken muun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen lauloi ukko itse.

Matkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä pappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa, kun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten heidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin matkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko hanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.

Syynä siihen että "kreivi" aina onnistui tuossa salakulussaan ja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se, että hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina sen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen nimittänyt "kreiviksi", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun hän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri suvainnutkaan muuta nimitystä; ja "kreivin" nimellä häntä vieläkin muistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän kesken "Buandi"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka haluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän rupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin hän nimitti itsensä "grå Bondeksi" (harmaa talonpoika) ikään kuin vastakohdaksi "grefve Bonde'lle" joksi hän äveriäisyytensä aikana sanoi itseänsä.

4.

_Kildejev. Halvaus_.

Heinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä niin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva jokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi "punaisiksi" kutsutut kasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja vihattuja.

Kirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet surkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt. Kerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä täyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten viimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta, heti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos riihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli täynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä ilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi tuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä kerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja Kauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran Rosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut, en varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin siitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit kulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä oli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin kasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin tuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.

Eräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan, kaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja renki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun kiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet alastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes yön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä nimen, "paljas Taavetti". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs ihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa. Kauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa avulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen hangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä haavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli lujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku päivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita käytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti päivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta asiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen pieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki pantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi ainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin. Piialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut majurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta muu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman ruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne olivat olleet papin.

Kun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan suurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä oli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin Tukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva vahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei sitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään välittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei majuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus oli kysymykseen tullut.