Part 8

Chapter 83,043 wordsPublic domain

Tyttäret, -- heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa, oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat, hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä tummempi harmaa juova -- hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa -- noita hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: -- Voi mummo, kuinka sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!

-- Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, -- niissä on paljon nuorempi nahka kuin minä itse.

Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.

-- Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi hän. -- Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni... Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista kärsimisistä... Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin kidutuspenkillä... Sitten meni minulta näkökin --, huokaisi hän.

-- Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen, yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun yhtäkkiä pimeni silmieni edessä... kuin pimein yö... Minä olin sokea... Voi huokasi hän, -- tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli hirveätä... Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi. -- Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään, aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään toivon kipinääkään jäljellä... Mutta, Herra on kaikki hyväksi kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!... Kuuloni on mennyt vähittäin, nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.

-- Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.

-- Kaksikymmentäneljä.

-- Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.

-- Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.

-- En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, -- mutta, -- lisäsi hän kauniisti hymyillen, -- minä saan sinut nähdä kerran!

-- Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.

Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli tapana sanoa.

-- Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, -- mutta Herralle kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä kantamaan!

Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään, käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui, kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista. Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana. Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.

KIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ

_Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle_.

Kirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa, jossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.

Gabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän lapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän isonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala tuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden kotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut Janakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes pojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä otti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli seurakunnan lukkari.

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär nimeltä Ingrid Orelius.

Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut enää milloinkaan tietoa.

Lukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän tyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin lapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768 hän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan, jossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä. Bergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin papiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta, eikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä itseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville lähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: -- Pannaan yksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan hyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin syntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan matrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois, ikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin ilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19 päivänä 1749.

Matkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin suorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström (syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri Gadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.

Matkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla, ei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin, tutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata kohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen kertomuksessa "Joulu autiolla karilla".]

Bergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan. Siellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän tekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija. Kolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi Ruovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli kunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.

Bergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin ollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko viran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt hän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin. Tähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä matka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan, voittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se mielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin lueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus oli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän paikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja sekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja talossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras todistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto vielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten jonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä vanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä sanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta. Eukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt missä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä eniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen itsensä puhua:

-- En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella puolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä. Mutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä on asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on, Kärkelä, on.

-- Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä sanoa? kysyin.

-- Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se, ja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina sielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin ja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä oli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan palkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja kokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia Kruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan, kyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se meni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä tielä minkä se sinne meni.

Minä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.

-- Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on aikaa?

-- On, monta kymmentä vuotta sitten.

-- Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se oli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui, ja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.

Että Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana oli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet vaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain etäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka sokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä viimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin, oli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota vastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden pitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää jumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein hengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin puhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten luona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin kappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi (sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä ja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka alueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti hän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten asianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin melkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä hän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa lisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja pahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli ikävä aika ratsastus- ja venematkoille.

Bergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli Merikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan toimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen vanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy armovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin aikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään elämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista saarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B. menetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin kuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen Heikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten terävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien laskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa tullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta tiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana tunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa asianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.

Maisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan konsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän kotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli Eneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen ollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen kepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin, eduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa oli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat nuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien ajan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta 1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka rovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja seurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan, mutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut lopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset olivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että he menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia tuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin oli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime aikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.

Keväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään, jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä, muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin emäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä mainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652 henkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan 152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava, että Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai suomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla kielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus.

Samana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla uutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen ilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten liikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet. Seurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että Bergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään joukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään B:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin hänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan tahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta, että hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi tyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä lisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin neljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä joku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan välityksellä.

Edellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli Eneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa "leskentynnyreitä" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria ja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi määrätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi Bergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän elatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa koulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel ja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta evästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat leskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.

_Vuosi 1808. Rajevski_.

Kirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan muistiin sekä historian lehdille.

Koska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme päähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä vaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.

Kun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa suorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta. Hän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka hän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti oli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän kuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä maankavaltajiksi.

Vuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali Rajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian kirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo sijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin täynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä, joen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut maan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli valloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja Buxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat miehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt valloitettu.

Kenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen. Kirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä vastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa puolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat maan yleisestä tilasta.

Kirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta. Silloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen kainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen. Keisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut Suomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi kaikkien alamaistensa todellista onnea. -- Me emme tahdo tätä maata hävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin oleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti odottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä kädellään olalle: -- Pastori voi olla tyyni.

Sen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei sotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään pahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa eikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta tapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille Turkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen. Syyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.

Sotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin kansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon. Niin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet lähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki hopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään kaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa löytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä huusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat kaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo hyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä ilkityötä.

Keväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso talven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin, jotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin vähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää aivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat kotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja käsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa kuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.

Millä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui sujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän oli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen, jotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi. Tähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän saattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös oli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti ihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa sekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää mieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja kieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin perehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin saksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut suomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.

Muun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin valituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta kasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin etujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa välissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle. Isännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan veivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila, joka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta Poriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen vialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.

_Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von Vegesack_.

Viaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset pitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin jo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen valloittamisen johdosta.

Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille. Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.