Part 7

-- Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.

Ja hän veti minua mukaansa.

-- Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt kuitenkin katsomassa.

-- En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei veljeni tarvitse odottaa.

Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman valitushuudon.

-- Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.

Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja hiukan tonkaissut niitä.

Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.

Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta, koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon. Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi kylkeen. Se sattui. -- Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.

Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.

Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.

-- Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.

Ääni oli varsin voimaton.

-- Nouskaa ylös, minä sanoin.

-- Mitä varten?

-- Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.

-- Lämpimään... syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. -- Voi, en minä jaksa, hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja hän rupesi taaskin heti nukkumaan.

-- Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui. Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli taas lähentynyt meitä.

Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan ylös.

-- Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla... rauhassa, rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.

-- En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.

-- En minä enää nouse... Menkää pois... minä tahdon nukkua. Ja hän kuorsasi samassa.

Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.

-- Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi... kuinka te olette armoton ihminen... ette anna kurjan kuolla rauhassa.

Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään... hänen vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti läsnäolostaan.

-- En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.

-- Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?

-- Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin kylmästi. Nouskaa nyt.

-- Mikä sika? Purkoon, tulkoon... En minä nouse. Menkää pois.

-- Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos ette nouse heti, sanoin jyrkästi. -- En minä lähde pois.

Oli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet voimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa hulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.

-- Kuka te olette... hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. -- Antakaa minun -- kuolla -- rauhassa!

-- En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä kädestä vetääkseni häntä ylös.

-- En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän repäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.

-- Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän täytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.

-- En tule, sanoi hän vihaisesti.

-- Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan teitä, minä nostan hartioista.

-- En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa... rauhassa.

Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi tukenut häntä.

-- Oih! En minä voi... näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi sumuisen soimaavan katseen minuun.

-- Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös jaloillenne.

-- Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?

-- On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin ruoko virrassa.

-- Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä itse.

Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.

Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.

Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä, lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.

Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: -- Eikö se jo ole tuossa?

-- Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.

-- Mutta minä -- en voi.

-- Levätkää vähän, minä odotan.

-- Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa niin kovasti.

-- En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.

-- Ei, minä koetan vielä.

Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: -- Eikö jo pian olla perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.

Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla, kysyin: -- Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?

-- Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa. Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin... menkää vain edellä. Voi, jos teillä olis... leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi... suupala vaan... Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka kävivät tuhkan harmaiksi.

-- Minä juoksen tuomaan!

Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.

-- Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.

-- Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. -- Mitä te keitätte?

-- Soppaa.

-- Soppaa! Mitä soppaa?

-- Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin silmiinsä.

-- Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. -- En minä luullut teidän valehtelevan.

-- Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, -- mutta minä sanoin mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä. Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää teitä?

Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.

-- Pysyn kyllä... menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä keitättekin!

Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän: Hyvää... soppaa.

Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.

-- Saanko nyt, sanoin, -- täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle miehelle?

-- Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, -- tottakai sinä otat.

-- Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse tarvitsisitte. Ja kuitenkin... sillä hän kuolee muuten.

-- Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.

-- Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.

Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.

Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan, niin vapisi hänen koko ruumiinsa.

Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja leivänpalan keralla.

-- Antakaa tänne vaan -- käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.

-- Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi hän.

-- Ei ole, vastasin melkein sumeasti.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. -- Kuinka sitä oli ollenkaan, niin hyvää?

-- Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.

-- Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.

-- Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta ja höpisevää. -- Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän surkeasti.

-- On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän oikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle. Hetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni, velliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.

-- Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.

Annoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä vahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin lämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin tädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja autoin häntä vetämään ne jalkaansa.

-- Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.

-- Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, -- mutta miten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä ollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun täytyi olla avojaloin.

-- Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa, se kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja kinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette sukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan, kun pääsette huoneeseen.

-- Kyllä minä... kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä tule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin, kun rinta on noin korkea ja vatsa.

-- Oletteko maannut kipeänä? kysyin.

-- En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni kipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten jouduin aivan makuulle vilustumisesta ja -- nälästä. Tuolla talon pirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa... muuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt itse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain kuolevani... enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia ja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut... Eilen minä nousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä minä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut eilen liikkua minnekään... mutta tänään jo ajattelin, että menen tuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin kävellä tästä jonnekin -- kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut siellä kauan ja... sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista sitä?

Sanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.

-- Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa jaloissa, vai mitä luulette?

-- Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin, sanoin, -- ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.

-- En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun tulin kipeäksi...

-- Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka tahansa voi siihen tilaan joutua.

-- Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.

-- Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi -- en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te olette... Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.

Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: -- Mitä Jumala minusta välittäisi.

Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.

-- Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte, että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: -- oliko teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki -- te ymmärrätte sen paremmin kuin minä -- käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja -- minä uskon teitä.

Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.

Minä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä antaakseni oikean vastauksen.

-- Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut Jumalalta tulla minua auttamaan.

Hänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.

-- Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen teille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla ei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne kedolle.

Sitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut saattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan kuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se sama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.

Hän kuunteli minua tarkasti.

-- Jos olisitte sanonut, että Hän käski... olisin minä niin hyvin voinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. -- Miksi ette sanonut?

-- En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne Jumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu, sillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen sanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.

-- Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. -- Koska pyhä on?

-- Ylihuomenna.

-- Oletteko kotona silloin?

-- Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.

-- Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.

* * * * *

Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.

Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että olin siitä raskaalla mielellä.

-- Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. -- Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä -- syömässä, kun ei taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne täysi, minä ymmärrän sen.

-- Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.

Minun vastaukseni tyydytti häntä.

* * * * *

Hän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla. Sitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo lähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että hän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.

Mutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat olivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan juuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi, ja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät. Niinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän miedommaksi kalpeudeksi.

Minä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt meillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.

-- Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä kiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. -- Vaikka en minä ikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun olisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin nyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän karaistuaan sitä hän jatkoi: -- Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin toissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa sen.

-- Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?

-- Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne. Se tulee sieltä talosta, kyyti.

-- Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?

-- En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää. Minä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne minulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan keittoanne, kun on niin monia pyytämässä.

Mies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin ja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä paikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi lähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa työansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä ollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se sentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi kukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.

Minä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän sydämellisesti kiitti.

-- En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.

-- Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin, jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman elämän, valmistaa teitä siihen.

-- Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: -- Ei minulla tässä maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu oksalla.

-- Eikö teillä ole ketään omaisia?

-- On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. -- On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa, vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen ollutkin.

-- Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä... minä tunnen sen nyt selvästi... vaikka minä niin mielelläni teidät vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa... mutta ei ikänä, ei ikänä!

Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.

Vihdoin hän astui lähemmäksi.

-- Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle. Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.

Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. -- Varjoja, varjoja, joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.

BERGELINIEN PERHEMUISTOJA

1.

SOKEA MUMMO

Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy, jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan, avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon. Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta. Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä olin lapsi, ensi kymmenelläni.