Part 6

-- Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin vähän...

-- Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.

Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.

-- Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, -- mikä se este on: kun minä olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti, kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:

-- Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.

Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan jotta saisi palveluspaikan: -- Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.

-- Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. -- Mutta mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä... kerjäämään.

-- Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala itse sinua johdattakoon.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä sanoi:

-- Suuri kiitos!

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa, mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin... Tuliko hänestä kunnon mies? Vai sortuiko matkalla...?

3.

Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita viikkoja eteenpäin.

Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo 64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu -- ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä...

Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta. Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja johdonmukaiset.

Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim. luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä, joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli, ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas kotiinkin hoidettavaksi.

Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?

-- Ei vielä ole, vastasi hän, -- mutta kyllä sitä tulee siksi kun tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: -- Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.

Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin uskoa Jumalan apuun kuin isä.

-- Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.

-- Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee. Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. -- Älä vaivu epätoivoon, äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin päivänä? Ja Taavetti sanoo: -- En minä ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon, ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin värähtivät hänen kasvonsa, -- sillä Kristus on luvannut: -- _Mitä ikinä_ te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille. Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on uskollinen joka ne lupasi.

-- Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja -- Herra lisää meille uskoa.

Surumielin lähdin taaskin tädin luo.

* * * * *

Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta, sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.

-- Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, -- koska olette terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee sitä. Enkä minä viivy kauan.

-- Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, -- en minä ole kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.

Minä lähdin pappilaan.

Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin, kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä, yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin. Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, -- muuten tulevat huoneet täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.

Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä -- samoin kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen todistavat, -- kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.

Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt, kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.

Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni, enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. -- Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.

-- Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, -- liha on voimistavaa.

-- Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä, nuori rouva, -- kun ette ole kirjoittanut?

-- Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä täti enää tunne kipuakaan niin.

-- Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, -- se olisi turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään ole säästöön pantuna.

-- Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä alakuloisesti.

-- Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. -- Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.

-- Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.

-- Kyllä niitä käy, vastasin.

-- Annatteko tekin?

-- Tietysti, hiukan ainakin.

-- Ette te saa antaa, sanoi rovasti, -- ei teillä ole oikeutta siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu? Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä taloihin.

-- Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa olisikaan.

Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.

Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin, ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen, jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä tulvi kyyneliä.

Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona? He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.

Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi, että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut, sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän käsitti minun sieluni ahdistuksen.

Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.

Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.

-- Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.

-- Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.

-- Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.

Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten. Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.

-- En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. -- En eilenkään!

-- Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle toisen puolen, toisen jätin koriin.

Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.

Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja kuitenkin hirveän ahmiva.

-- Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. -- Täti ei sitä jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde kirveli yhä mieltäni. -- Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.

-- Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.

-- Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.

-- Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin päättävästi.

Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.

Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta: kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!

-- Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, -- että tarjoan myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta, kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. -- Se kyllä on totta, ajattelin, -- mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti, että -- kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä ei ole lohdutusta... Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?

Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi _tahtoa_ samoin kuin voimaakin nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.

Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.

-- Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun minäkin tässä makaan vaivanasi.

Ajattelinko minä sitä?

-- Kun tulisi kuolemakin... mutta kovaa on nälkäänkin kuolla... Näet nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua... Voi meitä onnettomia...

Hän nyyhkytti kovasti.

-- Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.

-- Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?

-- Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.

-- Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.

Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua tuskissa.

Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.

-- Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen, sanoi hän taaskin. -- Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa, kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta. Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.

-- Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.

-- En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän 'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä _tiedän_, että me saamme _tänäpäivänä_ sanoin minä varmasti. -- Avuksi huuda minua hädässä...

-- Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän hätähuutoamme nyt kuule...

-- On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta Herra käskeekin avuksi huutaa _hädässä_, ja minulla on hätä nyt, Hän tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut...

-- Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti, kun panet Jumalalle määrän.

-- Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä ansiottamme!

Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua, ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän tarvitsi uusia peitteitä.

En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä ihmeellistä Jumalan apua.

* * * * *

Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan jauhoissa.

-- Eilen illalla, sanoi hän -- naapuri toi sen tiedon kylästä, jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman kastikkeen.

-- Mitä isä sanoi? kysyin.

-- Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.

-- Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten tarvitaan, sanoi hän vihdoin. -- Niin, muistakaa nyt aina, lapset, että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan kuinka te jaksatte täällä.

Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli riittävästi ruokaakin.

4.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.

Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.

-- Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille, siinä vähän aikaa puheltuaan. -- Sinä näytät niin kipeältä ja raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit. Sinä menet kumminkin edellä.

-- Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. -- Kyllä minä jo olen tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.

-- Kuolema keventää, kuten sanotaan.

-- Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. -- Kiitos että tulit tervehtimään.

* * * * *

Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa. Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.

-- Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian sisään.

Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.

-- Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.

-- Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä sisään.

-- Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin sen rahan vielä saat.

-- Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero tuottaisi syvän kaipauksen.

-- Niin, niin, sanoi täti hymyillen, -- me olemme kuin yhteen kasvaneet.

Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.

* * * * *

Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia lapsia, ajattelen: -- onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. -- Kelläpä nyt niin hauskaa on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.

Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen, toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia, kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa, nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää kamalalla soinnuttomuudellaan.

Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.

Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.

Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he eivät näe minua. -- Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita ole.

-- Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta, ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa. Samalla putoaa hän maahan istumaan.

-- En ole, minä vastaan.

-- Kukas se sitten on? kysyy hän.

-- En minä tiedä.

-- Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!

Koska sulhanen tulee?

-- En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan häistä ja hyvistä ruuista.

-- Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja toinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.

-- Käykää nyt sisään, minä sanon.

-- Minkä sisään? kysyy vanhempi, -- en minä näe tupaa.

-- Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.

-- Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.

-- Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, -- mitä te tässä teette?

-- Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.

-- Pappia!

-- Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.

-- Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän nälkä, sanon.

-- Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?

Minä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja uudistan kehotukseni hänelle.

-- Mennään häätupaan, sanoo eukko, -- pappia odottamaan.

-- Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. -- Mitä tuo äitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään. Hän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.

Minä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei tiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.

He ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin kahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä On iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa. Hän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet vielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä jatkamaan.

5.

Elettiin toukokuun alkua.

Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan, kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa hänen paluumatkallaan kotiinsa.

Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja. Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.

-- Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.