Part 5

-- Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.

-- Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.

-- Niin, mutta se on matto, minä sanoin.

-- Eipä, eipä, hoki tyttö.

-- Miksi ei, minä kysyin.

-- Kun se on niin korea, selitti tyttö.

-- Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.

-- En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.

-- Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.

Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin vaimolle:

-- Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän ympärillään.

-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, -- kun raskitte antaa noin hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa. -- Nyt ei Pikku kuole viluun.

Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: -- Pikku sai uuden peiton, voi kuin on korea peitto!

* * * * *

Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä. En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja uudistin sanani lisäten:

-- Te näytätte niin kipeältä.

Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan. Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.

Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset" useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. _Hän_, mies, kiiruhti lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä varten.

-- Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.

Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan. Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.

Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että "viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."

Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.

Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä syviä jälkiä mieleen.

* * * * *

Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.

Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.

-- Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa -- menisi vain pyhät, kai sitä sitten... Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani. Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä työtä, kun olisi.

-- Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, -- kyllä ne tarvitset tänä kylmänä talvena.

-- Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.

-- Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.

Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.

-- Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole vielä mitään keitettynä.

-- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä minä kahta kertaa yhteen paikkaan... Kyllä tätä tässä on.

-- Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?

-- Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi hän tyytyväisesti ja meni.

Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa hänen eteensä: -- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:

-- Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti! Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille, suuri kiitos!

Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.

2.

Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa. Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole muuta neuvoa kuin uiminen.

No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.

-- Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. -- Onko tämä nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!

Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään. Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.

-- Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.

-- Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.

-- Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun, minä olen jo polttanut kaikki.

-- Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.

-- Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, -- mutta minulla on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana, kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista, jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan. Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?

-- Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, -- minä menen katkaisemaan niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves, kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille lämmittämään.

Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.

Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.

Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä sentään sekin talvi!

* * * * *

Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut. Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin. Mutta nyt ei saanut työtä.

Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova tuisku.

Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.

Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea ja raukeannäköinen.

Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. -- Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.

Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä, kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.

Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin voitiin auttaa.

-- Miten lasten laita onkaan? ajattelin.

Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten "sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa auttaa. -- Paras on, ajattelin siis, -- että itse otan selvän asiasta.

Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.

-- Matka on niin pitkä, esteli hän.

-- Minä kävelen mielelläni, vastasin, -- ja voin kyllä kahlata. Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. -- Minulla oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme hänelle.

Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta ympärillemme.

Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: -- Pyytäisin teitä sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.

-- Kyllä minä osaan -- minä tulen teidän lapsianne katsomaan, vastasin ja astuin sisään eteiseen.

Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.

Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi, kuitenkin niin että sen kuulin:

-- Saitteko mitään?

Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: -- Kyllä äiti kertoo sitten.

-- Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän hänelle.

-- Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota lapsen ääntä.

-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. -- En minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on sairaskin.

-- Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.

-- Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.

-- Mutta millä olette eläneet?

-- Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet uunissa.

-- Ja suolavettä, sanoi poika.

-- Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta -- Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne upottavat.

Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla. Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.

-- Sitten minä menen, sanoin -- pappilaan ja puhun siellä nuorelle rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan hätäänne?

-- En minä ole rohjennut -- kyllä nyt tarvitsevia on -- ja minä olen vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä -- lapsille.

-- Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua puolestanne.

Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.

Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.

Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.

Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä, minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella. Menen eteiseen. -- Onko siellä kukaan oven takana? huudan.

-- On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.

Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta lämpiäisi.

-- Mistä sinä olet?

-- Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.

-- Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.

-- Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla, kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä. -- Kello tulee vasta kolme.

-- Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.

Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen loputtua.

-- Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.

-- Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat, ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti rintatautia ja täytyi olla hoitaja.

-- Kuinka vanha sinä olet?

-- Neljännellätoista.

-- Mikä nimesi on?

-- Eframi.

-- Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.

-- Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään huoaten.

-- Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?

Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika. Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti, vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.

Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun tuli niin vähän ruokaa... Ja sitten isäntä käski mennä -- kerjuulle...

Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.

Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä on vain ohimenevää kurjuutta. -- Sinun, joka olet nuori ja kasvava, sanoin, -- ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi. Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja ettei sinun sentähden huonosti käy.

-- Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan silmät kostuivat.

Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:

-- Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.

-- Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta, sen saat myöskin pitää.

-- Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki, ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. -- Lapsiraukka, miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on melkein käsittämätöntä.

-- Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä olen niin hyvä juoksemaan.

Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.

-- Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, -- mutta eivät ne ole antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.

Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä, että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:

-- Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten. Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.

-- Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?

Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät he hänen kimppuunsa.

-- Ja sinä myöskin löit, eikö niin?

-- Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.

-- Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso takki?

-- Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen peräti pois ja panin pussiini.

Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni varten.

-- Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta vain, että hihat ovat lyhyenlännät.

-- Mitä minä siitä, että se on naisen, -- eipä takkikaan ole miehen takki, vastasi hän nauraen. -- Ei hihojen mitalla niin väliä ole, kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.

Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.

-- Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.

-- Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, -- kun olen silmänikin pessyt ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän tuli ja otti käteni ja kumarsi. -- Kuinka minä niin olinkaan? sanoi hän, -- Paljon kiitoksia!

Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.

-- Menettekö kylään jo? kysäisi poika.

-- En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla huonetta jäähdyttämään.

Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: -- poika, älä mene kylmään!

Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja rappuset.

Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.

-- Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin. -- Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä. Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha pitkä virsikirja ja katkismus. -- Kyyneleet kierähtivät silmiini. Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo kuullut häneltä.

Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta. Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita, silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.

-- No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.

-- Metsästä, vastasi hän. -- Kun rappusten edessä oli vain pari oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät säteilivät ilosta.

-- Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.

-- Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.

-- Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo nälkä on.

-- Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.

Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.

-- Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

-- Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:

-- Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.

-- Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse kuinka surulliselta ääneni soi.