Viestini menneiltä sukupolvilta
Part 4
-- En minä tee mitään, vastasin. -- Suljen oveni ja lähden etäämmäksi kylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä rupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken, missä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.
Kiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen minun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin, menin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle talonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään heillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta. Mutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että tietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: -- Kyllä minä menen tästä vähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla iltapuoli, kun hän lähti kävelemään.
Parin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi, että Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen kohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla paljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä, mitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että ne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota virstan matkaa kävelemään.
* * * * *
Ensi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden matkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W. Näsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja lähteneet sitten puotia kohti.
Santarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että kauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja santarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei edeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään, ettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden pimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät, etteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.
Oliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona santarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina uskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun sieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.
Maamme kohtalo minua huolestutti.
Kiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan "Vastineeseen". Olin jo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.
Vastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei mielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti käräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut pitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin julkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän edelleen _"Kansannainen"_.
Santarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen lähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille kertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien matkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli ollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.
Mitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin varsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen itseensä.
* * * * *
Oli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa pääsiäislomalle.
Rovasti pistäytyi minua tervehtimään.
Kun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: -- Teillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut. Mitä ne täällä tekivät?
-- Ei mitään.
-- Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon siitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.
-- En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin hänelle tarkasti koko seikkailun.
-- Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi antaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein jännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin kanssa missään tekemisissä.
-- Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä ainoastaan venäläisillä.
-- Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä santarmieverstin luona tietoja keräämässä.
-- Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän hymyillen.
-- Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua kenraalikuvernöörin luona.
-- Siellä se onkin tapahtunut.
-- Kansliassa?
-- On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti -- tiedän, että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on painuva kiinteästi mieleenne.
Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. -- Pidimme, sanoi rovasti Heman, -- pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että "kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin käsitti meistä jokainen, että _se_ kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan, muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan. Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti. Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto, sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.
7.
KALEVALA-TUTKIMUKSIA
Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista. Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla, että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni hankkinut. Koska tutkielmani _Sampo, onnenrasia, eli yleinen myötäpäiväisyys_ yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.
Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi kummallisesta hirveän suuresta _vaskisesta vakasta_, jonka Kalevan miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua _Sammosta_, ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:
-- _Vakka_ se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, _vakasta_ minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen ja puhui sen _juuristakin_, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."
Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan _onnenrasia_ eli vakkanen. Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle _onnen rasiasta_. -- Kysyin minkälainen se oli.
-- En minä tiedä, vastasi hän, -- en minä ole sitä nähnyt, mutta äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta sillä _tehtiin onnea:_ vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se vastasi, mahtoiko äitikään tietää.
Kuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys, että se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten nimittäneekin, ja että sillä _tehtiin onnea_. Tämä käsitys vakiintui minussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset todistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.
Seuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen alkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja tutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin: että sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo lapsena selitetty. _Sampo_-kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta, olihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka antoi sille uutta virikettä.
Naapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä asuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan poikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden siten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen jatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä, se rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni. Kun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja sanoin:
-- Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?
-- Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.
-- Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja ajattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.
-- Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.
-- Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?
-- Senvuoksi kun _vakassakin_ on sammas.
-- Vakassa? Missä siinä sammas on?
-- Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on sampaaseen tehty.
-- En minä vieläkään käsitä.
Isä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani "tikun" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden ulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden sormen juurille. -- Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.
-- Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.
-- Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.
-- Miksi ei?
Laske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. -- Minä nauroin. Onko silläkin eroa?
-- On kai, että jatkos tulee _myötäpäiväinen_. Ei vakkaa ole ikinä tehty vastapäivään.
-- Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. -- Ehkäpä joku on tehnyt. Mahdoton sitä on tietää.
-- Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, -- sen olen aina kuullut, ettei se taida _vakkaa tehdä_, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole sitten enää _vakka_, vaan joku muu kampssu eli kalu. _Vakka_ on aina tehty _myötäpäivään_ ja tehdään niin vastakin.
Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin sisään.
_Sammas, sampo_, vaikka _sampaaseen_ tehty -- valtasivat ajatukseni ommellessani. _Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas, sampaaseen, sampo_. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden, että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha täti oli kertonut.
Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut sammon todella olleen olemassa -- niinkuin rakastettu kertojanikin oli uskonut.
Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262 oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo, Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle _tehden onnea_. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus, jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. _pyöreitä_ esineitä (kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle, muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai vastapäivään. Seula oli _sampaaseen_ tehty. _Kirja_ oli olevinaan _kirjokansi_. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli sen olevan kirjan, -- pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä -- sammas, myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.
Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888 sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia: ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.
Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen, ei ole ainoastaan ollut _onnea tuottava_, vaan että se kansan käsityksen mukaan on ollut _välttämätön_ ehto onnen saavuttamiseksi eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä asian käsitän.
_Noitarumpu_ oli vain pilkkanimi _onnenrasialle_ -- sammon jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä _myötäpäiväisyydestäkin_.
Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea. Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa, niin hän on oikea onnen helmalapsi.
Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen hameensa helman _vasemman_ olkansa yli. Hame muodosti kehän ja vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se _otti onnea_ ja suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.
Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä napitetaan vasemmalta oikealle: -- Mutta ei ryssät näy ymmärtävän asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.
-- Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy myötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se vastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee myrsky ja sade.
Muutamia vuosia sitten -- muistaakseni 1895 -- juttelin edellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa _onnen tekemisestä_. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja taika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko haltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki _tenhollista_. -- Kyllä maar _onnea_ onkin _tehty_, olen minä siitä kuullut. Mutta en tiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän, että huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. -- Niin sanotaan, vastasi hän, -- ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se silloin jo tulee, kun _kehä tulee eheäksi_. Joka kehällä on haltia.
Onkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä riippuvaa rattia. -- On kyllä silläkin, vastasi Saara, -- mutta se on vaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.
-- Ei suinkaan _sormuksen_ haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä kierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. -- Ei se iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan. En minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on, mutta _vihkisormuksen_, kyllä, kyllä se kumminkin joku _on_, koska se _voi_. -- Mitä se voi? kysyi emäntä. -- Voi se varjella vaimon, joka makaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka pahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä pyhitetty. -- Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän kuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin kuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy ympäri koko ihmisen. -- Koko ihmisen? -- Niin, siitä kohdasta, missä se on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.
-- Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?
-- Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, -- koska se on juoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se. Ja kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se juotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.
-- Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella lautakorkallakin on haltia.
-- On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara vakuuttavalla äänellä.
-- Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?
-- On se parempikin -- kun se vaan on oikein tehty.
-- Minkä vuoksi se parempi olisi?
-- Kun se on _kolmikulmainen_, niin kyllä se on parempi. Kehä ja kolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.
-- Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin Kaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. -- Katsos vanhoja peltoja, niin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri päivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety peltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven saran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt kokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran syrjään, että pelto _jäisi auki_ siitä ja tekisi kierron kiven ympäri yön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.
-- Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske häntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie silloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän sen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja sanoo: -- Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.
-- Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista tietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä suurempi kehä, sen parempi onni.
* * * * *
Riittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia käsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin liikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen runollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin. Sampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin taikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä pelkää "sanojen" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle. Vain antautumalla _uskovaksi_ kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa taikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut hyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin kuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan luonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen tutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta ilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani pyhästä kirjasta.
* * * * *
_Jumala_ ja _isänmaa_, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet pitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut melkein vuosisadan päästä päähän -- ihmeellisimmän vuosisadan isänmaani historiassa -- ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt ovat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen kiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön nämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän kestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.
YHDYSSIDE
Huminassa havumetsän, Kohinassa kuusosen, Suhinassa leyhän lehdon, Porinassa purosen
Minä mieluisimmin viihdyn, Siellä kuulen kuiskehen, Salakielen sanattoman, Vait, ma tiedän, tunnen sen.
Tiedän mitä metsä haastaa, Puron puheen käsitän. Mitä lehto lausuelee Sen mä sulle selitän.
Näinhän haastaa havumetsä, Näinhän lehto lausuvi: "Juuri mun on isänmaassa, josta neste nousevi.
Runko kasvaa korkeana, Latva leijuu ilmassa, Lintuparvi livertävä Sille kielii kilvassa.
Eloni on sulle suoja Hallan käydess' harmajan. Huoneen, lämmön, tuen tuoja Kuoltuani olla saan.
Ikinä en isänmaasta Eläissäni eriä, Minne menen, kunne kuljen, Henki, juuri tänne jää."
Puro näinhän puhelevi: "Vaikka pieni puro vaan, Kahden suuren veden välill' Yhdysside olla saan.
Isänmaata virvoitellen Kukan, ruohon kostutan. Lintu, eläin, ihminenkin Janonsa saa sammumaan."
-- -- --
Oi, jos juurtuisin kuin metsä Isänmaahan minäkin, Hyödyllinen kuni kuusi Kuoltuani vieläkin!
Jospa niinkuin puro oisin Yhdysside yhä vain: Viileä ja virvoittava, Elon kalliin kostuttain.
Silloin elänyt mä oisin, Varhainkin jos kuolisin -- Kyllä haudan mulle soisi Isänmaani kallihin.
Merikarvian Ylikylässä 28.7.1917
_M. R--K._
MUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68
1.
Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28 markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme matkalla Turkuun.
Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini. Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.
Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.
Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet -- aluksi kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan -- muuten ei leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa. Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin. Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi, vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.
Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.
Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille, kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.
-- Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa matonkappaletta takan edessä.
-- Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.
-- Mikä _matto?_ Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!
-- Oo vaiti, käski äiti.
Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän sanoi äkkiä varmalla äänellä:
-- Mutta se on peitto, onpa se peitto.
-- Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön pakina huvitti.