Part 33

Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä. Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja, ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä! Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet, karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati vaihtelua.

Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä -- kelpo ihminen mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin, hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa, kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu niinkin, että Jaakko saa _suunavauksenkin_, sillä olihan kotipolton aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.

Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin, mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa. Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä, karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena. Kylässä sanottiin hänestä yleensä: -- hän tietää enemmän kuin muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.

Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: -- Ei koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, -- Onko hän teille mitään velkaa, kyllä minä maksan?

Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta, kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin, ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.

* * * * *

Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.

Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia. Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän. Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, -- ja kalja väljähtyy. Olen siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.

-- Noissa isoissa tynnyreissä piti ruutia oleman, mutta santaa olikin näissä, eikä ruutia rahtuakaan.

-- Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.

-- Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen, joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta. Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun melkein kirkkomaalla -- kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia kerron.

-- Kuultu on.

-- Piispankin tarvis tappaa ja Pöytyän rovastin Ulvilan samalla tapaa kanssa unilukkarin.

-- Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan. Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia kaikista.

-- Kyll' frekkajakku sen tiesi, kun myllyn rakensi, että ryssä Turkuun riensi, joka limppua haukkasi.

-- Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi oven perässään kiinni.

Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä, leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen maantieloan väriä.

Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.

Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.

Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä kummeksuen katsellut.

-- Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin tekemään itselleni?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja liikuttamaan.

Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.

-- Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki -- kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen -- ja antanut sille -- Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän purskahti nauramaan.

Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.

-- No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän itsekseen. -- Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu päähän?

Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.

Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia päreitä kopan kylkiin.

-- Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.

-- Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?

Hän astui puhuessaan lähemmäksi. -- Hva je hade? sanoo ruotsalainen.

Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.

-- Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti kämmenellään hatun pohjaa, -- tuo mokoma kummitusritarin kypärikö teidät kuuroksi tekee?

Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä silitellen sitä kädellään.

-- Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. -- Jos se voisi puhua, olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki sanoisi: on puhuva.

Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.

-- Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. -- Mutta sen pitäisi kai oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun -- mutta minä en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa perää.

-- Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?

-- No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat tämän periä.

-- Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.

-- Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi isä tyynesti.

-- Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte koettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?

-- Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.

-- Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.

-- Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.

-- Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?

-- Se on _tenhottu_ ja siitä syystä se --

-- Tenhottu?

-- Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. -- Luulin minä jo sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. -- Sano!

Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin: eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan, ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan hukkaan puhua.

-- Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.

Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.

-- Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.

-- Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. -- Minua haluttaisi niin kuulla.

Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun sikseen tuli.

-- Ei tänä iltana enää, vastasi hän. -- Hämärtää jo, kummitusjutut eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste...

Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse. Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli lopulta hyvin harvinaiseksi.

Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.