Part 32

Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan, ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla oli siis nyt tuo hame yllään.

Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla -- hän oli näet äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen -- mutta mitä sen matkalla väliä oli!

-- Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, -- minä menen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein, tai mihinkä menemme odottamaan.

Tiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi taivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa ajatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli Kalle puolijuoksua takaisin.

-- Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, -- sillä kirkkoherra seisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.

Samalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.

Tiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä askelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet löivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan, että musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.

Kalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin eteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän ennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki seisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole kiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan, säälien heidän tunteitaan -- että tuommoisena hetkenä olisivat erehtyneet -- ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen. Kaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin kysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin sanoihin: -- minä otan sinut --, niin tuli pieni erehdys, sillä Kalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi vakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan --.

Tässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen Kallelle korvaan: -- Älä sano: -- juu otan, vaan sano perässä niinkuin kirkkoherrakin sanoo: -- minä otan sinut --

Sitten kaikki meni hyvin loppuun asti.

Kun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut, lähtivät he majataloonsa astumaan.

Siellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä vasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame kappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä ylöskäärittynä.

-- Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi hullua ihmistä, kun ei muista mitään. -- Ja Tiina oli vähällä itkeä.

-- Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.

-- Oi voi, voivotteli Tiina, -- kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa toki.

-- No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi edelleen emäntä.

-- On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo minä nyt itken.

-- Mutta sanokaa nyt kumminkin.

-- No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas -- kukapa sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä minä muusta!

-- Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja kuuli Tiinan vaikeroimisen, -- parempi onni on, kun on punainen hame, vaikka se huonompikin on kuin musta.

Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.

Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian jotenkin kylmästi.

-- Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, -- vaikkei sitä näkynyt, mitä se sitten tietäisi?

-- Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä. Sitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin olivat.

Ja siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan "rymylihäät" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä ollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.

III.

HÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT

Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.

1.

Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä. Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni, että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut, aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo "ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa, vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.

Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen, kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he _ottivat_ muka siten _onnea_. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä" ja niihin kuului Vappukin.

Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi samalla, niin sitä parempi.

-- Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea sotilas, -- ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla syrjätty hame olisi päässyt näkymään.

Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla ajavia tavarakuormia.

-- Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla, huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi hymyillen kätensä eteen.

-- Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: -- Saitpas vastapäivän, kaunis kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta. Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta ja sanoi:

-- Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön olan yli heitettyä hametta.

-- Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä? Päästä hihani ja anna minun mennä.

-- Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat -- perhana heidät tiesi mitä ne ovat -- puoliksi linnun lentimet ja puoliksi kalan kulkuneuvot.

-- Minä kun luulin -- sanoi tyttö nauraen. -- Seilit? tuota, purjeethan ne ovat venheessä.

-- Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia, luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.

-- En minä nyt torille -- minä juuri sieltä tulen. Päästä vain, hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.

-- Enkä päästä, mistä sinä olet?

-- Ikaalisten Rahkolasta.

-- Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?

-- Vappu.

-- Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet _Vappu!_

-- No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?

-- On, soma maar sekin on, _Jaakko_ se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika on Vapusta Jaakkoon?

-- Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.

-- Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.

-- Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.

Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.

-- Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, -- sillä kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.

-- En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa --

-- Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin väkisin.

-- Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa sekin on, kun väkisin viedään.

2.

Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee pontta ja päättäväisyyttä.

Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota, josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan kohtalosta.

Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen puheen mukaan ollut joskus _kaarssa_ eli merimerkki torpan huoneiden vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli _Höynäsistä_ (Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin" Kaasmannille. Mäen nimi _Skriikki_ eli huikkaus on muuttunut Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.

Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: -- Hän on hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset olivat tietävinään paremmin ja väittivät: -- mikä hänen on hätänä, _hän tietää enemmän kuin muut_.

Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys _tietämisestään_, sitä lienee nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.

* * * * *

-- Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.

-- Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja varoittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.

Tyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua eteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui ovesta tupaan laulaen:

-- Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen, Nyt hän on saattanut --

-- Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! -- Äidin ankara nuhde ja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä uunilattialle.

-- ryssät tänne.

jatkoi tyttönen hiljaa.

-- Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos ikkunasta, -- ryssä vie jäärän (pässin).

Vappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki, että kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä olalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu astui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman olkansa.

-- Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.

-- Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan ääreen.

-- Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, -- kyllä se sen tekee, kun tekee ja _tietää_. Hän _tietääkin_, sanovat kaikki, _enemmän kuin muut_.

Pontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa sotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen varmalla äänellä:

-- Etpäs voi kantaa.

Hämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä -- sanoja hän ei tietysti ymmärtänyt -- niin, että kädet höltyivät otteesta vai eikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos oli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden kosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta potkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki muutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.

Kasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten kumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun remahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti oinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan tiellä mennessä.

Nauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.

Tässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta. Hameen heittäminen yli olan perustui _kehän taikaan_ ja _yleiseen myötäpäiväisyyteen_. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan, käy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana tenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä länteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden on vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: "oikea ulos antaa, vasen vastaan ottaa." Vai luuletteko sen vain perustuvan siihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei, syvempi pohja ja perustus siinä on.

Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma. Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset hymyilivät keskenään hänen tempulleen: -- hän menee nyt jotakin hakemaan, näetkös, hame on taas olalla... Kerrankin kuulin erään miehen sanovan vaimolleen: -- Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei annettaisi jauhoja -- niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa -- silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo vastasi: -- Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska meillä on. Molemmat hymyilivät.

Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi, että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen -- olihan sillä haltija, joka kehällä oli haltijansa -- pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea. Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut, kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän puolelta sivuitse!

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi. Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi. Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.

Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.

-- Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.

Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta. Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. -- Ei sitä liiaksi rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.

Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.

-- Missä varsa on? huudahti äiti. -- Sano jo!

-- Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella äänellä.

-- Näitkö heidän ottavan sen?

-- En. Sitä en nähnyt, mutta --

-- Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.

-- Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.

-- Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. -- Sano, joko ne ovat matkalla ja minnepäin?

-- Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena. Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä nyt enää takaisin tule.

Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti ovesta.

-- Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin --

-- Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.

Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat, jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan. Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.

Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä venäläistä sotajoukkoa -- sitä hän ajatteli vähemmän -- vaan siksi, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. -- Voi, jos ne sen jo ovat vieneet! Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!

Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä karjalaisiakin.

Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He haastelivat hänen tulostaan.

-- A, mutsu?

-- Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!

-- Ka suitset silläh!

-- A, senkih hörppäkorva!

Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.

Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.

Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: _hän tietää enemmän kuin muut_ --

Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.

Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon, hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian kirkonkylän jokiluodossa eli _Holmassa_. Nähtävästi tämä kuormasto kuului hänen joukoilleen.

* * * * *