Part 30

-- Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon, niin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä matka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä kiusaatte!

-- Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä matka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo kylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa hänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.

-- Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin -- hän on melkein naapurista.

-- Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan, ei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria kauppoja.

-- Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella, kun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.

-- Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä ostatte ja mene matkaanne?

-- En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla toinen niinkuin toinenkin.

-- Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio mihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin otan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän matkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä tässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.

-- Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, -- mutta kyllä tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.

-- En minä mihinkään osaa, minä olen outo.

-- Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat luistamaan.

-- Niin, sanoin minä, -- aloitetaan nyt heti ne _suuret kaupat;_ mitä nyt ensiksi otan esiin?

Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.

-- En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa mennä.

Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan käskevä.

-- En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän tyynesti, -- enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.

-- Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun tarvitsekaan uskoa.

-- Ole uskomatta sitten.

-- Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet taaskin toisaalle, -- näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko. Tehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin, onpa teillä hyvä kuulo.

-- En _minä_ tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. -- Te pysäytitte hänet tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän kanssanne.

-- Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että kamarissa tuolla on joku, en _minä_ sitä sanonut. Ja samoin väititte, että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut. Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

-- Olette te valehdellut, huusi hän, -- aina te valehtelette! Itse tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

-- Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä kiusaa, sanoi ukko taaskin, -- taikka jos et mitään osta, niin lähde pois.

-- Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto ja astui lähemmäksi häntä. -- Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa, ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

-- Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta; ainoastaan silmät leimahtivat. -- Pysy rauhassa, taikka sinun käy huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas värähtäen pois käteni.

-- Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta, -- joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy _ahtaasti_, niinkuin äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli ilkeää.

-- Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin kiinni laatikkoa sivusta.

-- Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin; minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli nauravinaan.

-- Ette _tule_ tälle puolelle! sanoin.

-- Mitä sinä _siellä_ teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. -- Jos et vain ole rauhassa, niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

-- Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

-- Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän. Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. -- Kaappi ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme, jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

-- Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, -- minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän olisi uskonut myöhästyneensä.

-- Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; -- kyllä ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

-- Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

-- Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

-- Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

-- Ei, työmies vaan.

-- Minkä tähden häntä odotatte?

-- Minulla on hänelle vähän sanomista.

-- Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

-- Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

-- Jaa mitäkö? huusi hän. -- Te aiotte puhua minusta.

-- Eikö teistä puhua saisi?

-- Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja parjauksia.

-- En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan teille tiliä tekemään sanoistani.

-- Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

-- Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko taaskin.

-- Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

-- Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

-- Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen keskenään; he menivät leipomatupaan.

-- Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä, miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään. Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

-- Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin luukun alas, niin että se paukahti.

-- Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja astuen askeleen eteenpäin. -- Mitä _sinä_ häntä komennat? Mitä sinä käsket täällä, ja tietä _häneltä_ suljet?

-- Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

-- Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule pois sinä siitä.

-- Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

-- Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut koulupoika.

-- Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun kääntyen; -- kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

-- Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi. Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään, koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat sanoivat: -- Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan. Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

-- Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. -- Joko käskitte hänen tulla?

-- Jo.

-- Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

-- Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

-- Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli? Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.

-- No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. -- Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: -- Minä lähden heti pois.

-- Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

-- Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

-- Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

-- Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. -- Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

-- Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?

-- En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.

-- Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan -- niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.

-- Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, -- minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

-- Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

-- Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. -- Kuka sinusta pilkkaa tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

-- Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen minulle, -- te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä, kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

-- Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, -- tänä iltana katsoa kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

-- Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille puolelle.

-- No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat tanssivat tulista vauhtia ohitse.

-- Ei kelpaa, huudahdin minä, -- ei siinä mitään ehdi näkemään. Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

-- Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, -- olkaa hyvä ja sanokaa.

-- Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

-- Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.

-- Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, -- kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.

-- Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.

-- Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, -- kun se oli niin pitkäkin.

-- Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, -- silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

-- Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, -- se oli hullu.

-- Ei se hullu ollut, väitti ukko, -- se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

-- Oli se hullu, toisti Jaska, -- kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?

-- Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

-- Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, -- en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.

-- Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

-- Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

-- Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, -- kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

-- Mutta se oli paha, sanoi Jaska, -- kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. -- Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, -- kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.

-- Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

-- Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, -- se kannu on tuolla eteisessä.

-- Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, -- näytätte niin alakuloiselta?

-- En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.

-- Minun tähteni...

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.

-- Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

-- Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.

-- En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin... Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

-- Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle, minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

-- No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, -- antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään, kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.