Part 3

Kysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun olin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen sisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon asioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla jälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia aiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti aluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli oli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja. Käytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli halvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran kirjoittanut "Veitikka"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille, kun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä "Rikka", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa ollessani kirjoittelin joskus "Amerikan suomalaiseen lehteen". Sitä toimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen siirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut siitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä "Rikka". [Myöhemmin käytin nim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi, muutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]

Palattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi "Sepän mäellä", pienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada yöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli eristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa, jonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten parissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja toivorikkaana -- Inkeri oli silloin työn alla -- vaikka sade-ilmalla paperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi erään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että minun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva vesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on ollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut kaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin, on kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea odottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei ollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen edelleen. -- Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra, ja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa huoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan sepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun astuessani sisään. -- Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän oli hetken vaiti. -- Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän vihdoin. -- Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski minun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse tehdä, vaan läksi kylään.

-- Älkää sitä surko, sanoin hänelle. -- Kyllä tämä asia hyväksi kääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä, ajatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi vaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En liikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni puolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki minua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja. Kauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön opettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta ensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua ottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä minun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo, joka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei koskaan unohtanut tapausta.

Käsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki oli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan muistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin "Kamala hetki." Molemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä, jota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio). Asuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa "kotimiehenä", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi puolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi minulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan pellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan kyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli ruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven kirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä ollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli ikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta on viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle ja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen. Rakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä. Rakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa. Mutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen Sälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60 mk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan Elgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla. Siitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja pariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun sitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin olin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja sain vielä paljon enemmänkin.

Muutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897. Seuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani ympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne eivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.

6.

VALTIOLLISIA HARRASTUKSIA

Huomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin puolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut isänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta joka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa työhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi sivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut pelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka minut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin tottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana. Mainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian suomenmielisiin johtajiin _Aleksandra Gripenbergiin_ ja _Hilda Käkikoskeen_ ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin siirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.

Mainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi laimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja hänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin niin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä, etten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska tapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin yksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui kruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.

Juhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli jumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää liikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle. Koko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.

Kello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi mieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta mennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava historiallinen käänne toisi mukanaan.

Noustuani ylös sanoin itselleni: -- menen kysymään Herralta.

Raamattu oli pöydällä. Menin avaamaan sen. Se aukesi Danielin kirjan toisen luvun kohdalta ja peukalon kohdalle sattui säkeistö:

-- Hän muuttaa ajat ja hetket; Hän syöksee kuninkaat valtaistuimilta ja asettaa ne sinne jälleen. Hän antaa viisaille heidän viisautensa ja ymmärtäväisille heidän ymmärryksensä.

Säpsähdin tätä sanaa. Sellaistako siis olisi odotettavissa! Suljin raamatun. Minun täytyi kuin Gideonin pyytää uutta vastausta, muutin kättäni alemmaksi ja aukaisin raamatun uudestaan. Se aukesi samasta kohdasta, mutta 23. säkeistön kohdalta:

-- Minä kiitän ja ylistän Sinua isieni Jumala, että olet suonut minulle viisautta ja väkevyyttä ja ilmoittanut meille sen, mitä olemme sinulta anoneet, se on kuninkaan asian olet meille ilmoittanut.

Nyt en enää epäillyt Jumalan vastausta. Valvoin vuoteessa koko yön. Mieleni oli rauhaton ja masennuksissa.

Kello 9 seuraavana aamuna menin pappilaan puhuakseni kirkkoherra Hemanin kanssa. Hän ymmärsi heti, että minulla oli jotain sydämellä. Kun hän oli kuullut kertomukseni, sanoi hän: -- Minä kirjoitan tämän muistiin. Se on todella ihmeellistä. Kyllä sillä on joku tarkoitus. Hän otti vanhan kirkonkirjan ja merkitsi sen marginaaliin eli reunatilaan tapauksen sanoen: -- On tapana kirjoittaa vanhoihin kirkonkirjoihin sellaista, mikä tahdotaan säilyttää salaisessa, varmassa tallessa.

Muutamia päiviä myöhemmin kertoivat sanomalehdet kruunajaispäivän juhlallisuuksista vanhassa keisarikaupungissa. Tummana varjona leijaili kaiken loiston ja komeuden yllä kuvaus joukkosurmasta Hodinin kentällä.

Menin taas pappilaan. -- Olette jo lukenut lehdistä? sanoi kirkkoherra minun astuessani sisään. Kun vastasin myöntävästi tähän, lisäsi hän: -- Ja muistanut _Ludvig XVI:n ja Mari Antoinetten kohtaloa_... Jumala varjelkoon hallitsijaa ja kansaa.

Vuosi 1898 oli jo melkein loppuun eletty. Silloiset valtiopäivät oli lopetettu ja edustajat saivat lähteä kotiinsa joulujuhlaa viettämään.

Joulun aikana ja varsinkin tammikuulla (1899), alkoi maaseuduilla ahkerasti kulkea karjalaisia laukkureita, joilla nyt oli vapaa oikeus käydä kauppaa Suomessa. Niinikään tulvi tänne tattareita joukoittain. Nämä kaupustelijat kertoivat kansalle Venäjän rahvaan onnellisesta elämästä Venäjän lain turvissa. Ja monikin kuunteli huvikseen noita juttuja. Kansamme valtiollinen näköpiiri oli silloin vielä ylen rajoitettu.

Sitten yllätti meidät helmikuulla 1899 ns. _"Helmikuun manifesti"_. Tämä kylmä suihku pani Suomen kansan hieromaan unet silmistään.

Valtiopäiviä oli nyt jatkettava ja maan isät matkustivat kylissä ottaen selkoa kansan tarpeista ja toivomuksista, niitä valtiopäivillä esittääkseen. Silloinhan oli vielä nelisäätyiset valtiopäivät.

Rovastimme täällä Merikarvialla, G. A. Heman vainaja, joka myöskin silloin oli valtiopäivämiehenä, kuulutti kirkossa sunnuntaina ennen Helsinkiin lähtöään, että jos joku vielä haluaisi esittää jonkun pyynnön valtiopäiville, niin hän voisi tulla pappilaan klo 9 illalla, kun rovasti oli palannut kyliin tekemältään kiertomatkalta. Hänen piti näet varhain aamulla lähteä Helsinkiin.

* * * * *

Istuin yksin huoneessani. Ulkona oli niin tuima lumituisku, ettei kukaan avannut oveani. Siihen olinkin tyytyväinen, sillä halusin miettiä rauhassa. Luin sanomalehdestä uutisen joka jännitti mieltäni ja teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Se kertoi kenraalikuvernööri Bobrikoffin sähköttäneen ulkomaille, että Suomen kansa oli tyytyväisesti ja ilman mitään mielenilmaisuja ottanut vastaan tuon _historiallisen manifestin_. Bobrikoff ei tuntenut sorrettavaansa, ei edes pääkaupunkia, jossa kaduilla oli niin rauhallista, melkein uhkaavan hiljaista, mutta jossa valvottiin joka kodissa maan huolia pohtien. Ei tuntenut sortajamme suomalaisen hitaasti kuumenevaa sisua. Ei aavistanut, miten löi levottoman rajusti ahdistetun kansan sydän, miten se kokosi voimaansa ensin passiiviseen, sitten aktiiviseenkin vastarintaan. Jokin salainen yhteisvaisto vaati minuakin avutonta yksinäistä kansannaista, ryhtymään toimenpiteisiin yleisen mielien painostuksen keventämiseksi ja ilmaisemiseksi. Mutta miten? Mietin sitä koko pitkän iltakauden.

Illalla yhdeksättä käydessä lähdin pappilaan. Siellä seisoi hevonen portilla, tukko heiniä edessä. Reen vieressä puuhaili mies, pudistellen lumisia rekivaatteita. Se oli rovastin kyyditsijä. Hetki sitten oli tämä saapunut kotiin. Kiiruhdin sisään.

Tervehdykseeni vastatessaan sanoi rovasti:

-- Teillä on varmaan jokin asia valtiopäiville esitettävänä, tuskinpa muuten näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla olisitte tullutkaan.

-- On minulla asia, sen sain tänään lehdestä...

Puhuimme sitten siitä vähän.

-- Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta _suuresta adressista?_ kiiruhdin kysymään.

-- Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida saada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen kansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja jos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy rahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.

-- Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää? (Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)

-- Saa kyllä nainenkin. Miksei.

Nousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:

-- Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että pyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen kansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta hallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.

-- Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. -- Kyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko sen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä tiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan allekirjoittaa.

-- Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?

-- Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti julkaisemaan uutisen.

-- Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai siellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?

-- On kyllä. Mitä sitten?

-- Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään tieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja samalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin adressi on allekirjoitettu koko maassa.

-- Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja asia siten pysyy salassa?

-- Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?

-- On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä miehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.

-- Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat isänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka eivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian onnistuminen Jumalan haltuun.

-- Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo. Tuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja otettaneenko adressi vastaankaan...

-- En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme suuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen tuo vastaan tai ei.

-- En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.

-- Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun Bobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat ne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin nähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen valheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.

-- Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää mihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu, mutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan asuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.

-- Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa, voivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää niille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten yhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa kansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä saapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle. Samalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi tahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja hyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle yrityksellemme.

* * * * *

Adressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen silloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.

Salaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin toimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen ja Venäjän alamainen, tunnettu _Ville_ nimellä. Koko vasta-adressin homma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.

Suuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan pelotella ostajia: -- Menkää nyt, sanoi hän, -- ja piirtäkää nimenne sen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.

Ihmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat epäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta. Tämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus oli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin pian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla kuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut Helsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu sanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli pantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi. Hän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa pakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko adressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan, että ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan katunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi vielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä vastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että hän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt, ehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei minua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää ehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa tässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni olisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?

Olin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani ja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun kirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten ehtisi nyt. -- Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi eukko, -- istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt, kuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on kudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun estelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin hänestä.

Ajattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain "Satakuntaan", jota lehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään. Käsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan määkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.

Tiesin, että minä kansannaisena -- joka käsittää isänmaansa valtiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen rohkenee niihin koskettaa, -- myöskin olin täysin oikeutettu sen tekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?

-- On parasta, ajattelin, -- että luen jonkun psalmin; se viihdyttää mieltäni, nyt en voi mitään ajatella.

Panin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan. Se rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei tarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan Turun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.

Tavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys tietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä, että kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko adressin takana todellakin _kansan ääni?_ Kerroin lyhyesti, että Ville-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista, jopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan en maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi seurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan puhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää agiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.

Lopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että kenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin monet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta, ennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos olisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se olisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta hallitsijaansa kohtaan.

Konseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon. Oli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki kello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne ja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: -- Kirjeenne lähtee nyt heti matkaan.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli "Nya Pressenissä" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut toivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko maassa. Toisena päivänä toi posti "Suomettaren", jossa oli käännös siitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet ottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla viikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.

Kun Ville-kauppias oli "Satakunnasta" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän siitä ja kirjoitti pitkän "Vastine"-nimisen puolustuskirjeen lehteen. "Suomettareen" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.

Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä, sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi ei olisi tietänytkin.

Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille) nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen jättäen ainoastaan "arvonimen" _En folkets kvinna (kansannainen)_, joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin tietoon.

Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta. Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon päivät.

Ehkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun, johon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä ennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen kirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.

* * * * *

Oli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen ja naputti ovelle.

Avasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli juossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.

-- Älkää pelästykö, sanoi hän, -- minulle puhui juuri ruununvouti Porista. Hän kysyi: -- tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut kenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? -- Tunnen kyllä, vastasin. -- Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi santarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet Porista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti sähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän arvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. -- Olen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.