Part 29

Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.

-- Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, -- kun tuossa on rautaakin?

-- En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan ulkona.

Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.

-- Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle, -- tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni... Kyllä te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean. Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö, yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.

Hän kurkisti kamariin.

-- Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.

-- Patruunan sänkykamari.

-- Mihin tuo ovi vie?

-- Eteiseen.

-- Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei suinkaan?

-- Ei sanota.

-- Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta. Ja tuokin ovi on telkeessä.

-- Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää auki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.

-- Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan vievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.

-- Antakaa olla, sanoin tyynesti, -- joku voi tulla milloin tahansa ja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.

-- Minä suljen sen jos tahdon.

Hän astui oven luo ja pani sen hakaan.

-- Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan. Ovi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona näin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri kylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.

-- Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin se tapahtuu.

Hän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun luo ja väänsi sydäntä alemmaksi.

-- Antakaa lampun olla! huusin minä -- näettekö, maalarin ikkunassa on taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi on vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo suljettavan.

-- Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.

Hän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja päättävämmältä.

-- Siinä on äiti ja yksi pojista.

-- Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, -- ne ovat vähäisiä molemmat.

-- Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa palmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas ihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa. Näettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne? Vääntäkää heti tuli ylös!

-- No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen ylös sydämen, -- saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää, se akka?

-- Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.

-- Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt jo saakin pyhäksi puodin sulkea.

Hän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi sitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin kuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.

-- Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, -- ja jos suljette nyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan, ettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun tekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi kaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.

-- Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on suljettu.

-- Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko molemmin puolin.

-- Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.

-- Näkee, puolivälistä pihaa jo.

-- No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. -- Mutta taitaa ollakin paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän sittenkin saan.

Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.

-- Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.

Poika lähti samassa ikkunasta.

-- Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä. Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin odottaa pahinta.

-- Ahah, sanoi hän naurahtaen -- jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.

Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.

Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.

-- Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka jos siellä olisi joku ulkonakin.

Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan, ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen, vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä. Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään, lopetti hän:

-- Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, -- sillä tämä vinoveräjäkin kääntyisi.

-- Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.

-- Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt minua koko illan, mutta... mutta... ventta, ventta korven norven, ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.

-- En.

-- Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta. Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut katua, mutta samapa sekin.

Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi oli tiellä.

Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.

Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.

-- Seisokaa paikallanne, huusi hän, -- koettakaapa liikkua siitä tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee? Jopa nyt p--u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä muutenkin on.

Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.

Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen -- tunsin etten kauan kestäisi -- epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.

Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut sielustani.

-- Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.

Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.

-- Ei mitään. Hän astui takaisin.

Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas toiselle puolelle.

-- Hiljaa, huusin minä, -- joku tulee!

Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän sielun kuin ruumiin korvilla -- en ole milloinkaan voinut selvittää sitä -- niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa kuin kuuloa; minä vain tiesin _varmasti_, että joku tuli. Olin melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.

Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.

-- Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi minunkin kuuleman.

-- Eipäs, kuunnelkaahan!

Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.

-- Totta tuhannen... te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos vain ehtisin...

-- Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos, ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.

Askeleet tulivat lähemmäksi.

-- Mikä se on?

Hän katsoi kysyvästi minuun.

-- Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.

-- Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa, vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.

Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.

Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun sanoen:

-- Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja teki sen.

-- Älkää sulkeko, huusin minä.

-- En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!

Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.

-- Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.

-- Suu kiinni! ärjäisi hän.

-- Ei!

Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.

-- P--kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, -- kun minun juuri piti... Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. -- Hiljaa! minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret kaupat.

Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.

-- Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, -- ja apua telkeestäkin on. Hän astui ovelle ja kuunteli.

Sieluni huusi palavasti apua.

Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan. Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.

-- Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, -- pitäkää nyt suunne kiinni, jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven. Mutta jos huudatte, on se _viimeinen hetkenne_... Ei minun kanssani leikitellä, olen minä _semmoinen_ mies. Muistakaa se! Nyt sen kuulitte.

Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni. Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken huutaisikaan.

Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.

Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.

-- Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.

Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja sanoi hampaitaan kiristellen:

-- Tukitteko suunne, taikka minä _raivostun_, ja silloin saatte nähdä, miten teidän käy!

Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä kohti.

Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli hirveä. Hän oli kamala kiukusta.

-- Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti siihen, -- en minä pahaa tarkoita.

-- Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, -- hän muutti äkkiä äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, -- pitäkää nyt järki päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta jos ette... niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin. Haka on luja.

Valitkaa!

Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän kiillon.

Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen esittäessään tuota kurjaa jakamista -- jos se muuten oli todelliseksi aiottukaan --, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.

-- Vaiti! vastasin siis tyynesti. -- Luulisin teidänkin ymmärtävän sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.

Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.

-- Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. -- Ei avain liiku, onko se salvassa?

Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.

-- On, huusin minä, -- ja haassakin! Täällä on eräs mies sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö oven taa, kyllä se avataan.

-- Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.

-- Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on tuolla, ja ettei ole muita lähellä... sanoi heittiö.

Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi ryhtynyt väkivaltaan.

-- Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, -- ei tänään ole monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian kotiin.

Nähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin myymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.

Ovessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin ja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä syrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt ostajia niinkuin tänäänkin -- niin voi myyjä sulkea oven ja mennä sisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli ostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo tai lapset sanomaan myyjälle.

Kulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:

-- Soittakaa kovaa!

-- Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. -- Mitä minä soitan? Kulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.

Mies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.

-- No tulinen... kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa käskitte? Sanokaa!

-- Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin minä nyt antaa hänelle käskyn.

-- Uskaltakaapa!

-- Kuunnellaan.

Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin vaimon sanovan jotakin.

-- Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, -- mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan, eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.

Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.

-- Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.

-- Ei, ei, huusin minä, -- kyllä tämä avataan.

Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.

-- Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan apua. Näette, että rohkenen huutaa. -- Kyllä hän pian menee, kun saa kauppansa, lisäsin tyynesti.

Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani tositarkoituksella sanotuiksi.

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.

Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani, sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!

Ovi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen ukko.

-- Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja mitaten häntä silmillään.

-- Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, -- ja panimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon kauppaa.

-- Ei se ole tosi, väitin minä, -- kielsin minä teitä sulkemasta, ettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo olette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.

Tahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.

-- Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen minuun. -- Mitä te sitä kiellätte?

-- Minäkö?!

-- Niin juuri te!

Ukko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen seisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.

-- Kuulin minäkin, sanoi hän, -- että te huusitte ja kielsitte sulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?

-- Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi nauraen, -- vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita käsittävät! Hih hih hih.

-- Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!

Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.

-- Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.

Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.

-- Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, -- tahdotkos?

-- Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti, työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan kulkuria silmiin. -- Luuletko että minä sinua _pelkään?_

Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta, osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.

Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi, josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.

Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.

-- Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha mies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; -- minä olen hyvä mies, minä, vaikka vähän kiivas.

-- Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun kääntyen, -- ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on paha ilma.

-- Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä, joka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; -- vaari on vain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.

-- Kyllä minä odotan, sanoi ukko.

-- Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.

-- Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. -- Pidä pienempää suuta.

-- Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen ukkoon.

Hän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti sokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen katseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman kohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi ollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin punnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta lähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.

-- Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja astuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka oli sokerilaatikon vieressä.

-- Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.

-- Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta jättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:

-- Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.

-- Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.

-- Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni ukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin paperiliuskasta kivertänyt.

-- En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. -- Mitä sen nuuskan kanssa nyt aikaa kulutatte?

Menin antamaan nuuskaa ukolle.

Nyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves siitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle ensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin myymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten tärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi anastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt oli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona oli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon lähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.

Olen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin hänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle merkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta, ja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani eikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän sanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa ukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle katsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi samoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään. Näin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut pyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten olisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä palasin sitten entiselle paikalleni.

Kulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen sormensa leikkivät pöydällä.

Sidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli sokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja laatikon kiinni.

-- Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni laatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen näköisenä.

-- Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.