Part 28

-- Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, -- mutta ette vastaa kumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän matkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.

-- En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.

-- Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt _enää_ vastaa.

Hän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko tuo rahaa? ajattelin.

-- Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.

-- Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli, jota äsken luitte?

Hän nauraa kihnutti.

-- Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen tiedättekin!

-- No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän hyvänlaisesti. -- Paljonko sitä on sitten?

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.

Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun avomielisyydestäni.

-- Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.

-- On kyllä... Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?

Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.

-- Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. -- Mutta, lisäsin, -- ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.

-- Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. -- Te valehtelette, lisäsi hän heti, -- ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin mahdu niin paljon hopearahaa.

-- Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.

-- No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen... Mutta enpä minä nähnyt mitään seteleitä pöydällä.

-- Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.

-- No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä sanotte?

-- Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?

Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään -- sillä olisivatpa nuo olleet sopivia rahoja käytettäviksi -- mutta näytti myöskin kuin olisi hän alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.

-- Seitsemänsataa neljäkymmentä...? sanoi hän siis tuttavallisesti ja vieläkin kysyvästi.

--... Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.

-- Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja pennilleen lueta.

-- Tiedän. Valmis vaikka valaan.

-- Vai valaan valmis.

-- Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin ovat.

-- Vai ovat ne kirjassakin... Mistä ne pennit sinne tulevat?

-- Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.

Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:

-- Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.

Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä, ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan markan setelitukun ilmoittaminen.

Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi, ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan, sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty summa ehkä tyydyttäisi hänet.

-- Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, -- tekee nyt kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi, tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä kahdeksankymmentäviisi.

-- Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä teen suuria kauppoja vielä.

-- Mitä tahdotte.

-- Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti mies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole mikään paha. Uskotteko _sen_?

Hän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä mukaillen.

-- Uskon mielelläni.

Hän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä penneissä sekaisin, useampaan kertaan.

Kummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä kuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa. Sitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin vankilasta karanneelta.

Aloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli huomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale jo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa joka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua täälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että hän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin aikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja likaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen löytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut eikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.

-- Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?

Hänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin vilkaisi minuun.

-- Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ei mitään, muuten vain kysyn.

-- Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?

-- Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole viitsinyt sitä kauan kuljettaa.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:

-- Syksystä asti.

En suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut. Paremmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän. Oliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä avannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut hänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä, jossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut sitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan ettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli pätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta esiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta silloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.

-- Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.

-- Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti taaskin.

-- Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta ehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut oikein.

Näin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.

-- Enhän mää pohjolaist' puhu.

-- Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.

-- Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.

-- Niin olen.

Vähän taaskin mietittyään hän sanoi:

-- Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä mistä olen, minulla on puhtaat kirjat.

Siihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin muualta kuin mistä hän sanoi; ja "kirjojen" laita voi olla niin ja näin.

Hän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja kuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan ulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi ennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia aikoi.

Nyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani tuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän kauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja nyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä saanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko sydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että tämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan ikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana salakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.

Hän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.

Minä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut teeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.

-- Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan, josta hän koetti kurkistaa kamariin.

-- Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.

-- Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään hammastensa välitse, -- kun juuri äsken hankitte saattaa minut...

-- Mitä tekemään?

-- Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.

-- Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan; voitte te uskoa, ettei ole.

Loin nopean silmäyksen kamariin.

-- Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte ja nyökkäätte. Kyllä minä _näin_, vaikka luulitte, etten näkisi, kun seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä on.

Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.

-- Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin? Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen, sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.

-- Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä on ihminen.

-- No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole, mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, -- ja menette matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.

-- Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en mene kiusallakaan ennen pois.

-- Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. -- Eikö se kehtaa silmiänsä näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.

-- Ei se tule teidän käskystänne.

-- Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.

-- Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on, niin siellä _kumminkin on_.

-- Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.

Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.

-- Pysykää siellä! sanoin ankarasti.

-- Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.

-- Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. -- Jos siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne...

Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa, jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela liikkeissäni, ja aioin yrittää.

Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.

-- Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin vakavasti.

Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt, joka voisi tulla avukseni.

-- No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. -- Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa; olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.

-- Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko siellä kukaan vai ei.

-- Mikä on, ettette sano sitä?

-- Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei koske teitä.

-- Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa se minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte; minä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano sitä. Ha, ha, hah.

-- Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin myymäpaikassa, että outo _luulee_, ettei ole ketään lähellä.

-- Mitä? ärjäisi hän

-- Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.

-- Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!

-- Minkä vuoksi?

Hän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.

-- Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi, minä myisin mielelläni?

-- Kyllä minä vielä _ostan_, sanoi hän vihaisesti, -- enemmän kuin luulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias mies. Hän nauroi. -- Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai nainen, se teidän vieraanne.

-- Lapsia noin houkutellaan.

-- Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen, sanoi hän matalammin, -- koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.

-- Vai niin! sanoin ivallisesti. -- Mutta voisi mies ajatella niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano, että niin on, ainoastaan että _voisi_ niin olla.

-- Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, -- ei hän tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

-- Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?

-- Ne ovat lapsia.

-- Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.

-- Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.

-- Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?

-- Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin sisus.

-- En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne vain sekin.

-- Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä väittäisin, jos ei niin olisi?

-- Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee. Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.

Hän kääntyi taaskin ikkunalle.

Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.

Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.

Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.

Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.

Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia, lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia, mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa, kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin. Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan patterin.

Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.

-- Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.

-- Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti, vieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin lauhdutellen.

-- Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.

-- Aukon?

-- Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä toisella puolella?

Katsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt aukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko varjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa hiljaaliikkumisessani.

Nyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein osaisin sanani laskea.

-- Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän tiesikin jo ennakolta, että niin oli.

-- Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?

-- Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut käsittävinäni hänen kysymystään.

-- Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.

-- Mitä aikeita?

-- Tahdotte koputtaa seinään... Mutta kun miehet ovat kaikki poissa...?

-- _Jaska_ on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille asiaa.

Asia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää, jossa oli vähemmän siirrettävää.

-- Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa lapsille antaa, vaikka _isät_ ovat _poissa_.

-- En minä ole valehdellut, eihän _Jaskalla_ lapsia ole, hän on naimaton.

-- Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että _kaikki_ miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti, onko hän siellä vai ei, jos haluatte.

-- Miten?

-- Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on siellä.

Oikaisin kättäni sinnepäin.

-- Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.

-- Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte minua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän...

-- En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää rauhassa!

-- Olkoon sitten siellä.

-- Mikä se on, se Jaska?

-- Se on entinen sotamies.

-- Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, -- joku vanha rahjus.

-- Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja on kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä on. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta päin kotoisin ja voisi tuntea teidät.

-- Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään koputtaa.

-- Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua? Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.

-- Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p--le vie, ison aikaa, huudahti hän; -- kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on telkeessä sisältä.

-- Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.

-- Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?

-- Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.

Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että sen pitäisi juuri olla _vieras_ henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti ajatukseni.

-- No niin, sanoi hän taaskin, -- mutta se on sittenkin valhe; ei niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.

-- Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, -- ja paljon enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä maailma hukassa olisi.

-- No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, -- kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.

Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:

-- Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä nainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?

-- Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.

-- Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää paikkani -- hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret -- ja että hän voi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.

-- Mutta yksinäisessä paikassa...

-- Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää puoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona, mitä minulla olisi pelättävää?

-- No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka sanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies jotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein tunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani auki.

-- Ehkäpä hän on pannut maata.

-- Missä sänky on?

-- Tässä nurkassa.

-- Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa, kyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.

-- Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.

-- Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt edes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.

-- Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa puhettanne.

-- Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin puhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: -- Te vain koetatte eksyttää minua.

-- Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni sinne päin.

-- Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään, sanoi hän matalammin, -- taikka...

-- Taikka mitä?

-- Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä tähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.

-- En minä liiku paikaltani tästä.

-- No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään, kun minä kuuntelen.

Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren jatkoi:

-- Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle, mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto, ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

-- Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen, voiton hymy huulillaan, -- ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä, eikä minullakaan huono kuulo ollut.

-- Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

-- Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.

Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä kävinhän siten jyrkästi asiaan.

-- Niin ovat.

Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.

Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.

-- Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten kysymykseensä. -- Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.

Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi syvemmälle.

-- Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. -- Sitäpaitsi saa noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.