Part 27

-- Eikö niitä kahdeksalla saa?

-- Ei.

-- Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. -- Pankaa ne tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on. Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä...

Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin, ja kuunteli.

-- Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä niitä akkoja puhuttelemaan.

Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.

-- Lukekaa nyt neulat!

-- Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne myydään aina lukematta.

-- Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä semmoista tehdään, ne pitää lukea.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä; minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.

-- Ei, ärjyi hän, -- _teidän_ ne pitää lukea, ei ole minun asiani niitä lukea, se on _teidän_ tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.

Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi kämmenellään siihen niin että kajahti.

-- Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.

Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle. Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.

-- Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, -- mutta minä tahdon vain rehtiä.

Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.

Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella, niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin tarkasti varani, ajattelin.

Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa yläruumiillaan olisi lähennyt minua. -- Kuusi, seitsemän, kahdeksan, jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. -- Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?

Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli kuin hyökkäykseen valmis. -- Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina. Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas, kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota! Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun demonin.

En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani. Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.

Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti... Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka jäseneni vapisi.

Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.

Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos Jumalalle ja rukous avusta edelleen.

Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen hämmennyksensä ja pettymyksensä.

-- Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.

-- Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.

Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.

-- Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, -- kuin olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille tuli kesken neulojen lukemisen, häh?

Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.

-- Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.

-- No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.

Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin, että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.

-- Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.

-- Ei, minä luen sen kädessäni.

-- Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.

-- En minä lue sitä siinä.

-- Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.

-- Ei!

Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin kalliisti myydä henkeni.

-- Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa niitä luetuksi.

Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.

-- Näettekö, etten vapise!

Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.

-- No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?

-- Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä luin neulat.

-- En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa lukenut, huusi hän.

-- Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken tarjosinkin.

Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.

-- En minä usko teitä, räyhäsi hän, -- ei minun tarvitse uskoa, se voi olla vajaa.

Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.

-- Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi, mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.

-- En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä vain, huusi hän.

-- Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.

Käännyin laskemaan pois niitä.

-- Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?

-- Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.

Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan varomattomampi.

-- Hiljaa! sanoin vakavasti. -- Ei täällä saa kirota, ja puhukaa siivommin.

-- Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi, kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.

-- Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?

-- No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.

Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.

Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.

Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.

-- Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.

Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään; sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties, taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään, sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä, tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen, joka voisi kuulla minua.

Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.

Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin, ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.

Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan kappaleiksi.

-- Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti, kääntyen äkkiä pois ikkunasta. -- Oletteko hullu, en minä sokeria osta! Pysykää tässä!

-- Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä aikaa kun te mietitte mitä ostatte.

Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

-- Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa, lisäsin vielä.

-- Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin ärjyen.

-- Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty. Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani. Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa. Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän, toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi. Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

-- Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. -- Jos minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

-- Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, -- ja niinpä teidänkin silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti, kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

-- Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. -- Mutta kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. -- Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä, hermostunutta ja väkinäistä.

-- En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. -- Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

-- Näytänkö minä siltä että pelkään?

-- Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies, kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

-- Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

-- Mitä? huusi hän. -- Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

-- Kortteli sääriä, mitä se on?!

-- Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen kuullut?

-- En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka...

-- Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

-- Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

-- Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää, isoa miestä.

-- En minä ole koskaan _yhtä_ miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

-- Taitaisi teissä olla miehen vastusta... Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

-- Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan jokaiselle että älköön tulko _ylen lähelle_.

-- Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

-- Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. -- Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

-- En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen takaisin.

-- Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

-- Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi. -- Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt, miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia. Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se voinut olla vaarallista.

-- Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

-- Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

-- Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

-- Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

-- Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä puhetta se on? tiuskasi hän.

-- Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua, en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti häneen ja lisäsin samalla: -- Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä tyhmeliinejä olla.

-- Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. -- Mutta en minä ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut: uskonetko tuota?

-- Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle, aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

-- Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

-- Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen, kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna epäjärjestykseen täällä!

-- No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä. Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli sekuntiakin on aikaa hädässä.

Hän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.

-- Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. -- Tämä on aika kyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla kuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi jokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa, ettekö usko?

-- Kyllä maar.

-- Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna sitä?

-- Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.

-- Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.

-- En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä sen siinäkin mitata.

-- Taitaa olla huonoa tavaraa se.

-- Ei ole, vahvaa se on.

Vedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä syrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen tähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.

-- Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, -- niin samapa se, kyllä se pala toistekin kauppansa tekee.

-- Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.

Uskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin hänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia hänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin käskyni:

-- Laskekaa siihen se.

-- Tuossa se on sitten.

Hän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki eteenpäin.

Kun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa nopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin kuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä ennenkuin hän.

-- Hei kuinka sukkela te olitte!

Hänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin, luultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.

Minä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.

-- Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä, mutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt nupeja.

-- Paljonko?

-- Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.

Hän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja heitti lattialle.

Annoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.

-- Mitä nämä maksavat?

-- Ei mitään.

-- Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin antaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni kaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.

Hän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein, sillä vasaraa ei minulla ollutkaan.

Otin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.

-- Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta pieniä nauloja lyödessäni, sanoin.

-- Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.

-- Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?

-- No, olkoon. Hän löi.

-- Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti kuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian se tulikin ilmi.