Part 26

Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki, mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?

-- Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.

Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut, mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä noilla kiivailla sanoillaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä olin estynyt heti tulemasta.

-- Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa odottaa, räyski hän.

-- Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin, että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.

Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.

-- No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu? Ette te ole rehellinen ihminen, -- hän korotti taaskin ääntänsä, -- kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?

-- Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.

Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.

-- Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin heti: eikö sieltä tulla!

-- Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.

-- Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä ostan, minä ostan paljon.

-- Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?

-- Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli lattialla, -- ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä kärsi hankkimisia, laverteli hän. -- Taitaa olla omaa kauppaanne tämä, häh?

-- Ei.

-- Kenen tämä on?

-- Patruunan.

-- Asuuko se tässä, vai missä se asuu?

-- Tampereella.

-- Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä on?

Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.

-- Siinä asuu nykyään maalari.

-- Onko se kotona se maalari?

-- En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta taitaa jo olla kotona.

Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.

-- Onko siinä paljonkin väkeä?

-- Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?

-- No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä. Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä on lapsia... Vai ovatko ne isoja jo?

-- Ei, pieniä ne ovat.

-- Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?

-- Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.

-- Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä maalarilaisillakaan ole lantteja.

Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat yksinäisyydestäni.

Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo kuvakaappimies.

Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.

Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville, sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut. Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri, mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa väriä kuin kasvotkin.

Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan. Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin, joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin, kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin isommasta kokoon puristunut.

Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.

Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa katsoen.

Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.

-- Paljonko tämä painaa? kysyi hän.

-- Neljä naulaa.

-- Kyllä kai se sen painaakin.

Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään, mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä; tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino, jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.

Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku. Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna -- pihaan päin -- oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.

-- Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. -- Luulenpa, että olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.

-- Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa on lapsia.

-- Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä kotona?

-- Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa nyt hyvä... Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille. Sanotte että teillä on kiire.

-- Voi, kun minulla on huono muisti... Onko teillä... kultaisia lintuneuloja?

Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.

-- Ei.

-- Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan. Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?

-- Ei ole semmoisiakaan.

-- Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?

-- En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla voi olla.

-- Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin...

Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.

-- Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin seinää.

Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.

-- Missä? kysyin minä levottomana, -- hyllylläkö?

-- Ei, vaan tuolla huoneessa.

-- Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.

-- Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma, että hän oli hullu.

-- Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.

-- Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan, seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.

Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:

-- Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin, eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?

-- Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, -- koska minä en nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan, eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?

-- En, vastasin naurahtaen.

-- No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin. Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.

Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.

-- Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne. Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, -- hyvin sisään joka puolelle, paitsi sohvan kulmaan.

-- Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.

-- Mutta en minä ole vakuuttanut.

Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.

-- Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran _pääsi_, sanoi hän ivallisesti ja myöskin nauraen.

-- Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi ja tarkasti häneen.

Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla epätietoinen, toinen.

-- Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen ilkeää soinnutonta nauruaan. -- Ette tahtoisi myöntää, että olette yksin oudon miehen kanssa.

-- Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin huolettomasti.

-- No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi...

-- Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse kaupanteon alkuunkaan.

-- Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. -- Kun minä suoraan kysyn, onko huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?

-- Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.

-- Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden, sanoi hän ääntänsä korottaen. -- Mutta te olette valehtelija ja sen tähden ette rohkene.

Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:

-- Te puhutte kuin pappi.

Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä, ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä valhe huulillani iankaikkisuuteen --? Ja kuitenkin, sanoi taaskin ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö lähellä.

Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua sielussani. Valehdella en tahtonut -- olisiko se muuten auttanutkaan? Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta hautoessani.

Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin. Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.

Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi. Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä. Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin -- hänen päänsä oli lampun tasalla ja hän seisoi sen takana -- ja antaa täräyksen leukani alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.

Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati, etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.

Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.

-- Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. -- Eikö teillä ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on tavaran hukka!

-- Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu, sanoin tyynesti.

-- Niin niin, minä teen paljon kauppaa.

Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä harhailivat ikkunaluukkuihin.

-- No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, -- että te toisen tavaraa käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron patruunalle.

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin, että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.

-- Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.

-- Se on parempi.

Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana kulkuri puhui ilkkuen:

-- Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön...

-- Saan minä, väitin vastaan.

--... jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.

Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta näitä havaintoja tehdessään.

Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan -- sydämeni sykki kovemmin ja sieluni huokasi Jumalan luo -- hypähdin tuolin syrjälle seisomaan, niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti -- minäkin hymyilin. Hänen kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili. Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen, asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas. Tuskin sekuntia kului siihen.

-- Ahah, saittepas!

-- Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.

-- Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä, saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi. Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.

-- Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.

-- Onko teillä... mitä se nyt olikaan?... niin kultasilmäisiä parsineuloja, oikein paksuja, suuria?

-- Ei.

-- No mutta, eikö niitäkään ole?

-- Onko niitä muuallakaan?

-- On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja liikkui äkäisesti.

-- En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.

-- Mitä semmoinen tietää?

-- Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin kauppansa.

-- En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?

-- Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia, nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä kaapillinen tulee.

-- Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette ylpeä ihminen.

-- En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut. Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä kursaile.

-- Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?

Taaskin näkyi hän miettivän.

-- Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä tarvitsee... Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä edes on.

-- On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin ottamaan edellisiä esiin.

-- Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.

-- Mitä niitä maksaa krossi?

-- Viisikymmentä penniä.

-- Mitä se tekee tusina?

-- Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä myydäänkin.

-- Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette alenna; antakaa neljälläkymmenellä.

-- Se on määrähinta, viisikymmentä.

-- Joka puodissa aina alennetaan.

-- Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.

Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.

-- Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska ette alenna.

Minä panin sen hänelle paperiin.

-- Nytkö katsotte neuloja?

-- En vielä... Onko teillä... kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden kaappiini?

-- Ei niitä ole.

Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.

-- Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei niitäkään ole missään?

-- Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään täällä.

-- Mutta kaikkia pitää olla.

-- Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.

-- Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella tässä aikani kuluksi.

Minä lähdin menemään.

Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.

-- Taikka... huusi hän samassa, -- jos sitten vasta ne panisi. Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!

Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko sijaitsi.

-- Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin. Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin, että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.

-- Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan, sanoi hän hyvänsävyisästi.

Vein rusinatötterön hänelle.

Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni, kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi, melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin varjosikin sitä.

-- Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan? puhui hän rusinoita syödessään. -- Ei tuonne näe, mutta tuskinpa sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät ne akat anna, jos miehet viipyvät.

-- Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat, tunnin päästä ehkä...

-- Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on tehty.

Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.

Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän, aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä lajia halpoja neuloja.

-- Mitä ne maksavat preivi?

-- Kymmenen penniä.