Part 25

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: -- Onko Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa, taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. -- Ei muuten joululta tunnu, hän sanoi, -- ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina syliinsä.

* * * * *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle, varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: -- Sinä olet minulle silmänä ja sauvana.

* * * * *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa, halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön, jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä. Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon. Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan, vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä, niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle, nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi arvostella hänen elämäntaakkansa painoa... Miksi olisi hän vienyt sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

-- Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

-- Onko se Greeta-Liisa?

-- Ei, se olen minä, Sofia.

-- Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

-- Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori -- että hän on pari vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

-- Muistan kyllä... Mutta minä luulen, että hän tulee...

-- Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

-- En minä tiedä...

-- Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi rouva mieheensä kääntyen. -- Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin. Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento meille, olen häntä oikein kaivannut.

-- Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he saavat tiedon äidin sairaudesta.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään, nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

-- Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin istuu siinä pöydän ääressä.

-- Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä suuren ilon Herra on minulle suonut!

-- Minkä, rakas äiti?

-- Minä näen!

-- Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

-- Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi, seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

-- Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, -- silmät ovat kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että anoppi vain houri.

-- Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, -- että isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla...

-- Mutta... kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen Greeta-Liisan huomatessaan, -- tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en tiedä... en muista...

-- Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut. Pastori katsoi hymyillen äitiään.

-- Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

-- Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

-- Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi... Ja heti kun kuulin nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin. Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan. Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan, että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

-- Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, -- minkätähden minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

-- Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

-- Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani. En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.

KAMALA HETKI

KERTOMUKSEN ALUKSI

Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä, kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. -- Oi voi, mutta minä maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.

-- Mitä sinä nyt sitten niin kovin...? Kyllä siellä nyt on oikea sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan. Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.

-- Niin, en minä nyt sitä... mutta olipa hyvä toki... Enkä minä juuri sinun tähtesikään, mutta...

-- Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille tiedämmä, kai se nyt jotakin on?

-- Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain olen huolissani ollut.

-- Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.

-- Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa -- mitä minä juoruista! Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.

-- Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni... Uusia kaappeja sillä kai sentään?

-- Ei ollut kuin vanha romo. -- Mutta käy nyt ukko-kulta syömään, kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset jo söivät ja panivat maata... mutta, ei minua haluta syödä.

-- Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin, äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. -- Se mieskö sitä puhui?

-- No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin, enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli, mutta hän sanoi vain: -- En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki. Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan, niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: -- Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä tavaraa onnenpöytäänsä -- sekin sillä oli. -- Kyllä tässä on hyvä puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette. -- Missä se puoti on? hän kysyi. -- Tuossa se on, kosken toisella puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu sahan työmiehiä toisissa. -- Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi. -- Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. -- Asuuko se täällä, isäntä itse? -- Ei, se on Tampereella, minä vastaan. -- Käykö tässä kauppa näin sivupaikassa? -- Kyllä tässä sentään käy, tässä on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. -- Mutta mitä ne miehet tässä talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. -- Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, -- siellä ne ovat nytkin, joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. -- No, kuka niitä tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? -- Täällä on hänen kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa. -- Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. -- Ei, sahanasettaja asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä, jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin. -- Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin ostamassa siltä? hän sanoi. -- Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan, vaan nainen, minä nauroin. -- Vai nainen, eikö täällä miehistä kirjanpitäjää olekaan? -- Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin, kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin, patruuna ja rouva. -- Niin, sanoo hän nauraen, -- ja eipä ne rahat taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista paljoa piittaa. -- Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin, joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.

-- Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko jatkoi kertomistaan.

-- Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. -- Asuu siinä yksi perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa, mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin. Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se minua puhuttaa.

-- Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän asti, mitä varten sitä nyt epäilet?

-- Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi, jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen. Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää, ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti. Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta olen tässä ollut siitä sentään levoton.

-- Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. -- Mitä sinun tarvitsi ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan, oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli, eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli, puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen, ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt katsomaankaan?

-- Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun se oli niin iloinen ja ystävällinen.

-- Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään, niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla kuullaan.

* * * * *

Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.

KAMALA HETKI

Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut, harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä. Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin -- ajattelin -- kun sallin Jaskan mennä metsään tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on mennyt tuonne toisiin riveihin... Voi kuinka on synkkää tänään! Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua. Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä... Kumma kun ei nyt ketään tule puotiinkaan tänään -- vain aamulla kävi jokunen -- kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. -- Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin kiirehtiä. -- Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet rahat luetut -- nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina, yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento, joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. -- Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi, ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille "posetiivimiehille." -- Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin astumaan puodin ovea kohti.

Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin selvästi, että hän näki ne siinä.

Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni, ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat. Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi. Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa oli keittiön ovi.

Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.

Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.

Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:

-- Eikö sieltä tulla?

-- Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin ja astuin takaisin pöydän luo.

Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani. Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.