Part 24

-- Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti. -- Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa: sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili herttaisesti, mutta... sitten taitaisi kotirauha olla sieltä ainaiseksi mennyttä.

-- Ei, ei... huudahti Inkeri.

-- Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

-- Ei mitään... enempää kuin ennenkään.

-- Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä tietysti vastaat jotain.

-- Oi, en minä tiedä mitä vastata.

-- Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä vastannut vielä.

-- Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä ja... En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

-- Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan toisarvoinen, mutta ei sittenkään... Ja hän tuntee minut, tietää että hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen enempää.

-- Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

-- Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

-- Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän menee naimisiin.

-- Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. -- Ja morsian on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

-- Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

-- Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä. -- Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella, perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

-- Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin. Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla ahkeralla työllään -- puhtaaksikirjoituksella -- elättänyt, uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää hän kirjeessään. -- Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina, niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin edistyä, jos onni on myötäinen.

-- Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. -- Ei juuri mitään, ukko vastasi. -- Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen, että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen naimisestaan... Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän niukasti hymyillen.

-- On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi Inkeri vakavasti. -- Pormestarinna ei koskaan taistele itseään vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

-- Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan. Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen...

-- Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme? Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

-- Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen avioliitolleen!

-- Eikä mitään sen enempää?

-- Ei!

-- Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka näennäisesti onkin oikeutettu!

-- Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka...? Jumala yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

-- Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. -- Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan se siinä vastauksessani, että Kastor on minut _oikein_ ymmärtänyt, sentään sanottukin, enempää en _voi_ sanoa, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.

-- Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

-- Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: -- Koska Kastor nyt on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani. Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa, niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja -- kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani, sen matkan tekisin. -- Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle... Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

-- Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi... Kuinka tyly pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

-- Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän... ei koskaan minun jalkani astu yli niiden kynnysten. _Ei koskaan!_

-- Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne, vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen, mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin mitä minuun tulee.

-- Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

-- Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa, panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

-- Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden ystäväänsä, vaan ajatella: -- Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi pois tieltä.

-- Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

-- Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä... Ja kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. -- Minulla on hyvä mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi. Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa elämää.

17.

Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia, eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan, sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle annettu, sillä hän ajatteli: -- Herra on tahtonut minua itseäni ensin kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut, vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa, mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle, jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea, jota poika pian oppi -- sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys, -- sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa. Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

-- Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko, jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken pitänyt häntä silmällä. -- Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan lukee ja kääntää taaskin lehteä.

-- Ei se ole raamattu, selittää isä, -- se on saarnakirja. Vai saarnakirja se onkin.

-- Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko. Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat kuulla sitä saarnaa.

-- Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä. Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat, kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen, kysyi muuan nuorempi mies:

-- Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

-- _Saksaa_, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

-- Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

-- Äiti.

-- Vai äiti. Vai osaa hän...

-- Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin seuraavat.

-- Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, -- mutta hänestä voi tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa, lisäsi hän hymyillen.

-- Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu, johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: -- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä kuin ainakin lukkari papin messulauluun: -- Ja ihmisille hyvä tahto. Sitten hän ravisti päätään.

-- Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. -- Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

-- Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. -- Ja vaikka hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

-- Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, -- siten tulisi poika meille ylen kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa tyhjentynyt kirkkomiehistä.

18.

Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

* * * * *

-- Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

-- Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

-- Janakkalasta.

-- Vai Janakk...

-- Mitä tämä nauha maksaa?

-- Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

-- Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi nopeasti mittaamaan.

-- Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

-- Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

-- Mitä huhut?

-- Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä pojastaan.

-- Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

-- Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

-- Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin, on ehkä ymmärretty väärin.

-- Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

-- Onko hän... kuollut?

-- Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin. Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain myytävänä.

-- Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

-- Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

* * * * *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

* * * * *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.