Part 22

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki asian peruuttamattomaksi.

-- Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä olet niin usein minua hoitanut.

-- Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos ovesta.

* * * * *

-- Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

-- Olen.

-- Pysäyttäkää vähän.

-- Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin. Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

-- Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

-- Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun kirjeen.

-- Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä liivin povitaskuun.

-- Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette kai varmasti rovastille?

-- Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

-- Ja sanokaa terveisiä myöskin.

-- Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen, eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä kohauttanut.

-- Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

* * * * *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja pistäytyi sinne hänen puheilleen.

-- Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. -- Tiedätkö, että Ingrid menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

-- Vai niin, sanoi hän, -- no, ken sulhanen on?

-- Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

-- Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. -- Onko tyttö tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun tulee...

-- Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi. -- Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian jäähyväiset.

-- Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

-- Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse...

-- Ei, minä sanon _itse_. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis kuoriko hänet nyt on hurmannut?

-- Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin... Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on kihloissa...

-- Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle paikalleen. -- En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

-- Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo nyt, nuoret ihmiset?

-- Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun Ingridkin... Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

-- Ehkäpä kolme -- neljäsataa taaleria, jos hän...

-- Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan tehdä velkaa.

-- Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet, joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa meille äyriäkään.

-- Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. -- Tahtoisitko sinä työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

-- Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

-- Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin, osaan yhteensovittaa.

-- Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. -- Katsos, onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

-- Hm, mitä?

-- Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin, joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

-- Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

-- Vai pelkääkö hän jäävänsä jo...?

-- Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa...

-- Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

-- Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä, että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

-- Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi. Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä sanovan:

-- Vai lukkari!

13.

Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon ruustinnalle, joka huudahti:

-- Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille. -- Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän sanonut, -- että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä, nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista, hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla koristettu ruotsi.

* * * * *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

-- Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun, olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

-- Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

-- Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla, eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä taloon muuttaneita.

-- Sepä oli ikävää.

-- Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse, mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun seurassaan astua keittiön puolelle.

-- Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs. -- Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja miltei yhteen ääneen he kertoivat: -- Oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään, ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana' vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri. Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti nimen kuultuaan: -- ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. -- Ja jos nyt Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä tietäneet... Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä torppa -- mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua. -- Hän itki, sanoivat tytöt, -- niin että hän oikein värisi tuolilla istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: -- Vieläkö hänellä on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan... -- No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko huudahtanut, -- kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

-- Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: -- Kyllä minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä veli ole tulleet, -- en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti, -- semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

-- Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

-- En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti, en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta haudattu... toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.

14.

Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi. On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät. Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä, pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas, tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

-- Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa kynttilään.

-- Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä huoneen peränurkasta.

-- Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. -- Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

-- Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas joitakuita äänettömiä hetkiä.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

-- Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan, että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä... Mitä te puhutte siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on... Isästäkö? No niin kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

-- Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi... Nyyhkytys estää loppua kuulumasta.

-- Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että hänelle puhunkaan... Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa valta on". Saapuisi mies vain pian.

* * * * *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään. Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli, juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli kolmenkymmenen, mutta ajatteli: -- Siperia on hänet ennen aikaansa vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta. Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä kuvitella.

-- Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

-- Ingrid, vastasi tämä, -- minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt etsimään.

-- Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin, pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

-- Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

-- Missä isä on? kuiskasi Ingrid. -- Vieläkö hän on vankina?

-- Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

-- Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen, ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

-- Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa. Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan. Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä. Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn. Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri, niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama, sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: -- Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi, tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään. Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

* * * * *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan. Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa, tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen, päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.