Part 21

-- Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua. Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

-- Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten muuten pääsen pois tieltä?

-- Sinun täytyy, tyttöraukka, _kokonaan_ uhrautua tämän yhteisen asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

-- Naimisiin! huudahti Ingrid. -- Ei, se nyt on vallan mahdotonta! Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

-- Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat rouvan nimitystäkään.

-- Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta... Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

-- Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin pormestarinna.

-- Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun...

-- Siksi kun... mitä?

-- Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

-- On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta -- entä Ebba Brahe.

-- Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden en kummeksukaan...

-- En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän todellakin uhrautui... Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität. Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen. Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

-- Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, -- ehkäpä ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa kaikki voimansa toimeentulon takia... Hän näkisi huonompien kykyjen ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin kalpeana.

-- Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä enää... toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

-- Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä -- tarkoitan lupausta -- ole mitään tietoa, vai miten?

-- Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt? Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin. Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

-- Mutta yhtä minä en käsitä.

-- Mitä niin?

-- Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

-- Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä, keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi -- hänen nuoruutensa puhtauden suojelijana -- huojentaa uhraustasi ja palkitsee sitä.

-- Saako _hän_ tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin... sen tekisin?

-- Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien. -- Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

-- Niin, ei tosin...

-- Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

-- Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

-- Mikä seikka se on? huudahti rouva.

-- Se on _minun_ lupaukseni. Sitä en voi, enkä _tahdo_ rikkoa. Minunkin lupaukseni on kallis.

-- Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin, että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä vaille. Lupauksen puhuttu _sana_ tässä tosin tulee rikotuksi, mutta sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri uskollisuudesta uhrautunut... Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

-- Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi... Ennenkuin menen, sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on Janakkalan lukkari.

-- Hän... kö?

-- Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan haltuun. Hyvää yötä, lapsi!

11.

Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi, oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä, turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon. Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena valheena... Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä! Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei naamaria käyttämällä.

* * * * *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: -- Jospa semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: -- Minä odotan siksi kun Kastor tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se ylevä vai alhainen... Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

* * * * *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä, rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen, että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli myöskin kerran sanonut, että -- Staffan Mustelin ja Björn Argelander voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että -- Konkordian ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty. -- Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, -- ei miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

* * * * *

-- Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

-- Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

-- Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri _minä_ olen esteenä, sanoi hän tuskallisesti. -- Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään... hänen korkealle lentämistään estämässä... Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen? Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

-- Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä. Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen, niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa... Minä voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin... elääkin. Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä, vaipumalla unholaan.

-- Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt... tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana... sillä minä uskon mamman kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut... lukkariin! Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?... Maailma on valhetta täynnä... minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta. En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan, rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

-- Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi... Mutta juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan sen suuttumukseen... Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa -- ei viitsi minua ajatella -- ja hän voi, kun hän oikein tahtoo.

-- Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta... kirvelevältä... Jos minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin... häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi, lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli kylmenisi -- se alkaisi mammasta -- heidän välilleen syntyisi juopa, joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei, minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa, minun täytyy, täytyy.

-- Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran... Mutta ei, minä en voisi sitten... En voisi...

-- Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen, voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli sen hän ymmärsi -- että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta. Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden kautta, ajatteli hän, -- katsoo avioliittoaan ainoastaan taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan, hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli: -- Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

* * * * *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: -- Minun täytyy sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?... Minä tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

-- Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, -- sen parempi. En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

-- Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä tyydyn nöyrästi siihen.

-- Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on haihtunut. Halla on käynyt... Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha jo. Vanha ja elämään väsynyt.

12.

Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan odottaa itseään.

-- Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. -- Oletko nukkunut hyvin?

-- En minä ole...

-- Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut, ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos, kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät, että minä osaan selittää.

-- En minä ole maannutkaan.

-- Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen... olet istunut valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta minnepäin?

-- Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi, alkoi hän varovasti, -- että et ole yrittänytkään nukkua?

-- Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle, vastasi Ingrid väistäen.

-- Minä ymmärrän, että olet miettinyt... Niinkö?

-- Niin.

-- Olet ajatellut, että... sentään uhraudut...

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun hän sanoi:

--... että sentään uhraudut, otat lukkarin?

-- Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

-- Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

-- Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan ihmisarvon, vaan etujen mukaan... Oi, kuinka sinä nyt teet minut onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!